Tunnekuollut?

Vaikea sanoa, mistä johtuu pelokkuutesi uuden edessä. Enhän tiedä aikaisemman parisuhteesi kuvioita. Ja onhan jokainen meistä erilainen kokemaan asioita. Jollekin esimerkiksi pettymyksistä ylitse pääseminen on paljon työläämpää, jopa lamaannuttavaa. Toinen pääsee asioista yli helpommalla.

Aikaa on kulunut erostasi jo aika kauan. Silti et ole ilmeisesti pystynyt täysin käsittelemään asioita mielessäsi? Miksi luulet, ettet onnistuisi pysyvää suhdetta luomaan? Kuka tai mikä asia saa sut niin tuntemaan?

Voin vain todeta, että ylivarovaisella asenteella et saavuta sitä mitä haluat. On vain uskallettava. Elää elämää, ottaa "riskejä". Itse taidan suhtautua aika avoimesti uusiin ihmisiin. Kyllä, tunnistan kyllä "varoitusmerkit" toisen käyttäytymisessä tai luonteessa. Jos niitä ei ilmaannu "liikaa" tai mulle tärkeissä asioissa, annan elämän kantaa. Katselen rauhassa, suhtaudun positiivisesti. Huumori on hyvä asia näissä ihmissuhdejutuissakin. Liika pingotus taas huono juttu.

Niin, rohkeutta kai kaipaisit ison määrän!
Täältä sulle halaus rohkeutta ja onnea :) !!

.. samanlainen, mutta olen nainen. Erosta on pian 7 vuotta ja kynnys tutustumiseen on vuosi vuodelta korkeampi. Eipä mulla kyllä ole sitä omaa aikaakaan, jolloin voisi ihmisiä tavata.

"loppuunkäymätön" ero ? ? ? Tai saitko ns. pahasti siipeesi, kun ero tuli ? ? ?

Nämä kaksi tuli ensinmäisenä mieleen; se "ovi on vielä sulkematta takana" Toki lapset, kun ympärillä pyörivät, toisaalta muistuttavat menneestä ja toisaalta rajoittavat jonkinverran, varsinkin jos on vastuulinen vanhempi.

lastesi kanssa? eivät varamasti oo kovin vanhoja?
itsekin kaipais kaikkee kosketusta ja ihailua ja ymmärrystä ja keskustelua jne...mutta lappsi kohta 2 ja puol ja alotan uudessa työpaikaasa, enkä ymmärrä mistä mulle löytyis aikaa tapailla jotain miestä, haluun kuiten viettä vapaa-aikani lapsen kanssa kun on pieni ja silloinkun on vapaa ilta tavata ystäviä.

sit rasittaa ajatus siitä että pitäis osuu kohdalle just se oikee (kun nyt aikuisena tietää miten epätodennäköistä se on) kun ei jaksa deittailu rumbaa ja lapselle pitäis jossain vaiheessaa esitellä eli pitäis olla pysyvä.
mutta olen myös ajatellut että jos löytäis ihan vaan salaisen seksisuhteen ilman sitoutumista.

tähän on iso kynnys kun lapsen isä sanoi synnytyksen jälkeen, hiukan ennen lähtöään, ettei kuikaan voi enää ikinä haluta mua...oonham mä aika väsynyt jne... ennen olin ihan vetävä...
kauheeta
tästä vikasta ei varmaan sulle apua:) mutta tällasia oon itse miettinyt, ehkä löydät yhtymäkohtia. onnea sulle vaan.

Kuulosti niin tutulta. Itse olen kolmekymppinen nainen ja elellyt eron jälkeen (tyytyväisenä) lapsen kanssa suurinpiirtein saman verran enkä edes tahdo muutosta nykyiseen. Miettinyt kyllä minäkin, onko pakko olla näin puupää ja olla antamatta edes mahdollisuutta. Mikä siinä on ettei tahdo jaksaa edes yrittää. Vientiä olisi kyllä riittänyt ja, mitä enemmän sitä hannaa vastaan, tuntuu aina sitä enemmän riittävän. Ei vaan jaksa, ei kiinnosta, kaikki mahdolliset "tulevaisuuden uhkakuvat" vilistävät sen hetken mielenkiinnon perään tyrmäten koko ajatuksen poikasen.
Puupään touhua. Elämä on kuitenkin niin lyhyt että siitä pitäisi pyrkiä ottamaan ja antamaan mahdollisimman paljon irti. Ja vaikka onkin hyvä näin, voisi toisinkin olla vielä vähän paremmin.

Luulen, että sitä on vain jotenkin jämähtänyt tähän turvallisen tasaiseen satamaan, jossa ohjat ovat vain ja ainoastaan omissa käsissä. Ilman mitään turhia sotkuja, itkuja ja selvityksiä, joita parisuhteet tuovat aina tavalla tai toisella tullessaan. On helpompaa olla vastuussa vain itsestään ja lapsesta kuin toisen ihmisen sydämestä.

Toisaalta sitä tuntee itsensä pelkuriksi vaikka väittääkin valintaansa vahvuudeksi. Mietin juuri tänään, olisiko minunkin jo aika kokeilla ja katsoa.

ei voi mitään saada! Unohda katkeruutesi ja elä täysillä, uskalla rakastaa...

tunnistan itseni viestistäsi, paitsi että olen reilu kolmekymppinen nainen, äiti ja yh. Jotenkaan ei vaan uskalla ottaa sitä riskiä, kun kaikki on hyvin nytkin. Jotain joskus kaipaa, mutta silti pelottaa, että jos siinä sattuukin, niin parempi näin. Ja ei tosiaankaan jaksa sitä suhteen alkua, deittailua ja tutustumista jne jne. Minä myös löydän ns. "ehdokkaista" heti alkuunsa jotain "vikaa", jolloin ei kannata alkua pidemmälle mennäkään. Vaikka oikeasti vikaa ei varmasti olisikaan (kuka meistä on täydellinen??), niin silti ei vaan uskalla. Tätä menoa me tosiaan ollaan lapsen kans keskenään aina, vaikka en muka niin uskokaan. Taitaa se totta olla, että ei kukaan kotoa tule hakemaan:) Oikeastaan aika kiva kuulla, että meitä on useampikin, jotenkin on tuntunut että kaikki löytää heti eron jälkeen uuden ja mä olen vaan se joka aina viihtyy yksin enkä muuta halua. Oikein hyvää joulua ap:lle ja muille "omasta tahdosta" sinkuille :)

MInustakin on tullut lähes tunnekuollut. Tai oikeastaan en ole kuollut, en vain uskalla tuntea mitään. Olen 34-vuotias ja kokenut elämäni suurimman kolauksen jo kohta 10v sitten.

Vaikka olenkin pelkuri uudessa ihmissuhteessa niin kuitenkin salaa toivon että vielä jonain päivänä saan kokea sen ihanan onnen tunteen!