Tajuaako kukaan täällä kuinka rankkaa on kasvaa ymmärtämään, että saan aina olla yksin, koska en kelpaa kellekään?
Päivästä toiseen joudun kulkemaan yksin varjoissa kaikkien muiden pilkan kohteena enkä oikeasti jaksa enää pitkään.
Eikä tämä ole mikään, "voi kamalaa kun en ole ikinä seuCannut, kukaan ei rakashta muah!" viesti, vaan tuo kelpaamattomuus ulottuu ihan kaikkialle.
Minun kanssani ei voi olla ystävä, minulle ei voi puhua eikä minua nähtävästi voi jumalauta edes kohdella samanarvoisena, kuin muita kanssaihmisiä.
En ole koskaan ollut mikään suosittu kakara, jolla olisi ollut jokapuolella ystäviä, mutta tämä tlanteeni on jatkunut jo pitkään samanlaisena ja muuttumattomana.
Olen ollut hyljeksitty jo ihan ala-aste ajoista asti.
Ammattikoulussakin minusta ja minun tekemisistäni on juoruiltu ja puhuttu paskaa niin kuin aina ennenkin mikä kertoo vain sen, että eivät ne ihmiset mitään aikuistu päästyään ylä-asteelta pois. Tuntuu että päinvastoin.
Olen niin väsynyt tähän kaikkeen.
Yksinäisyyteen, syrjintään, masennukseeni.
Siihen, etten ole koskaan enää onnellinen.
Tuntuu, että parempi vaihtoehto olisi vain lähteä pois, kun koko elämä on pelkkää kärsimystä, mutta kuolema pelottaa ja ahdistaa minua, sillä tiedän, ettei sen jälkeen ole enää yhtään mitään.
Turhauttavaa ja niin turhaa.
Päivästä toiseen joudun kulkemaan yksin varjoissa kaikkien muiden pilkan kohteena enkä oikeasti jaksa enää pitkään.
Eikä tämä ole mikään, "voi kamalaa kun en ole ikinä seuCannut, kukaan ei rakashta muah!" viesti, vaan tuo kelpaamattomuus ulottuu ihan kaikkialle.
Minun kanssani ei voi olla ystävä, minulle ei voi puhua eikä minua nähtävästi voi jumalauta edes kohdella samanarvoisena, kuin muita kanssaihmisiä.
En ole koskaan ollut mikään suosittu kakara, jolla olisi ollut jokapuolella ystäviä, mutta tämä tlanteeni on jatkunut jo pitkään samanlaisena ja muuttumattomana.
Olen ollut hyljeksitty jo ihan ala-aste ajoista asti.
Ammattikoulussakin minusta ja minun tekemisistäni on juoruiltu ja puhuttu paskaa niin kuin aina ennenkin mikä kertoo vain sen, että eivät ne ihmiset mitään aikuistu päästyään ylä-asteelta pois. Tuntuu että päinvastoin.
Olen niin väsynyt tähän kaikkeen.
Yksinäisyyteen, syrjintään, masennukseeni.
Siihen, etten ole koskaan enää onnellinen.
Tuntuu, että parempi vaihtoehto olisi vain lähteä pois, kun koko elämä on pelkkää kärsimystä, mutta kuolema pelottaa ja ahdistaa minua, sillä tiedän, ettei sen jälkeen ole enää yhtään mitään.
Turhauttavaa ja niin turhaa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Niinpä. Moni sanoo täällä, että älä luovuta, olet vielä nuori, MUTTA se ei silti koskaan tunnu auttavan. Ei ainakaan minua.
Kaikista kamalinta on, jos on läheinen ihminen, joka ohittaa pahanolosi (eli ei auttaisi sinua). Minulla on poikaystävä ja puhun hänelle elämästäni (kiusaamisesta,yksinäisyydestä (ei kavereita) tms.), niin hän vaihtaa puheen aihetta. Ymmärrän, jos hänellä ei riitä voimat auttaa minua, mutta koskaan hän ei ole rohkaissut minua. Hän puhuu vain omista ongelmistaan ja autan parhaani mukaan, mutta aina en jaksa ja sitä hän sitten ihmettelee silmät suurina (vaikka kerron suoraan asiani, en kiertelemällä enkä kaartelemalla).
Kannattaa aloittaa jokin harrastus, jotakin uutta. Jotakin, joka on kuin uuden elämän alku (aloitin itsepuolustuslajin, olin luovuttaa, mutta päätin jatkaa. Ja olen päässyt pitkälle). Harrastus auttaa, jos se on mieleinen. Aina ei välttämättä, mutta uuden harrastuksen kautta sinulla on edes jokin päämäärä. Minulla on päämääränä ansaita parempia vöitä ja edetä. Koska se tuntuu hyvältä.
On kamalaa olla yksin. Olen harrastuksessanikin aika yksin, mutta jotenkin selviän, koska pidän siitä niin paljon, että en muuta halua kuin potkia säkkejä. Hullulta kuulostaa, mutta näin joulun alla huomaan, kuinka yksinäisyys vain korostuu. Ja jolloin huomaan, että olen yksin.
Turhalta se tuntuu, mutta sitä ei tiedä, oletko yksin tulevaisuudessakin, jos lopetat elämäsi. Ja jos lojut aina kotona, eihän siitä koskaan muutu. On vain otettava riskejä. Minussa on hieman toivoa ajatella näin.-
Toivottavasti tulee hieman parempia vastauksia kuin omani... Pakko oli avautua.
