00:59 - 05:13
1.
Kun olet siinä punastunein, vielä hengästynein kasvoin,
sameissa silmissä kirkas katse, naisellinen avaruus
johon raukeana uppoudun, tyydytettyä syliäsi vasten,
nostan käteni rintasi päälle, silloin piirrän ympyrän
ja palaan alkuun.
Sinne mistä tulin.
2.
Pitäisikö minun nyt kirjoittaa runo?
Haen teetä.
Istun ikkunan ääreen, rentoudun.
Hän juo teetä ikkunan ääressä,
katsoo katuvalon kellastamaa pihamaata,
ruoho liikahtelee.
Kirjoitan itsestäni.
Minusta tuntuu vain kauhealta
olla pelkkä pronomini.
Mahdoton lause,
pronominista ei tunnu miltään.
Korjaan.
Minusta tuntuu kauhealta, kuin olisin
vain pronomini.
Hymyilen ajatukselle.
Muistelen.
Kuinka istuin ikkunan ääressä,
katselin katuvalon
kellastamaa pihamaata,
ruohoa.
Muistin sinut.
Seisoimme ikkunan äärellä kädet toistemme ympärillä.
Painauduimme toisiamme vasten.
Katselen mustaa pihaa, kuin näkisin sinut siellä.
Aloitetaan näin.
Keittiöstä kuuluu laulava äänesi.
Keität meille teetä, kävelet luokseni hyräillen.
Ojennat kupin käteeni ja sanot
- Eikö olekin kaunis ilta?
Vastaan:
Tämä kesäinen ilta, elokuun usvainen hämy
ja kostean maan väkevä tuoksu;
se on niin kuin sinun tuoksusi, sinun hiustesi ja vartalosi
tuoksu - laitan kuppini pöydälle,
tartun sinuun.
Hänen kätensä
tavoittaa tyhjää ilmaa, mutta
minun
sormeni kulkee kasvojasi, nenän kaarta, poskipäätä.
Hyväilee kulmakarvojasi, siirtyy niskalle
painaessani suudelman
silmääsi vasten, silmäluomesi räpsähtelee tai ainakin
värisee suuni alla, en muista tarkalleen, huokaat
ja - tulet enemmän kuin kiinni, sinä
tulet ruumiini läpi:
vavahdan tunkeutuessasi soluihini, polveni notkahtavat
ajatuksen rientäessä vielä viisi minuuttia edemmäs.
Viisi minuuttia edemmäs.
Hymyilet.
Suljen oven takanamme.
Tämä ei kuulu muille?
Hän juo taas teetä ikkunan ääressä.
Nieleskelee kuin pidättäisi itkua, keisarin morsian
valuu kurkkutorvesta alas tai lapsang souchong,
ehkä uskollinen ystävä, sadepäivän ilo.
Mykkyrälle puristunut ikävä, vuosisataisten pettymysten
huumaava paino.
Käsi näppäimistöllä, kirjoittaa.
Juon teetä ikkunan äärellä.
Katselen
sanojen muotoutumista paperilla
kuin viheliäisiä läikkiä
jotka turmelevat mustan maan ja ruohonkorsien vapisevan liikkeen;
läikät leviävät kuin tahrat tai veteen pudonneen kiven synnyttämät kehät,
pyörteillen, risteytyen toisiinsa limittyvinä - -
Niin hän kirjoittaa.
risteytyen toisiinsa limittyvinä assosisaatioina.
Katselen hänen kirjoittamistaan,
tuon, joksi muutun.
Tunnenko itseni siinä, vaikuttaako hän minulta?
Onko hänen ikävänsä
minun ikävääni, tunnistanko siinä
omaa kaipausta, vai muuttuuko kaikki
vieraaksi, kirjoittaessani sen?
Muotoilen kasvoni, terävöitän ääriviivoja
ja hämmennän, ripustan luunrangolle vaatteita.
Jos ehkä lämpenen kuvieni voimasta?
Olenko yksinäinen, outoja höpöttävä
runoniekka.
Olen samaistumisen kohde.
Luotaantyöntävä, typerä sananikkari.
Ehkä herkästi aistiva romantikko.
Tai ehkä
vain.
Muistanko oikein?
Tulin ikkunan luota, kävelin tietokoneelle,
kirjoitin jo mielessäni lauseet,
unohdin, kirjoitin toisella tapaa, nyt muistan
kuinka ensin - ei, unohdan taas -
Katson mustaa maata,
siinä sinä olet, tuulessa hulmuavin hiuksin,
kaipaukseni kohde,
vihreässä leningissäsi.
