sinkkutalouksia Suomessa.
Varmaan korkea prosentti luku pistää mietteliääksi siinä mielessä, että onko hyvä näin.
Mitä ajatuksia herättää sinussa?
Varmaan korkea prosentti luku pistää mietteliääksi siinä mielessä, että onko hyvä näin.
Mitä ajatuksia herättää sinussa?
Vastaukset 83
Vanhimmat
ei ihmisen ole hyvä yksin. Ja varmasti lasten olisi parempi olla, jos perheet pysyisivät ehjinä.
Herättää sellaisia ajatuksia, että ihminen on vähän perhanan itsekäs olento. Tällä elämänkokemuksella olen nimittäin sitä mieltä, että itsekkyys se on suuri syy eroihin. Kun vaan osattaisiin katsoa peiliin ja nähdä se kumppanikin, niin monikin ero jäisi toteutumatta.
samoin ajattelen ja juuri tämä itsekkyys on niitä pahimpia tautejamme. Ainahan sitä toivoo, että ihmisillä olisi ystäviä, ettei kenenkään tarvitsisi olla yksin. Tietenkin jotkut haluaakin olla yksin, mutta ei kaikki.
mutta kun toista ei voi pakottaakkaan olemaan epäitsekäs, yritetty on. :(
se tahtoo olla nämä elämän kiemurat, että väkisin ei voi toisen tahtoa kääntää.
Jotenkin on sellainen mielikuva itsellä, että aika rankka prosessi erotilanne on useammille ja varsinkin, jos lapset on vielä pieniä, niin haavat ei ota parantuakseen ja jotkut eivät selviä siitä koskaan.
Eihän sitä kenellekään toivo, että eroaisi, mutta saattaa joillekin olla välttämätön toimenpide, että oma, sekä lasten elämä jatkuu jotenkin siedettävänä. Näinhän se on nähtävä, että se kuka kokee eron, niin parhaiten tietää miltä tuntuu.
Ei ota enää miehiä riesakseen ? Tyttäreni 2 kpl opiskelee Yliopistossa ja viettäää "iloista" yliopistoelämää,ja minä itse olen eronnut pitkästä liitosta. Eikä yhtään kiinnosta uusi suhde,paitsi jos se oikia löytyy, mutta ei niitä oikeita tahdo enää tässä iässä löytyä.
Siis nuoret opiskelee pitkään ja pariutuminen jää toissijaiseksi ehkä ? Jaa-a tiedä häntä.
Mutta muuten olen sitä mieltä, että ei ihmistä ole luotu yksin elämään, erakot on erikseen.
Vaikean kysymyksen panit :)
Kyllä, notta kun lapset ovat jo aikuisia ja kahdestaan ei enää juttukaan luista eikä muukaan, niin on etsittävä uusi kaveri vanahoille päiville. Hormonitkin siinä hyrähtää käyntihin
Minkähän ikäiset täshän lukuun on laskettu, oliko jutussa mitään mainintaa ikäluokista?
ja lehtijutun pääkirjoitus, jossa varmaan tarkoitettiin kaikkia yksin eläviä epäilisin.
tuo luku on jo ymmärrettävissä paremmin.
Osittaisena selityksenä tuohon korkeaan lukuun voi olla se, että nykyään nuoret löytävät jo vuokra-asuntoja ja pystyvät muuttamaan omilleen. Ennen oli asuntopulaa ja kotona asuttiin naimisiinmenoon asti.
Myös eroaminen oli vaikeampaa samaisen asuntopulan vuoksi ja ehkä oli enemmän kotiäitejä, jotka eivät voineet erota, kun ei ollut työpaikkaa. Myös eron häpeä oli silloin suurempi, sekin pidätteli. Oliko sekään sitten parempi, kun oli pakko pysyä avioliitossa tilanteessa kuin tilanteessa?
Olisihan se ihanteellista, että jokaiselle löytyisi se oikea kumppani ja elämä olisi kuin silkkiä vaan, mutta todellisuus on karumpi, joskus on pakko elää yksin vasten omaa tahtoaan.
tuo, että nuorten lähteminen omilleen lisää tuota tilastoa nykyisin. Omakin poika (lukion viimeisellä) jo suunnittelee oman vuokra-asunnon hankkimista kun lähtee opiskelemaan yliopistoon.
Myös toinen esittämäsi syy lienee ihan todellinen. Nykyään eroaminen on helpompaa toimeentulon, asunnnon ja häveliäisyyden puolesta.
Silti olen sitä mieltä, että erotaan liian herkästi.
Erotaan, että päästään hakemaan uutta. Kun uutta entistä parempaa ei löydykään, tehdään välttämättömyydestä hyve. Kehutaan, kuinka ihanaa on olla yksin, mutta jätetään kertomatta, kuinka koville ero tosiasiassa otti, ja kaikkia vähänkin epävarmoja yllytetään jättämään kumppaninsa. Aikaisemmassa rakkauskeskustelussa joku kirjoitti viisauden, että uusi suhde on harvoin entistä parempi, kun toinen osapuoli on aina sama.
Tilastossa näkyvät muuten sinkkuina myös leskeksi jääneet naiset, joiden elinikä on kymmenkunta prosenttia pidempi kuin miesten.