Enpä ole kai yllättynyt, että en ole ainut. Harrastukset auttavat joo, mutta se voi olla kova isku kun huomaa että on sielläkin yksin vaikka muutkin olisivat täysin tuntemattomia keskenään, mutta tulevatkin sitten yllättävän hyvin toimeen. Suuret joukot ovat pahimpia, koska niissä ei saa ikinä ääntänsä kuulumaan, mutta toisaalta niistä on helpompi poimia yksittäisiä henkilöitä. Minua harmittaa eniten se ettei minulla ole ketään sellaista henkilöä jolle minä olisin se henkilö. Joka puolella on näitä kaksikkoja jotka liitetään ajatuksissa jo yhteen ja joiden varaan toisen voi laskea minulla ei ole koskaan ollut ja vaikka olisin tervetullut toisten seuraan siellä on turha olo.
Mutta olen surullinen jos sinua ei voi edes kohdella samanarvoisena muiden kanssa, kun tiedän jo miten ikävältä tuntuu olla se joka vaeltaa vakio porukasta toiseen saamatta mitään aikaan.
Eikä neuvo: "mene rohkeasti puhumaan toisille" lohduta tippaakaan. Kaikki johtaa myös juurensa aikasemmille vaihelle kun niitä ensimmäisiä sosiaalisia suhteita luotiin voin kuvitella miten vaikea on korjata tilannettaan. Itse olen muutellut omaa maailmankuvaani ja elämän katsomustani niin että tunnen itseni joksikin sekä olen saanu ajan mittaan itseluottamusta. Jokin kai taas kolahti kun yli kahdesta sadasta ihmisestä ei löytynyt minulle paria ja jäin parittomaksi eräässä tilaisuudessa.
Et ole "menetetty" keskity siihen mitä teet tai ala taiteilijaksi.
Viestistäni ei ollut mitään hyötyä, mutta teki jostain syystä mieli kirjoittaa, yksinäisyys kun on niin kamalaa.
olen pahoillani kirjoitus_virheistä !
mie ymmärrän noi teidän ajatukset..tuntuu kuin lukisi omia juttuja.. tää yksinäisyys on kamalinta..koulussa olen yksin,kavereita on vain silloin kun jaksaa olla iloinen ja jaksaa nauraa..eikö ihmiset ymmärrä enää että ei kaikki jaksa aina vaan nauraa?miksi pitää esittää iloista jos ei aidosti ole sitä?miksi pitää olla aina vaan positiivinen..?mä ite olen niin monesi hylätty ja jätetty yksin,että olen alkanut välittään ihmisen silloinkin,kun se on surullinen.olen aina aatellut että haluan että jokainen pärjää elämässä edes jotenki.seurustelen nyt,mutta välillä tuntuu että en uskalla luottaa siihen rakkaaseen että se aina olisi tukena.tai pelkään että se tekee minulle jtn pahaaa..
olisi kilttiä jos joku vastaisi tähän..tää sattaa olla aika sekava,mutta pää asia on sama ku muissaki..yksinäisyys..!
Kiitos!
"yksin ja kelpaamaton" ja "seurustelen" ei sovi samaan lauseeseen/tekstiin. sulla sentää on rakkaas
niin..niin sitä luulis.. serustelin pojan kaa joka uhkasi tappaa minut..eli jos seurustelee niin ei se tarkoita että kaikki pitäisi olla hyvin.
ja enää en seurustele koska se uhkasi niin siinä se meni..
Tajuan miltä sinusta tuntuu, koska tunnen samoin. Tai ainakin tunsin joskus.
Enää en nimittäin tunne kuin vihaa. Ennen koin masennukseni kykenemättömyytenä tehdä mitään eli yksinkertaisena voimattomuutena. En jaksanut olla enkä ajatella. Uin itsesäälissä joka sai minut häpeämään ja vihaamaan itseäni yhä enemmän, en halunnut olla luuseri joka alistuu asemaansa. Pidän silti itseäni yhä luuserina, ja pelkään sitä mikä minusta tulee aikuisena vihani vuoksi.
Nykyään vihaan kaikkia ihmisiä jotka tekivät minulle pahaa, tai edes muistuttavat heitä: omanikäisiäni. Aikuisiin vielä luotan, mutten heistäkään kaikkiin. Eniten vihaan kuitenkin itseäni. Vihaan vainoharhaisuuttani, kateuttani ja kylmyyttäni muita kohtaan, vihaan katkeroitunutta ja kieroutunutta mieltäni. Minulla on ollut outoja ajatuksia, että joskus vielä satutan jotakuta, pahasti. Enkä tule tuntemaan katumusta.
En tiedä miksi tämän kirjoitin, eivät minun ongelmani auta sinun ongelmiasi. Mutta toivottavasti kuitenkin ymmärrät, että et ole todellakaan yksin tässä maailmassa, vaikka siltä se tuntuu.
En tiedä onko neuvoni hyvä, koska se on tehnyt itsestäni sitä mitä olen nykyään. Mutta jos vuosien kuluttua voin parantua tästä, tiedän että se neuvo oli oikea vaihtoehto, kärsimyksineenkin:
Taistele!
Mulla aivan sama juttu. Olen kylmä ja katkera omanikäisilleni henkilöille juuri sen takia, mitä he minulle ovat tehneet. Vihaan heitä. Aikuisia en vihaa ainakaan niin kovasti, heillä kun yleensä on järkeä käyttäytyä asiallisesti. Minua pelottaa, että aikuisena kun kaikki käyvät töissä ja ovat onnellisia puolisoineen, olen yksin pahojen ajatuksieni kanssa, kykenemätön hakemaan töitä tai mitään, sosiaalisten suhteiden solmimisvaikeuksien vuoksi. Olen aina niin kylmä ja ilkeä, en tiedä miksi. Enkä pääse siitä eroon, en vaikka yrittäisin. Toivon, ettei muillekin kävisi näin, tällaisena yhteiskunnan hylkiönä kun ei ole mitenkään mukava elää.