Kauan Sirja oli siitä puhunut, mutta kukaan ei uskonut hänen omaavan niin paljon voimaa, että sen olisi kyennyt tekemään. Monesti siitä puhuttiin siiderinhuurteisina iltoina ja Sirja näki siinä aina yhden vaihtoehtoisen tien. Useimmat meistä piti sitä pelkuruutena ja pakona. Mutta totuus kuitenkin oli, että ainut, joka olisi ollut kyllin vahva siihen, oli Sirja. Tuntui, kuin hän olisi karaistunut, jotenkin kivettynyt. Sirja ei ollut toisaalta heikko. Toisin kuin me muut, me kaikki loput.
Se oli lopun alkua. Tiesin sen heti, vaikka en Sirjan asioista ollutkaan perillä. Yli parikymppiset äijät, kaikki ne lukemattomat sekoilut. Sirja oli rappiolaa, missä ei ollut hyvä olla, vaikkei hän sitä tunnustanutkaan. Sirja kai halusi huijata meitä, ja samalla itseään. Näin jälkeenpäin harmittaa, etten ikinä ollut tärkeä Sirjalle. Olin aina vähän ylimääräinen. Julia, Laura ja Heli pyöri enemmän hänen kanssaan. Minä ja Petra olimme vähän ulkona Sirjan ympyröistä. Ainahan hän vakuutteli että olisin ollut joku tärkeä hänelle, mutta silti minusta tuntui, etten ollut Sirjalle se joku, olin vain jokin hänelle.
Se oli kesälomaa, eikä Sirjasta kuulunut paljon mitään. Kovastihan me yhteistä toimintaa kehiteltiin ja Sirjakin oli ihan hyvin mukana. Mutta hän oli kadottanut jotain. Sirja ei enää nauranut sillä samalla hassulla tavalla. Hänen silmissään leimusi edelleen tuli, mutta se viestitti jotain aivan muuta kun ennen. Ne kaipasivat jonnekin. Ehkä sillä on vaan sydänsuruja. Niin minä halusin ajatella, vaikka kaikki oli jo ihan selvää. Viimeisen kerran kun näimme, koko porukka yhdessä, Sirja muistutti miten tärkeitä me hänelle olimme. Me vain kyselimme, mitä Sirja olisi halunnut syntymäpäivälahjaksi.
Jollei Laura olisi soittanut pari päivää myöhemmin minulle, ja ilmeisesti koko porukalle, en olisi tiennyt. Mutta en olisi halunnutkaan tietää. Olin juuri soittamassa pianolla vuosien takaista hittiä: Friends will be friends, kun puhelimeni soi. Aurinko tirkisteli suljettujen sädekaihtimien lävitse. Tulisi vallan nätti ilma. Vastasin varsin hyväntuulisena. Linjan toisessa päässä oli Laura. Hän selitti jotain aivan sekavaa. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin Lauran itkevän. Luulin, ettei hän edes osaa itkeä. Se epätodellisuuden tunne pelotti. Se pelotti niin helvetisti. Laura vain itki, eikä saanut sanottua kuin Sirja. En ollut menettänyt ketään läheistäni. Se jymähti, suorastaan räsähti tajuntaani. Kyyneleet valuivat lähes heti eleettömistä silmistäni. Äskeinen epäluuloisuus oli vaihtunut sekaviin olotiloihin, joita oli vaikea tajuta, saati sitten hallita. Yritin rauhottua. Ootko varma? Ei se oo voinut. Miten muka? Että nuo kolme lausetta olivatkin vaikeat. Laura linjan toisessa päässä oli vähitellen koonnut itsensä. Se oli hypänny Satun katolta kännissä. En voinut muuta kun katkaista puhelun. Se sattui. Se puukotti pahasti selkään, että lyyhistyin. Minä murruin totaalisesti.
Itsemurha on lopullista. Kaikki on niin ohi sen jälkeen. Miten kuoleman sirppi valitseekin uhrinsa juuri niin, missä se eniten sattuu. Ne, jotka toivoas eniten tarvitsisivat, eivät sitä saa. Ne joilla vielä voimia riittäisi viimeiseen taisteluun, ne eivät saaneet mahdollisuutta osallistua siihen.
Satu toimitti ystävällisesti meille kirjeen, jonka Satu oli kirjoittanut ennen... Ennen kuin hyppäsi kohtalokkaasti siltä katolta. Se kuului jotenkin näin:
Ei tartte elää ollakseen nuorin, kaunein tai parhain.
Ei tartte miellyttää ketään.