Nyt otan sen muistiin omien ajatelmieni jatkoksi. Muuten olisi unohtunut. Kiitos sinulle Juniperus. ;)
Osassa sinkkutalouksista elää pakon tai muun syyn vuoksi eri paikkakunnilla asuvia ja/tai työskenteleviä aikuisia.
Itselläni oli pitkäaikainen sitoutunut, ihan hyvä parisuhde miehen kanssa, jonka kanssa en halunnut muuttaa saman katon alle. Tuntui, etten olisi saanut riittävästi omaa tilaa siellä, koska hän(kin) oli vahva ja usein varsin dominoiva. Piti päästä välillä oman kodin rauhaan, muuten en olisi jaksanut. Olimme tyytyväisiä ja totesimme saavamme nauttia sekä av(i)oliiton että sinkun elämän eduista. Totuus oli se, että jotain kuitenkin puuttui, vaikka elimme ihan hyviä vuosia yhdessä.
, erota sen takia, että p ä ä s t ä ä n hakemaan uutta - aika vaikea on uskoa että on kukaan jättää hyvää miestään, ja avioliittoaan noin kevein perustein...
Tuntuu kuin tämä naisten syyllistäminen ei lopu koskaan, kun taas naiset ovat pääosin syyllisiä avioeroihinkin, - vaikka eipähän se uutta, onhan vanhastaan tuttua, että jos talokin kaatuu savupiipulleen on se naisen syytä..:(
yleensä miehiä en pelkästään sinua Juniperus :)
*vaikka onkin tolokun sohvinisti..hymymm*
1. Naiset eroavat nimenomaan päästäkseen kokeilemaan uutta suhdetta tai uusia suhteita. Ehkä miehetkin kokeilevat, mutta he eivät tarvitse siihen eroa.
2. Hyviä miehiä ei ole olemassakaan. Naisesta on tehty ihmisen mitta, jota mies ei täytä.
3. Oletko nähnyt jonkun syyllistävän naisia? Missä? - Tarkoitan tietysti jonkun muun kuin minun.
Kirjoittamastani saa varmaankin väärän käsityksen; en minä sinänsä eroja vastusta, vaan vain turhia eroja. Eroamisesta yritetään tehdä meriitti, kun se minusta on pikemminkin heikkous - eikä pienille lapsille hyväksi heidän omien kommenttiensa perusteella.
Tälle palstalle on muutenkin kehittymässä oma moraalikoodinsa, joka ei vastaa omaani, ja siksi joskus puutun kirjoituksiin kriittisesti. Anteeksiantamisesta yritetään tehdä heikkous, kun se minusta on hyve ja suvaitsemattomuudesta ansio, kun se minusta on henkistä velttoutta ja tyhmyyttä.
Naisilla on paaaaaaaljon korkeampi moraalitaso, lue ympäristön kontroli ynms. ja siksi naisen on erottava että pääsee kokeilemaan niitä suhteita joita ei kerennyt kokea ennenkuin pamahti paksuksi..ja joutui naimaan sen lapsen isän ja taas ympäröivän yhteisön moraaliarvojen takkii..on se yhtä herkelettä tämä naisen elämä..
Teet niin tai näin a i n a se on väärinpäin..:/
se ainut kotityökkii tekemätä tänä viikoloppuna..:))
Itse ajattelen, että elämme murroskautta. Ihmisen historiassa länsimaisella naisella on ensi kertaa päätösvalta koko persoonaansa: haluanko miehen, lapsia, uran jne. Vanhasta perinteestä ja asenteista on vaikea irrottautua ja löytää uusia, toimivia ja molemmat sukupuolet huomioon ottavia roolimalleja. Ei ihme jos välillä ollaan hukkateillä omaa itseä ja itsenäisyyttä etsittäessa. Länsimaisessa "minulle kaikki" -kulttuurissa anteeksianto unohtuu, sillä toinen ihminen nähdään kilpailijana ei yhteispelin pelaajana.
Varmaan turhia erojakin löytyy. Yhteispeliä, anteeksiantoa ja ymmärtämystä - olosuhteiden ollessa kohtuulliset - pitäisi vanhempien kaikin keinoin etsiä silloin, kun lapset ovat pieniä. Lasten lähdettyä maailmalle tilanne on toinen. "Maljakkoon katkaistuna" kuten Akaton mies sanoo, on vaikea elää, vallankin jos vettä ei pystytä vaihtamaan vaan se ummehtuu. Jokaisella meistä on oikeus omaan elämään, jokainen myös vastaa valinnoistaan - onni ei löydy toisen ihmisen kautta, mutta joskus se voi löytyä toisen ihmisen kanssa.
Jonkin verran naisten ja miesten käyttäytymistä sivusta seuranneena, en voi yhtyä mielipiteeseesi. Siitä sen sijaan olemme yhtä mieltä, että naiset ovat innokkaampia toistensa ja miesten tekojen moralisoijia.
ajattelehan, - naiset eroavat ensin ennenkuin jne.., MUTTA miehet kokeilevat ensin ja sitten -erotetaan..