Joku joka minulta puuttuu, näkymätön
ja siksi juuri niin satuttava, kuin maan musta pinta
löisi vasten ruumistani
naisen muotoisin lihakirvein.
Hän, jota kohti käteni
ojentuessaan tapaa tyhjää ilmaa,
ja mustana huokaavan maan.
Nyt muistan oikein.
Unohtaessani ryhdyin kirjoittamaan pronominista.
Ajattelin että olen vain persoonapronomini.
Persoona - ja kuitenkin pelkkä pronomini.
Ajatukseni tavoitti jotain, jotain mille hymyilin.
Vaikka kirjoitan verbi on passiivissa.
Tekijä tuntematon:
kirjoittavat.
Näin se on.
Hyväilee kulmakarvojasi, siirtyy niskalle
painaessani suudelman
silmääsi vasten, silmäluomesi räpsähtelee tai ainakin.
Liikahtelee kasvojeni edessä niin täyteläisenä.
Kyllä!
Kaksimielinen mies, joka sanahelinöillä
yrjöttäviä fantasioita peittelee,
tämä melankoolinen
ironikko.
Nyt muistan.
Tai ehkä
vain?
Näen itseni siellä kuin kaukaisen:
hän liikuttaa tahtipuikkoaan
kevein liikkein
mustan maan yläpuolella, nostaa nurmesta esiin
kuvat ja tanssittaa niitä yksinäisyytensä yllä -
kuin loihtien itselleen hetkeksi
lämmittävän puvun.
Näinkö se on.
Kuin loihtien minulle
hetkeksi lämmittävän puvun.
Luuranko!
Helposti kasvoni muuttuvat:
herkkäpiirteisen runoilijan kasvot
voin seuraavalla lauseella jo muuttaa
tympeän irstailijan hikiseksi naamaksi, jos luet
niin kuin oletan, tavoitat todellisen, juuri sen
joka olen paperilla, näyttöpäätteelläsi,
siellä jossain missä oikeasti olen, kuvitellessasi minut
tänne: kirjojen täyttämään huoneeseeni,
sormet tietokoneen näppäimistölle,
silmät ruudulle piirtyviä kirjainrivejä tarkkaillen nyt juuri
ja keittiössä porisee vedenkeitin, tai teekannu, siellä missä
kerran kuuluivat hänen askeleensa, hänen -
ei minun toisessa persoonassa, mutta -
hänen jota toinen - minä - nyt kaipailee, ja hänet etäännyttää
kikkailevien lauseidensa alle tämä
melankolinen ironikko, irstailija, herkkä romantikko.
Annan hänen riisua puvun yltäni,
sana sanalta.
Enää on vain musta maa.
Seison ikkunan ääressä värjötellen
teekuppi kylmissä käsissäni.
Näyttöruutukin on pelkkää tyhjää, pelkkää
tyhjää.
Kun tähtipuikko pysähtyy
mielen kalvolla
katsoo itseään silmiin yksinäinen -
pakeneva mies.
Sanat ovat mustaa, elotonta maata, jokainen kuva
jonka ne piirtävät maan ihoon
on vain mustaa maata.
Se on lohdullista, juuri se on lohdullista.
Uskaltaessani katsoa mustaa, pakenematta
katsettani, olen alaston ja lämpenen - tunnen sydämeni
suunnattoman, kiihkeästi jyskyttävän voiman:
kun näppäimistöä
pyörteilevin ja hakkaavin liikkein
hyväilevä sormeni
työntyy katkaisijalle ja sulkee virran,
papereille jäävät vain persoonapronominit, olkaa hyvä.
Toisaalla on hän:
passiivinen tekijä, ulkopuolinen
tarkastelija, ei silmiesi kohde, ei kukaan.
Huumaavasti juuri minä!
Käsieni voimasta riemuiten vain minä!
Edessä tyhjän, mustan maan
olen ikävöidessäni
ihanasti taas,
minä.
Pitäisikö minun nyt kirjoittaa runo?
Haen teetä.
Istun ikkunan ääreen,
rentoudun.
Hän juo teetä ikkunan ääressä,
katsoo katuvalon kellastamaa pihamaata,
ruoho liikahtelee.
3.
Sammutan.
Työhuoneen puolelta läpi hämärän eteiskäytävän
kävelen ja astun makuuhuoneeseen hiljaa
etten herättäisi.
Mutta sinä olet vielä valveilla.
Ojennat kätesi.