Ei tertte rakastaa ketään.
Te ootte mulle helvetin tärkeitä. Sori.
-Sirja-
Se oli lopun alkua. Tiesin sen heti, vaikka en Sirjan asioista ollutkaan perillä. Yli parikymppiset äijät, kaikki ne lukemattomat sekoilut. Sirja oli rappiolaa, missä ei ollut hyvä olla, vaikkei hän sitä tunnustanutkaan. Sirja kai halusi huijata meitä, ja samalla itseään. Näin jälkeenpäin harmittaa, etten ikinä ollut tärkeä Sirjalle. Olin aina vähän ylimääräinen. Julia, Laura ja Heli pyöri enemmän hänen kanssaan. Minä ja Petra olimme vähän ulkona Sirjan ympyröistä. Ainahan hän vakuutteli että olisin ollut joku tärkeä hänelle, mutta silti minusta tuntui, etten ollut Sirjalle se joku, olin vain jokin hänelle.
Se oli kesälomaa, eikä Sirjasta kuulunut paljon mitään. Kovastihan me yhteistä toimintaa kehiteltiin ja Sirjakin oli ihan hyvin mukana. Mutta hän oli kadottanut jotain. Sirja ei enää nauranut sillä samalla hassulla tavalla. Hänen silmissään leimusi edelleen tuli, mutta se viestitti jotain aivan muuta kun ennen. Ne kaipasivat jonnekin. Ehkä sillä on vaan sydänsuruja. Niin minä halusin ajatella, vaikka kaikki oli jo ihan selvää. Viimeisen kerran kun näimme, koko porukka yhdessä, Sirja muistutti miten tärkeitä me hänelle olimme. Me vain kyselimme, mitä Sirja olisi halunnut syntymäpäivälahjaksi.
Jollei Laura olisi soittanut pari päivää myöhemmin minulle, ja ilmeisesti koko porukalle, en olisi tiennyt. Mutta en olisi halunnutkaan tietää. Olin juuri soittamassa pianolla vuosien takaista hittiä: Friends will be friends, kun puhelimeni soi. Aurinko tirkisteli suljettujen sädekaihtimien lävitse. Tulisi vallan nätti ilma. Vastasin varsin hyväntuulisena. Linjan toisessa päässä oli Laura. Hän selitti jotain aivan sekavaa. Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin Lauran itkevän. Luulin, ettei hän edes osaa itkeä. Se epätodellisuuden tunne pelotti. Se pelotti niin helvetisti. Laura vain itki, eikä saanut sanottua kuin Sirja. En ollut menettänyt ketään läheistäni. Se jymähti, suorastaan räsähti tajuntaani. Kyyneleet valuivat lähes heti eleettömistä silmistäni. Äskeinen epäluuloisuus oli vaihtunut sekaviin olotiloihin, joita oli vaikea tajuta, saati sitten hallita. Yritin rauhottua. Ootko varma? Ei se oo voinut. Miten muka? Että nuo kolme lausetta olivatkin vaikeat. Laura linjan toisessa päässä oli vähitellen koonnut itsensä. Se oli hypänny Satun katolta kännissä. En voinut muuta kun katkaista puhelun. Se sattui. Se puukotti pahasti selkään, että lyyhistyin. Minä murruin totaalisesti.
Itsemurha on lopullista. Kaikki on niin ohi sen jälkeen. Miten kuoleman sirppi valitseekin uhrinsa juuri niin, missä se eniten sattuu. Ne, jotka toivoas eniten tarvitsisivat, eivät sitä saa. Ne joilla vielä voimia riittäisi viimeiseen taisteluun, ne eivät saaneet mahdollisuutta osallistua siihen.
Satu toimitti ystävällisesti meille kirjeen, jonka Satu oli kirjoittanut ennen... Ennen kuin hyppäsi kohtalokkaasti siltä katolta. Se kuului jotenkin näin:
Ei tartte elää ollakseen nuorin, kaunein tai parhain.
Ei tartte miellyttää ketään.
Ei tertte rakastaa ketään.
Te ootte mulle helvetin tärkeitä. Sori.
-Sirja-
Vastaukset 2
Vanhimmat
ihan ok mut aika lyhyt ja mitään sanomaton.. ei pahalla mutta pidennys olis paikallaan
Kyllä tässä mun mielestä oli normaaliksi novelliksi ihan kivasti mittaa. Taisit lukea vain tän osan tosta novellista, koska ei pelkän tän loppuosan perusteella mitään ymmärräkään;) Mutta jos taas luit molemmat, niin ihmettelen..