*hahaa..siitäs sait :)*
Niin, kumpikohan on pahempi, pettäminen vai jättäminen? Eikä sellaistakaan yleistystä pidä tehdä, että naiset jättävät ensin, kun monin verroin tavallisempaa on tietenkin pettäminen naistenkin keskuudessa. Sitäkin on vaikea tietää, kummat pettävät enemmän, kun pettämiseen yleensä tarvitaan kumpaakin sukupuolta.
eronnut, nainen, ketään petä..itehän sanoit että ..jaa no tiijjäthän sie mitä sanoit tuolla jossain ylempänä..
Nää nyt on näitä päättymättömiä juttuja, - kyllä minä ymmärrän mitä sinäkin tarkoitat..enkä minä miehiä mollatakseni sanonutkaan - pikkusen vain näpäytin nokallesi..
* :) *
Hengetär ei ketään petä ?? toivottavasti.
Itseään koskeintaan, jos kerta...
Mutta alttarilla vannomansa lupauksen hän on pettänyt, ja minusta se on hieman suurempi petos kuin pelkkä hairahdus vieraisiin.
- mitäs siinä alttarilla tulikaan luvattua?
...kaikkea sitä on tullutkin mentyä lupaamaan...
tai palautusoikeutta
että minä tein juuri niin, kirjoitin ton: "Parempi olla sinkku
Kirjoittanut: mökkihöpsä" juuri äsken.
Oli avo-avoliitto kyseessä, eli emme asuneet yhdessä. En kaipaa miestä, jolla on aikaa minulle vain kerran kuukaudessa ja siksi jätin. Tarvitsen enemmän ja toivon että löydän vielä minulle sopivamman miehen itselleni, jolla on aikaa minullekkin, eikä vain harrastuksilleen ja kaikkeen muuhun. Niille jotka luulee, etten olisi vaatinut sitä aikaa,; kyllä minä vaadin, mutta sitä etäisemmäksi vain meni.
Siis parempi olla yksin, kuin miehen kanssa joka ei välitä tuon taivaallista siitä miltä sinusta tuntuu olla yksin parisuhteessa!
Tämän eron syy oli ainakin miehen. Nyt se soittelee sitten, useemmin kuin suhteen vielä oltua jotenkuten kasassa!
Ei ole enää mitään korjaamista tässä asiassa. Loppu mikä loppu. Verenpaineenikin on taas kohillaan.
koen petetyksi tulemisen rankempana, kuin jätetyksi tulemisen sen takia ettei sovita yhteen.
Jotkut naiset pettää ja jotkut miehetkin pettää. Asiaa ei kai voi yleistää tältä tasolta, mutta mieluummin siis jätetty kuin petetty.
vain. Mieheni halusi kihloihin kanssani, tämän jälkeen kun oltiin menty kihloihin, hän alkoi tekemään juuri niin kuin itse halusi, ei huomioinut minua yhtään missään, eikä hänellä ollut enää aikaa minulle kuin joskus hyvin harvoin. Muuttui luonteeltaankin vaikka kuin, Kuka tuli petetyksi?
Näinhän se ihannetapauksessa menee, että ensin opitaan tuntemaan toinen, ja jos yhä rakastetaan, mennään naimisiin. Jos kumppani osoittautuu pitemmän päälle ikäväksi, ei mennä naimisiin ollenkaan, eikä pettymyskään ole kovin suuri.
Onneksesi maltoit oppia hänet tuntemaan, ennen kuin ehditte naimisiin asti.
Eri ihmisille eri asiat ovat tärkeitä. Minä näen petetyksi tulemisen vain kolahduttavan ylpeyttäni, ei muuta. Jätetyksi tuleminen silloin, kun on rakentanut yhteistä tulevaisuutta - vaikkapa yhteistä vanhuutta - koskee paljon syvemmin ja muuttaa koko loppuelämän suunnan.
Oletko ihan todella sitä mieltä, että pettäminen - tilapäinenkin - on rankempaa kuin jättäminen? Minusta se on usein vain tekosyy erolle. Kerrasta toiseen jatkuva pettäminen on eri asia, ja tavallaan jo jättämistä, ainakin silloin, kun keskustelu ei tilannetta muuta.
petän häntä, on suhde silloin ohi. Miksen minä voisi sanoa samaa?
Minut on kerran petetty, annoin anteeksi, mutta en kuitenkaan voinut elää sen asian kanssa, petti uudelleen, en enää antanut anteeksi. Minut on myös jätetty avioliiton päätteeksi. Helpompi oli tulla jätetyksi.
Puhuin tilanteesta, jossa rakkautta on jäljellä. Pettämistilanteessa rakkaus mitataan: voittaako rakkaus ylpeyden. Jos rakkautta ei ole, ei myöskään ole syytä jatkaa liittoa, varsinkaan jos ei ole pieniä lapsia.
pieni lapsi, ja rakastin miestäni. Tosin välillä vihasinkin. Tämä siis aviossani, hän jätti. Pettäjääni rakastin vielä enemmän, eli uutta miesystävääni avion jälkeen, siksi sen ekan kerran anteeksi annoinkin, toiseen kertaan en kyennyt.