Hymyilet.
Tule.
4.
Kirjoittavat.
Nuo luodut runoilijat, hahmotelmani, ikkunan ja
näyttöruutusi eteen asetetut,
huomaatko kuinka mielesi heitä liikuttaa?
Vain sinä kuulet musiikin, sinä
teet sen.
Ihmisen muotoiset varjot maalaat tanssimaan
pimeän maani ylle,
näyttöruudun äärellä lukeva silmä,
puhut esiin maasta omimmat ajatuksesi;
tunnemuistisi läpi
suodattuvina ailahduksina liimaat päähäni
kuvioisen pahvinaaman,
kysyn sinulta -
Missä olen silloin?
Maa vapisee kuin kierteinen kielioppi, säännönmukaisuuksiinsa
pakotettu olio,
se laittaa lonkeronsa oikeisiin kohtiin,
ota tai jätä, se ei piittaa ihmisistä, se on ihmisten tekemä.
Minä olen, minä -
Minusta tuntuu kauhealta
olla vain pronomini.
Mahdoton lause,
pronominista ei tunnu miltään.
Korjaan:
Minusta tuntuu kauhealta.
Kuin olisin.
1.
Kun olet siinä punastunein, vielä hengästynein kasvoin,
sameissa silmissä kirkas katse, naisellinen avaruus
johon raukeana uppoudun, tyydytettyä syliäsi vasten,
nostan käteni rintasi päälle, silloin piirrän ympyrän
ja palaan alkuun.
Sinne mistä tulin.
2.
Pitäisikö minun nyt kirjoittaa runo?
Haen teetä.
Istun ikkunan ääreen, rentoudun.
Hän juo teetä ikkunan ääressä,
katsoo katuvalon kellastamaa pihamaata,
ruoho liikahtelee.
Kirjoitan itsestäni.
Minusta tuntuu vain kauhealta
olla pelkkä pronomini.
Mahdoton lause,
pronominista ei tunnu miltään.
Korjaan.
Minusta tuntuu kauhealta, kuin olisin
vain pronomini.
Hymyilen ajatukselle.
Muistelen.
Kuinka istuin ikkunan ääressä,
katselin katuvalon
kellastamaa pihamaata,
ruohoa.
Muistin sinut.
Seisoimme ikkunan äärellä kädet toistemme ympärillä.
Painauduimme toisiamme vasten.
Katselen mustaa pihaa, kuin näkisin sinut siellä.
Aloitetaan näin.
Keittiöstä kuuluu laulava äänesi.
Keität meille teetä, kävelet luokseni hyräillen.
Ojennat kupin käteeni ja sanot
- Eikö olekin kaunis ilta?
Vastaan:
Tämä kesäinen ilta, elokuun usvainen hämy
ja kostean maan väkevä tuoksu;
se on niin kuin sinun tuoksusi, sinun hiustesi ja vartalosi
tuoksu - laitan kuppini pöydälle,
tartun sinuun.
Hänen kätensä
tavoittaa tyhjää ilmaa, mutta
minun
sormeni kulkee kasvojasi, nenän kaarta, poskipäätä.
Hyväilee kulmakarvojasi, siirtyy niskalle
painaessani suudelman
silmääsi vasten, silmäluomesi räpsähtelee tai ainakin
värisee suuni alla, en muista tarkalleen, huokaat
ja - tulet enemmän kuin kiinni, sinä
tulet ruumiini läpi:
vavahdan tunkeutuessasi soluihini, polveni notkahtavat
ajatuksen rientäessä vielä viisi minuuttia edemmäs.
Viisi minuuttia edemmäs.
Hymyilet.
Suljen oven takanamme.
Tämä ei kuulu muille?
Hän juo taas teetä ikkunan ääressä.
Nieleskelee kuin pidättäisi itkua, keisarin morsian
valuu kurkkutorvesta alas tai lapsang souchong,
ehkä uskollinen ystävä, sadepäivän ilo.
Mykkyrälle puristunut ikävä, vuosisataisten pettymysten
huumaava paino.
Käsi näppäimistöllä, kirjoittaa.
Juon teetä ikkunan äärellä.
Katselen
sanojen muotoutumista paperilla
kuin viheliäisiä läikkiä
jotka turmelevat mustan maan ja ruohonkorsien vapisevan liikkeen;
läikät leviävät kuin tahrat tai veteen pudonneen kiven synnyttämät kehät,
pyörteillen, risteytyen toisiinsa limittyvinä - -
Niin hän kirjoittaa.
risteytyen toisiinsa limittyvinä assosisaatioina.