Itsekkäitä? Olisiko syy siihen?
Tosiaan nuoret opiskelee useinkin lähemmäs kolmekymppisiksi,näin se menee omilla tyttärillänikin.Ja hyvä että hankkiivat hyvän koulutuksen.Eivät siten ole miesten armoilla, niinkuin usein meidän ikäluokkamme naiset ovat olleet.
Hellan ja nyrkin välissä,kun muuta mahdollisuutta ei ole ollut.Itse en kylläkään kuulu tuohon joukkoon,vaikka nykyisellään eronnut olenkin.
Seurustelin 4 vuotta eroni jälkeen miehen kanssa,mutta lopetin suhteen mahdottomana,siitä nyt tässä enemmän kertomatta.Asuimme myöskin omissa kodeissamme ja ei tullut koskaan mieleen,että haluaisin saman katon alle asumaan....onneksi nyt ajatellen.
Samalla linjalla olen edelleenkin,voisin kyllä vielä Rakastuakin jos se mahdollisuus tulisi eteen,mutta kriteerit on nousseet niin korkealle,että en usko asiaan realisesti enää.
Siis minäkin nostan tuota % omalla osuudellani,olen tosiaankin ruvennut viihtymään itsekseni.
Minulla on myös työni lisäksi niin paljon harrastuksia,että enpä usko kenenkään miehen sitä katselevan. Liikunta ja kulttuuri monissa muodoissaan vie aikaani paljon, samoin ystävät ja tuttavat. Siis ei siihen oikein enää miestä mahdu,en jaksaisi enää ainakaan kenenkään kanssa ruveta sohvalla notkumaa.
Ja löydäpä siihen rinnalle sitten jokin "MenoMatti"joka jaksaisi kanssani liikkua ja harrastaa.
Miehiä olen tavannut ja mukaan pyrkijöitä olisi nytkin, mutta ei minulle sopivia.
Olen siis tullut itsekkääksi......vihdoinkin :)
Se minulle nyt suotakoon.
T: 3 aikuisen tyttären Äiti
Hyvä yksin. Ympäristössä on riittävästi esimerkkejä,sekä hyvistä ,että huonoista parisuhteista ja vaatii melkein taikuutta jos uskoo löytävänsä miehen!
Joiden miehet on kuolleet, koska miehillä on tilastollisestikin lyhyempi elinikä.
Nämä hyväkuntoiset Mummot ikä 60 - 70 vuotta harrastaavat Eläkeläiskerhoja, käyvät teattereissa,matkoilla ja kaikenmaailman vesijumpoissa ym ym. Tarina on tosi ja Äitini kertomaa, eivät enää halua mitään "Erkkejä" kuulemma
riesakseen. Äitini käy näissä tapahtumissa myöskin,vaikka Isänikin elää vielä.Antaa Äitini mennä ja touhuta,mutta itse ei niihin halua,miehiseen tapaansa.Hyvä niin.
Osa vanhuksista kärsii toki yksinäisyydestä,tämähän on luettua tietoa,eli ovat yksin ilman omaa tahtoaan....valitettavasti !!!
Tässä yksi näkemys tuohon 40 %
Että naiset ne tätä maailmaa pyörittää??
Avioeroistakin n 80 % on naisten hakemia.
Siis onko niin, että miesten on nyt mentävä itseensä ja katsottava peiliin mitä sieltä näkyy....ihan rehellisesti.
En halua ketään ja mitään yleistää,en ole miestenvihaaja tosiaankaan, vaikka itsekin olen valinnut eron jälkeen yksinelämisen.
Ihmisillä on niin paljon ongelmia nykyään, liittyen Alkoholiin ja mielenterveyteen.
Nainen kohta 53 v
Kun naiset hakevat eroja, miehet ovat syyllisiä.
Samanlainen viisaus kuin eräällä isännällä, jota syytettiin tappelemisesta:
- Ei se ole paha, joka lyö. Se se paha on, jota pitää lyödä.
Onko avioeroa hakeva nainen aina syyllinen avioeroon?
Voin kertoa asian vain omalta osaltani. Mieheni alkoholismi paheni ja muuttui lopulta mielisairaudeksi, henkinen väkivalta alkoi tulla jo fyysiseksi ja jopa hengenlähtö oli minulla lähellä, kun hänellä oli houreissaan ladattu ase hallussaan. Onneksi hän joutui mielisairaalaan pakkohoitoon, jolloin pääsin muuttamaan pois kotoa ja hakemaan eroa ja lähestymiskieltoa.
Tuomitse eroni, jos haluat, minä tein sen ainoan teon, mikä oli siinä tilanteessa mahdollinen. Nyt olen yksin asuen kerännyt voimiani takaisin ja löytänyt Nallevaarin seurustelukumppaniksi. Elämä voittaa taas!
Jotta miesten olisi useammin katsottava sinne peiliinpäin.
Näitä Sinunkin tarinoitasi on Suomi pullollaan.
Henki meni Paula Björkwistiltäkin,kun ei päässyt karkuun ajoissa .... ikävää todella!!
Mutta Sinulle Nallemuori toivotan Onnea paljon uuteen elämääsi.....