Katselen hänen kirjoittamistaan,
tuon, joksi muutun.
Tunnenko itseni siinä, vaikuttaako hän minulta?
Onko hänen ikävänsä
minun ikävääni, tunnistanko siinä
omaa kaipausta, vai muuttuuko kaikki
vieraaksi, kirjoittaessani sen?
Muotoilen kasvoni, terävöitän ääriviivoja
ja hämmennän, ripustan luunrangolle vaatteita.
Jos ehkä lämpenen kuvieni voimasta?
Olenko yksinäinen, outoja höpöttävä
runoniekka.
Olen samaistumisen kohde.
Luotaantyöntävä, typerä sananikkari.
Ehkä herkästi aistiva romantikko.
Tai ehkä
vain.
Muistanko oikein?
Tulin ikkunan luota, kävelin tietokoneelle,
kirjoitin jo mielessäni lauseet,
unohdin, kirjoitin toisella tapaa, nyt muistan
kuinka ensin - ei, unohdan taas -
Katson mustaa maata,
siinä sinä olet, tuulessa hulmuavin hiuksin,
kaipaukseni kohde,
vihreässä leningissäsi.
Joku joka minulta puuttuu, näkymätön
ja siksi juuri niin satuttava, kuin maan musta pinta
löisi vasten ruumistani
naisen muotoisin lihakirvein.
Hän, jota kohti käteni
ojentuessaan tapaa tyhjää ilmaa,
ja mustana huokaavan maan.
Nyt muistan oikein.
Unohtaessani ryhdyin kirjoittamaan pronominista.
Ajattelin että olen vain persoonapronomini.
Persoona - ja kuitenkin pelkkä pronomini.
Ajatukseni tavoitti jotain, jotain mille hymyilin.
Vaikka kirjoitan verbi on passiivissa.
Tekijä tuntematon:
kirjoittavat.
Näin se on.
Hyväilee kulmakarvojasi, siirtyy niskalle
painaessani suudelman
silmääsi vasten, silmäluomesi räpsähtelee tai ainakin.
Liikahtelee kasvojeni edessä niin täyteläisenä.
Kyllä!
Kaksimielinen mies, joka sanahelinöillä
yrjöttäviä fantasioita peittelee,
tämä melankoolinen
ironikko.
Nyt muistan.
Tai ehkä
vain?
Näen itseni siellä kuin kaukaisen:
hän liikuttaa tahtipuikkoaan
kevein liikkein
mustan maan yläpuolella, nostaa nurmesta esiin
kuvat ja tanssittaa niitä yksinäisyytensä yllä -
kuin loihtien itselleen hetkeksi
lämmittävän puvun.
Näinkö se on.
Kuin loihtien minulle
hetkeksi lämmittävän puvun.
Luuranko!
Helposti kasvoni muuttuvat:
herkkäpiirteisen runoilijan kasvot
voin seuraavalla lauseella jo muuttaa
tympeän irstailijan hikiseksi naamaksi, jos luet
niin kuin oletan, tavoitat todellisen, juuri sen
joka olen paperilla, näyttöpäätteelläsi,
siellä jossain missä oikeasti olen, kuvitellessasi minut
tänne: kirjojen täyttämään huoneeseeni,
sormet tietokoneen näppäimistölle,
silmät ruudulle piirtyviä kirjainrivejä tarkkaillen nyt juuri
ja keittiössä porisee vedenkeitin, tai teekannu, siellä missä
kerran kuuluivat hänen askeleensa, hänen -
ei minun toisessa persoonassa, mutta -
hänen jota toinen - minä - nyt kaipailee, ja hänet etäännyttää
kikkailevien lauseidensa alle tämä
melankolinen ironikko, irstailija, herkkä romantikko.
Annan hänen riisua puvun yltäni,
sana sanalta.
Enää on vain musta maa.
Seison ikkunan ääressä värjötellen
teekuppi kylmissä käsissäni.
Näyttöruutukin on pelkkää tyhjää, pelkkää
tyhjää.
Kun tähtipuikko pysähtyy
mielen kalvolla
katsoo itseään silmiin yksinäinen -
pakeneva mies.
Sanat ovat mustaa, elotonta maata, jokainen kuva
jonka ne piirtävät maan ihoon
on vain mustaa maata.
Se on lohdullista, juuri se on lohdullista.
Uskaltaessani katsoa mustaa, pakenematta
katsettani, olen alaston ja lämpenen - tunnen sydämeni
suunnattoman, kiihkeästi jyskyttävän voiman:
kun näppäimistöä
pyörteilevin ja hakkaavin liikkein
hyväilevä sormeni
työntyy katkaisijalle ja sulkee virran,
papereille jäävät vain persoonapronominit, olkaa hyvä.
Toisaalla on hän:
passiivinen tekijä, ulkopuolinen
tarkastelija, ei silmiesi kohde, ei kukaan.
Huumaavasti juuri minä!
Käsieni voimasta riemuiten vain minä!
Edessä tyhjän, mustan maan
olen ikävöidessäni
ihanasti taas,
minä.
Pitäisikö minun nyt kirjoittaa runo?
Haen teetä.
Istun ikkunan ääreen,
rentoudun.
Hän juo teetä ikkunan ääressä,
katsoo katuvalon kellastamaa pihamaata,
ruoho liikahtelee.
3.
Sammutan.
Työhuoneen puolelta läpi hämärän eteiskäytävän
kävelen ja astun makuuhuoneeseen hiljaa
etten herättäisi.
Mutta sinä olet vielä valveilla.
Ojennat kätesi.
Hymyilet.
Tule.
4.
Kirjoittavat.
Nuo luodut runoilijat, hahmotelmani, ikkunan ja
näyttöruutusi eteen asetetut,
huomaatko kuinka mielesi heitä liikuttaa?
Vain sinä kuulet musiikin, sinä
teet sen.
Ihmisen muotoiset varjot maalaat tanssimaan
pimeän maani ylle,
näyttöruudun äärellä lukeva silmä,
puhut esiin maasta omimmat ajatuksesi;
tunnemuistisi läpi
suodattuvina ailahduksina liimaat päähäni
kuvioisen pahvinaaman,
kysyn sinulta -
Missä olen silloin?
Maa vapisee kuin kierteinen kielioppi, säännönmukaisuuksiinsa
pakotettu olio,
se laittaa lonkeronsa oikeisiin kohtiin,
ota tai jätä, se ei piittaa ihmisistä, se on ihmisten tekemä.
Minä olen, minä -
Minusta tuntuu kauhealta
olla vain pronomini.
Mahdoton lause,
pronominista ei tunnu miltään.
Korjaan:
Minusta tuntuu kauhealta.
Kuin olisin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
lyhempää tekstiä, tää alkaa kaipaan tekohegitystä, ei millään jaksa loppuakohti!
ihan liian pitkä. Nyt kannatta alkaa opettelemaan tiivistämään äitiparta. Kirjoitat kyllä hyvin ja mukaansatempaavasti.
TIIVISTELMÄt
Runot voi hyvin lukea erikseen omina kokonaisuuksina niin ei tule puuduttavaa pötköä.
Kiitos palautteesta.
Hyvää yötä.
MAAILMA LAKKAA ITSEKSEEN? PÖTYÄ! SANON SEN SILTI, KAS NÄIN.
Totta.
Katsotaanpa millainen tiivistys syntyy -
Kun
olet
siinä
1.
Kun olet siinä punastunein,
vielä hengästynein kasvoin, juostuamme
toistemme läpi.
Sameissa silmissäsi kirkas katse, naisellinen
avaruus, johon raukeana uppoudun, tyydytettyä syliäsi vasten.
Nostan käteni rintasi päälle;
silloin piirrän kevyesti ympyrän
ja palaan alkuun.
Sinne mistä tulin.
Työhuoneen puolelta
kirjoistani ja papereistani
läpi hämärän eteiskäytävän
etten herättäisi.
Mutta sinä olit vielä valveilla,
ojensit kätesi peiton alta, kutsuit leikkimään
ihosi hiekkalaatikolle.
Hymyilit: tule.
Minä tulin tyhjyyteesi
valkea paperi, täytin sinut sanoilla.
2.
Niin kuin kukat täyttävät värikylläisen niityn itsellään
tai lumi täyttää avonaisen kentän
peittäen sinut
ja raukea tyytyväisyys peittää miehen
hänen nukahtaessaan tyydytettyä syliäsi vasten.
Hellästi asetin arkit kansioon,
solmin kiinni nauhat.
3.
Nukahtaessani emme enää ole erillään,
eikä meidän tarvitse juosta toistemme läpi.
Kaikki mikä on sulautuu ja katoaa.
Maailma lakkaa itsekseen.
Uni tulee.
Kukat ja lumi ovat poissa.
Kaikki on yhtä kukkaa ja yhtä lunta.