Nainen kohta 53 v
Olen vain jäänyt tällä palstalla melkein ainoaksi anteeksiantamisen puolestapuhujaksi.
Edellä kirjoitin:
"Kirjoittamastani saa varmaankin väärän käsityksen; en minä sinänsä eroja vastusta, vaan vain turhia eroja. Eroamisesta yritetään tehdä meriitti, kun se minusta on pikemminkin heikkous." Sitä mieltä minä olen.
Ei kenenkään pidä alistua väkivaltaan, varsinkaan jos ei ole itse sitä tahallaan provosoinut - niitäkin tapauksia olen nähnyt. En myöskään usko, että alkoholismista voi kumppaniaan parantaa silloin, kun se todella on alkoholismia eikä viinasta haettu tekosyy erolle.
Onnea sinulle ja vaarillesi!
Anteeksiantamisesta voin sen verran sanoa, että olen antanut ex-miehelleni anteeksi hänen heikkoutensa, sairaudestahan se johtui, mutta en silti pysty elämään hänen kanssaan.
Eroaminen taas ei omassa tapauksessani ollut osoitus heikkoudesta. Heikkoutta oli se, että olin siinä liitossa liian kauan, voimat eivät enää riittäneet eroamiseen, ennen kuin mieheni joutui mielisairaalaan ja minä sain levättyä ja kerättyä voimiani ja hyppäsin suureen tuntemattomaan. Oli varsinainen ponnistus muuttaa satojen kilometrien päähän kotiseudustaan ja aloittaa elämän kokoaminen alusta.
Kiitos toivotuksestasi. Toivon, että kertomani saa sinut ajattelemaan asioita laajemmin, yleistämään vähemmän ja näkemään elämän kirjon.
Asioita pystyy käsittelemään vain siten, että pyrkii hakemaan jonkinlaisia säännönmukaisuuksia kaaosmaisesta todellisuudesta ja ihmisten sekavista toimista. Ei mikään kirjoittamani tietenkään koske kaikkia.
Jos kaikki mahdolliset vaihtoehdot on mainittava erikseen, sanoman sisältö vesittyy, muuttuu merkityksettömäksi. Yleistämisellä ymmärrän sitä, että poikkeustapauksista tehdään sääntö. Sinun tapauksesi oli äärimmäinen monessakin suhteessa, vaikkakaan ei varmaan aivan ainutlaatuinen.
vain, että eikö sitä pitäisi katsoa peiliin molemminpuolin?
Se on totta, että ihmisillä on ongelmia ja varmaan pieni lähtökohtien tutkiskelukaan ei olisi pahitteeksi, eli miksi sorrutaan alkoholiin ja miksi mieli järkkyy.
En syytä naissukupuolta, mutta vikojahan saattaa löytyä samalla tavalla, kuin miessukupuolestakin.
otsikkoon. Niin se.
Jännittävää, kun täällä syyllistetään milloin mistäkin ja kuitenkin jokaisen ihmisen tarina on omanlaisensa....
Minä en jostain syystä kykene syyllistämään ketään.
Se on minusta kurjaa, kun lapset vedetään näihin mies-nais-juttuihin mukaan. Lapset kärsivät milloin mistäkin. Mukamas. Onko joku voinut todistaa, että onnellisten vanhempien lapsi olisi jotenkin valmiimpi kohtaamaan elämässä eteen tulevat pettymykset? Mietin tätä siksi, että kun itse sen onnellisen lapsuuden jälkeen kohtasin todellisen elämän, meinasin romahtaa heti ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen. Onneksi en kuitenkaan, että voin kiusaksenne kysellä näin typeriä. Minusta tulikin senjälkeen "hirmu itsekäs" - opin kuuntelemaan itseäni...
Eikö se ole sama elääkö yksitellen tai paritellen, kunhan kokee sen oman vaihtoehtonsa oikeaksi. Toisaalta ei ovia voi sulkea mielestäni siltäkään, että joskus kaikki vaan voi muuttua.
Voisin allekirjoittaa melkein jokaisen lauseen tekstistäsi, ainoastaan onnellista lapsuutta en ole kokenut. Ehkä lapsuuteni karaisemana olenkin kestänyt kaikki vastoinkäymiseni, muutkin kuin mistä kirjoitin aiemmin.
Ketjun aiheeseen, yksinasumiseen viitatessasi olet aivan oikeassa; kukin valitkoon sen asumismuodon, minkä milloinkin oikeaksi ja parhaaksi kokee. Tilanteet muuttuvat ja silloin valintakin yleensä muuttuu.
haluaako täällä kukaan ketään syyllistää, ehkä enempi tuoda näkemyksiä esiin eri näkökulmista ajatellen. Jokaisella on oma elämänsä elettävänään ja oikeus siihen. Tuskinpa täällä ketään pystyy neuvomaan tai tuomitsemaan ratkaisuistaan, koska ne on henkilökohtaisia asioita.
Mielestäni lapsille kuuluu onnellinen, sekä turvallinen koti ja vaikea on sitä määrittää, tuleeko hänestä huonompi vai parempi, kuin eronneen perheen kasvatista. Kasvattajia meitä on moneen lähtöön ja ei aina malli perheetkään onnistu siinä, mutta turvallinen koti on mielestäni hyvä perusta lähteä omia siipiään koittamaan, olkoon se sitten vaikka yksinhuoltajuudella luotu.
Harva muuten tunnustaa, että ne lapsuuden kokemukset myös "karaisevat"... Lapsia käytetään tekosyynä kaikkeen mahdolliseen, minäkin olen jäänyt siitä "kiinni"...
En ole yhtään pahoillani siitä, että vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Olisin paljon "köyhempi", jos elämäni olisi kuin jostain satukirjasta.
Uskon myös, että se sinun oma aiempi elämäsi auttaa sinua nauttimaan nyt elämästäsi nallevaarin kanssa. En taida olla ihan väärässä?
(Oot mun mielestä hieno ihminen)
Tuon voinkin sitten minäkin täysin allekirjoittaa ja olla samaa mieltä...
Kerrankin jotain älyllistä...
Kiitos kehuista, tuntematon ystäväni!
Kyllä, olen sitä mieltä, että kaiken kokemani jälkeen osaan arvostaa elämän tarjoamia pieniäkin iloja aivan eri tavalla kuin nuorena. Vastoinkäymiset tuovat suhteellisuudentajua, eikä enää tee mieli nipottaa pikkuasioista, vaan sivuuttaa ne ja nauttia elämästä sellaisena, kuin se tulee vastaan.
minun ainakin kärsii erostani isäänsä ja muistutti siitä viimeksi itkusilmässä tänäiltana, että enkö voisi sopia isän kanssa ja muuttaa takaisin yhteen hänen kanssaan? Siinä olikin sitten selittelemistä, että isällä on nyt toinen ja uusi perhe ja muutenkin asuu niin kaukana ja että elämä vaan on sellaista että jonkun kanssa tulee toimeen ja jonkun kanssa ei, siis koko elämänsä. Minullekkin tuli kyyneleet silmiin lapseni tähden, jolla muistui isä taas tällälailla mieleen ja selitellä että kyllä isä sinua silti rakastaa jne.
Kyllä se minunkin elämäni romahti kun yksin elämään lähdin kodistani ja olen onnellisen kodin kasvatti, elämä löi heti silmille, että näinkös tämä meneekin, kuka auttaa tässä tai tossa? Elin siis liiankin suojattua elämää, minulle ei opetettu OIKEETA elämää kotonani, sitä mihin kylmään maailmaan sitä ollaan lähdössä, tai kyllä yritettiin, mutta olin niin sen oman hyvän kotini lumoissa ja vallassa, etten sitä uskonut ennenkuin oli liian myöhäistä!
Tämä kertomani isän jälkeen lapsellani on ollut jo kaksi isä ehdokasta, suteen menneitä pidempiä suhteita valitettavasti. Kärsin kyllä itsekin lapseni epätoivon takia, niin että turha alkaa tähän riekkumaan mitään ilkeyksiä sitten! Viimeksi tänään illalla lapseni itkun jälkeen, olin siihen isään yhteydessä ja niin lapsikin siinä samalla. Näin tämän pitäisi toimia, että yritetään auttaa edes sitä pienempää, eikä pistää esimerkiksi lastaan inhoamaan äitiään tai isäänsä eron vuoksi. Tääl loppu tuli nyt vain mieleen jostakin. Tässä jäi kyllä paljon nyt sanomatta.
on 8 vuotta.
Sitten sanoin väärin - totta kai ne kärsii, mutta:
Musta se pointti onkin siinä, että ne lapset joutuvat käsittelemään tarpeeksi aikaisin myös epämiellyttäviä tunteita. Se on kuitenkin sitä oikeaa elämää johon lapsia pitää valmistaa. Eroja ja kuolemia tulee kuitenkin vastaan. Ja ties mitä "katastrofeja". Kenkkuja ihmisiäkin.
Hyvä asia varmaan, että toi sai sut purkamaan omaa pahaa oloasi...
Lapset ja nuoret harjoittelevat mielestäni elämään ...totta kai niiden täytyy käydä läpi myös niitä surun ja pettymyksen tunteitakin.
Jos niillä muuten on kaikin puolin turvallinen kasvuympäristö olen nähnyt omien lasteni kavereiden jopa hyötyvän "kaksikotisuudesta" ja parhaimmillaan lapset saavat lisää malleja aikuiselämään. Jopa niin, että hyödyt ovat haittoja suurempia. Välillä oon aatellut, että "ei voi olla tottakaan"... Sitä on niin piintynyt siihen "yhteen oikeaan tapaan", jota ei sitten olekaan.
Tutkittua tietoa on se, että lapset kestävät paremmin riitoja kuin eron, ja se on ikävä totuus, jota ei aina ole helppo myöntää.
Onko lasten hyvinvointi sitten yleensäkään tärkeää? Eikö lapsia olisi hyvä pitää pienessä nälässä, että oppisivat kestämään sitäkin?
Pettymyksiä lapsen tulee kokea, eikä kaikkea pidä saada, mitä haluaa, mutta ero mullistaa lapsen koko maailman, ja ilmeisesti harvoin on lapsen kehitykselle hyväksi.