Mikään ei ole piilossa, mikään ei ole kätkettyä.
Avonainen maa on uneksuvaa mieltä.
Minun ihoni ja mustan maan väliin
ei mahdu yhtään ikkunaa,
ei edes paperi
voi erottaa meitä,
niin läheisesti olemme
yhtä.
4.
Kun yö avaa nauhasi.
Kun yö kuljettaa sinut pois.
En ole enää sinua vasten.
En ole enää
olemassa sinua varten.
5.
Minun ei tarvitse
epätoivoisesti todistaa
että olemme yhtä,
että kuulumme toisillemme.
Että rakkaus kestää
epäluulojemme painon.
Eikä minun tarvitse
enää
tyydyttää sinua
tämän ruumiini voimalla.
Minun ei tarvitse kirjoittaa ruumiiseesi
omalla ruumiillani
todisteluiden hakkaavaa litaniaa.
6.
Kaikki lepää meissä.
Olemme loputon, eebenpuun musta yö.
Mikä unelma.
Kunpa nämä eivät olisi
sanoja?
Pötyä! Vain sanoja.
7.
Tässä istun taas.
Rakastelun punaamia kasvojasi katsellen.
Kirjoitan silmiesi päälle, otsaasi:
Kun olet siinä - -
Minä pakenen sinua paperiin, minä pakenen
sinua kirjaimiin, niin kuin minä pakenen kirjaimia
ja papereitani sinuun ja niin kuin minä pakenen ruumistani
kaikkiin teihin naiset ja paperit
peittäen itseni
kimaltavalla rihkamalla, pukeutuen silkkaan
pötyyn.
Kasvosi ovat karmeat kestää.
8.
So long.
Teepannu viheltää,
täytyy mennä keittiöön.
Eikö sinulla ole muuta tekemistä
kuin lukea typeriä sanojani?
9.
Mieti. Mieti. Mieti.
Mistä etsit elämäsi, kuinka
maailmasi avautuu.
Ihmisten maailma.
- -
TÄSSÄKÖ KAIKKI?
Kyllä, tällä kertaa
JA NÄISSÄ PUITTEISSA
en muusta tiedä
- -
Toivon sinulle parempaa kuin minua, toivon
elämän avaruutta,
jossa kaikki tulee kauniisti, kauniimmin;
todesti.
Silitän kasvojasi sittenkin.
Nuku hyvin, sweet.
Rääkyvä kurkun karheaa
viserrys sulaa oikenevaan syliin
levolliset koivut nojaavat
tänä aamuna, tänä kuulaana aamuna
irrallaan toisistaan toisissaan
yksi lintu vasten syliäni
höyhenet pörröllään
kallioilta tullut tuo
pienokainen yksinäinen
karhea liinavaate lantiolla
jääkylmien avantojen jälkeen
tuo suloisen lämmön varpaista
koko olemukseen enemmän
kun vain vartalon viivoille
sisintäni polttaa herisyttävät väreet
ilman taka-ajatuksia puhtain ajatuksin
lintu sylissäni lepää luottaen
jonain päivänä palaa takaisin kotiin
turvakallioilla ei isketä tulta
turvakalliolla tämä ei ole unta
totuus kuohuttaa veren poskilleni
läheisyytesi ilman lähelläoloasi
lähempänä kuin koskaan puhallan
lempeästi kasvoiltasi höyhenen
lintuni, lintuni!
sylini on tyhjä
Yönkuningatar venytellen
vajoaa tuoliin
teekupponen höyryää ja uppoutuu runoosi;
Aivan huippu, kertakaikkiaan olen sanaton äitiparta,ihailen suunnattomasti sydämellisesti,
erityisesti yönkuningattarena pidin;
"kun yö avaa nauhasi
kun yö kuljettaa sinua
en ole enää sinua vasten
en ole enää olemassa sinua varten"
persoonapronominiin, hengästyneisiin sormiin.. hitaaseen ja nopeaan tahtiin minkä sait kirjoituksessasi esille, hiljaiseen yksin puheluun ja ajatuksiin..muistoihin..todellisuuteen. Kiehtovaa
alku on niin sydäntä puristavan kaunis, mutta
mutta - minä siis en jaksa lukea loppuun, en !
Sinulla on taito kirjoittaa kaunista tekstiä,
mutta tuo runsaus tu-keh-dut-taa - apuva.
Minun pitää jatkaa tämän lukemista toisella
kertaa, varmaan se yhtä ihanana jatkuu - huoks.