Tasapainoinen onnellinen lapsuus antaa kaikkein parhaat elämän eväät; näin asiaa tutkineet väittävät, eikä ainakaan minulla ole argumentteja heidän tutkimuksiaan kumoamaan. Ei lasta tule pumpuliin kääriä, mutta kyllä vastuulliset ihmiset ottavat eroa harkitessaan lapsen edun huomioon.
pahaa oloani, vaan sanoin mitä mietin. Eiköhän ole liian aikaista pistää 5 vuotias oppimaan elämää? Syytä oli molemmissa, mutta isä lähti lätkimään. Olisitko sinä halunnut "harjoitella elämään" ilman isää niin pienenä?
Täytyy sit vissiin kysyy nuorisolta, jolla on siitä kokemusta. Minusta vaan ei niillä näytä olevan mitään hätää sinänsä ja niiden molemmat vanhemmatkin näyttävän pitävän huolta niistä lapsistaan. Niitä on vaan ihan oikeasti niin paljon tässä ympärillä "perinteisestä poikkeavia" perhekuvioita, etten kyllä kykene niistä sanomaan kellä on "paras koti ja kasvatus". Ei meillä ainakaan.
Mistä minä tiedän, miltä 5-vuotiaana olisi jokin tuntunut. Luulisin, että siltä, miten aikuiset asian olisivat mulle tarjoilleet. Ei kait minusta isä yksin huolta pitänyt? Kadulle 5-vuotiaana joutuminen tuntus jo oikeesti vähän tylyltä.
Tuolta kannalta katsoen olet oikeassa.
Minä katson taas ihmisiä niin että näen surullisella äidillä usein surullisen lapsen. Katkeran äidin lapsikin näyttää usein katkeralta. Alistetun äidin lapsi on usein arka ja epävarma, koska äitikin on. Voin tuntea myötätuntoa näitä kohtaan, mutta auttaa en voi, toivoa vain että nekin lapset löytävät "siipensä".
Tietysti kahden vanhemman lapsella on kaksinkertainen määrä elämisenmallia. Tietysti se on se ihanne.
Huono malli voikin olla lapsen edun mukainen silloin, kun molemmat vanhemmat eivät toimi huonona mallina - lapsi parhaimmillaan oppii puolensapitämisen taidon - sanoi minulle viisas.
Vanhempana olossa se omaan tulevaisuuteen uskominen vasta tärkeää onkin.
Menipäs kauas alkuperäisestä aiheesta.
että parisuhteessa olisi paljon rakkautta, vanhempien hyvät välit heijjastuvat lapseen, he tuntevat olevansa turvassa..ja noista nekatiivisista malleista, siis vastoinkäymisistä ihmisen vahvistajana oisin hieman erimieltä.
Lasten kanssa pitäisi keskustella paljon, ihan niinkuin he olisivat aikuisia, niin he oppivat käsittämään asioita ilman niitä omakohtaisesti koettuja kolhujakin..
En sano etteikö lapset selviä erittäin huonoistakin oloista, ja erittäin , mutta saman perheen lapsetkin on varustettu hyvin erilaisilla henkisillä vahvuuksilla, - olettehan jutellut varmaan sisarustenne kanssa lapsuuden kokemuksistanne, ja oletteko huomanneet, että toinen sisko tai veli sanoo ettei hän huomannutkaan siinä ja siinä mitään erikoista, tai ei kokenut piiskaamista minään..jne..?
Nyt kun katson sisaruksiani - kaikki ovat omia persooniaan, ja hyvin erilaisia henkisiltä ominaisuuksiltaan..
kiireessä pois...siis, "erittäin hyvin"..piti olla..huhuh kun ei pitäisi näin hutiloida, mutku kiirus on..:)
"Lasten kanssa pitäisi keskustella paljon, ihan niinkuin he olisivat aikuisia", kirjoittaa Pirre. On totta, että lasten kanssa pitää keskustella, mutta kehitystaso huomioonottaen. Lasta EI pidä kohdella aikuisena eikä varsinkaan lastata hänen kannettavakseen aikuisten murheita.
Lapsena kaltoin kohdelluista ihmisistä näkee runsaasti surullisia esimerkkejä, etenkin menneinä vuosikymmeninä kasvatus oli enimmäkseen lytistävää "älä luule, että olet mitään" -tyyliin. Monet eivät koskaan pääse irti siitä, että eivät ole saaneet tuntea vanhempiensa arvostusta tai rakkautta. Terveen itsetunnon perusta on kuitenkin se, että kotona lapsi hyväksytään juuri sellaisena kuin hän on. Hänen tekemisään voidaan arvostella, mutta hänen PERSOONAANSA ei kyseenalaisteta.
johon varmaan jokainen normaali ihminen oikeasti myös pyrkii.
Todellisuus ei aina ole sama kuin ihanne eikä välttämättä sellaiseksi muutu, vaikka mitä tekis.
Ja sitähän tekee melkein mitä vaan niiden omien ihanteittensa eteen...
Onko jossain vielä normaalejakin ihmisiä?
normaali, omalla tavallaan..ja omasta mielestään.:)
Kyllä vanhemmat yleensä haluavat lapsilleen hyvää..
tämän viestiketjun.
Olen täysin samaa mieltä pirre.
Kauheeta kirjoitella täällä, kun löytää saman hengen heimolaisii. Kuule mä tuun mustasukkaiseksi kohta, jos sää ton akatomman miehen kans luuhaat. Mies on viimosren päälle ja mukava, mutta ei se itä tyttö satu, kun siel on kaiki suurempaa ja parempaaa. Kyl siun pirre täytyy tyytyä meihin karjalaisiin, vaik myö ollaan heidän mielest ryssii.
,pyydän - ei mustasukkaisuutta, saan näppylöitä jo sanastakin..
Mutta minusta on tosi mukavaa, jos ja kun täällä on esim. lasten kasvatuksesta samoin(kin) ajattelevia..., kiitos uskonvahvistuksesta - annan sanoillesi todella paljon arvoa..:)
millään jaksa uskoa tuosta Akattomasta, ainakaan sellaista - että ryssittelisi meitä..ainakaan Savonsekassii..:)
Voi vitsi - kun sen lytistävän kasvatuksen ei pitäisi kuulua nykyaikaan... Olen henkilökohtaisesti tutustunut nyttemmin siihen - ei se kaikilla se kuri lytistävää ole ollut, mutta aika karseaa käytöstä on menneinä aikoina opetettu oikeana. Hyvässä tarkoituksessa "ainahan minä olen rangaissut aiheesta - eikö vain" - lauseella on vielä opetettu "täydentämään" suoranaista julmuutta. Kukaan ei voi edes rakastaa ja kunnioittaa moisella käytöksellä käyttäytyvää ihmistä. Lapsetkin häipyvät varmasti maailmalle heti kun kynnelle kykenevät.
Mielestäni jos sellaista käytöstä suostuu seuraamaan, ei kyllä ole kyseessä lapsen vaan oma etu.
Se malli ei kuulema onneksi siirry ellei MOLEMMAT vanhemmat harrasta sitä. Se on sentään hyvä tietää.
kuin yhdessä sellaisen kanssa, jonka kanssa ei tule toimeen, joka ei osaa rakastaa, eikä välitä, ja jolla ei ole liitossakaan aikaa sinulle.
Sinkkuna sinulla on edes pieni mahollisuus löytää se onni vielä, kuin sidottuna ollessa.
Se sanoo minulle että useimmat ihmiset ovat liian itsekkäitä seurustellakseen tai kykenemään sitovaan liittoon toisen kanssa.
Terkuin yks joka otti ja jätti paremman tulevaisuuden toivossa.
sanot tuolla... "jolla ei ole liitossakaan aikaa sinulle.", millaista aikaa tarkoitat, pitäisikö puolisoiden olla kokoaika yhdessä..?
Jospa se on liian ahdistava vaatimus, sellainen tuhkahduttava..?
ahdistaa tavata minua useammin kuin kerran kuussa kihloissa ollessamme, saa hän etsiä uuden kynnysmaton itselleen, sitä minä tarkoitin.
Kaikki viikonloput hän vietti joissain kisoissa tai sukulaisissaa ilman minua. Tapasimme tänävuonna ehkä sen 50 kertaa yhteensä, se on aika vähän 365 päivästä?
Herää sellainen ajatus, että suurin osa sinkuista on iäkkäitä naisia ja siviilisäädyltään useammin leskiä kuin naimattomia tai eronneita.
En tosin löytänyt Tilastollisesta vuosikirjasta vahvistusta tälle ajatukselle, mutta muistan erään väestötieteilijän joskus sanoneen, että tyypillisin "sinkku" on 80-vuotias leskirouva.
Hyvin monet vanhat ihmiset elävät yksin, älkää unohtako sitä!
Kyllä,äitinikin on leski ja siis lasketaan "sinkuksi"! Itse Hän ei ehkä tajua olevansa tuohon "säätyyn" leimattu?
kuulostaa tämä sinkku sana ja varsinkin, jos se tulisi 87v suusta. Jotenkin sana sinkku mielletään nuoruuteen ja tuntuisi kielenkäytössä sopivammalta.
En tiedä, mutta jotkut nykysanat ällöttää nuorison kielenkäytössä, kuten tokaisu, sairaan hyvää tai kaupassa HEI!!HEIII!! niin kuin olisi kassaneidin hyväkin tuttu, yök.
"moi" tökki, mutta näköjään siihen moikutteluunkin tottuu..:)
naimaton, eronneet ja lesket on eri asia....
minusta
se alunperin olikin...mutta nämä uusiosinkut ovat myös omineet sinkun "tittelin"..
tahtojaan, mutta en minä kutsu äitiäni sinkuksi, vaikka isä on kuollut. En pidä sinkku sanasta yleisesti, koska se on jotenkin vanhemman ihmisen aliarviointia tai jotenkin väheksyvää.
kepoinen ilmaisu vanhalle leski-ihmiselle, en minäkään tykkää; sehän on suorastaan naurettava ilmaus - sinkku, mikä sinkku elämän kypsyttämä ihminen on - liian kevytkenkäinen tai kepoinen nimitys vanhalle ihmiselle..