Heräsin. Ajatukset ovat aina vähän sameita heti heräämisen hetkellä, kaiken näkee vähän aikaa kuin paksun maidonvaalean kalvon läpi. Sitten vasta herää.
Vieressäni, oikeastaan aivan kainalooni käpertyyneenä, nukkui tyttö. Hän oli oikein sievä; valkeat, poskien kohdalta väriä saaneet kasvot olivat jo hänen nukkuessaankin viehättävät, ja tuskin tohti edes ajatella, miltä hänen täytyi näyttää hereillä ollessaan, silloin kun valaistus olisi täydellinen. Piirteet olivat viehkeät; huulet olivat hiukan raollaan, kiinni olevien luomien jälkeen seurasivat pitkät, tummat ripset. Tummanruskea tukka oli hiukan sekaisin, hiukset vapautettuna niitä tavallisesti vangitsevalta sykkyräkampaukselta, ja nyt muutamia suortuvia valui alas otsalta kasvojen editse. Tunsin vastustamatonta halua pyyhkäistä ne hellästi pois.
Tytön meikit olivat jättäneet valkoiseen tyynyliinaan haaleita läiskiä; tummia siitä paikasta mikä oli osunut silmien kohdalle, poskipunaa ja huulien kohdalta punaista maalia. Sama näkyi tytön kasvoissa; meikit olivat hankautuneet tyynyliinaan ja jättäneet posket juovaisiksi.
Makasimme kapealla patjalla huoneen lattialla. Peitto oli valunut pois. Ikkunoista yläpuoleltamme tulvi kirkasta, silmiin koskevaa valkoista valoa, josta osa siiviloityi vihreä- ja keltaraitaisen salusiinin läpi. Huonekin oli vaalea, ja rähjäinen se oli. Maali hilseili nurkissa ja seinäpaperit olivat ylhäällä taipuneet kuprulle.
Tytön povi kohoili hitaasti kevyen hengityksen tahtiin. Nuori, valkea vartalo oli käpertynyt vähän sykkyrään. Pienet, täyteläiset, pystyt rinnat nousivat ja laskivat pehmeästi. Siirsin hiukan kättäni ja kosketin vartalon kaarretta.
Hän liikahti hiukan. Pieni enkeli. Mutta miksi hän näytti langenneelta, yön aikana langenneelta, vaikka huone oli valkea, valo valkoista ja kaikkea, ja hän nukkui viattomasti, kevyttä unta? Siinä oli syy, noissa meikeissä, kirjavissa valuneissa juovissa, jotka viiruttivat kauniita, suojelunhalun herättäviä kasvoja. Huulien kirkas, punainen maali, tarttuneena valkoiselle liinalle, kimmeltäen huulilla kuin veri. Tuberkuloosiksi sitä olisi menneinä aikoina voitu luulla, noita punaisena kimmeltäviä veripisaroita.
Tytön tukka, tummina ja sekaisina valuivat suloiset hiussuortuvat pitkin kasvoja, niskaa, tyynyä. Ja pitkät tummat ripset, kaartuivat ja laskeutuivat alas. Mitkä silmät niiden taakse kätkeytyivät? Minä yritin muistaa, mutta en muistanut. Varmasti syvät, tummat, viekoittelevat, suuret silmät. Silmien alta oli voide peittänyt tummat renkaat ja väsymyksen. Hän sai nukkua untaan viattomana.
Ja heikon punertavina hehkuvat posket. Valkoiset puuterikasvot. Sileä otsa hiuskiehkuroineen. Huulet raollaan. Langenneelta hän näytti, viimeisellä tuomiolla langenneeksi julistetulta, nukkuessaan siinä minua vasten painautuneena.
Kohottauduin hiukan, varovasti. Meidän oli täytynyt rakastaa toisiamme valtavasti ennen kuin olimme lopulta käyneet nukkumaan. Ja siinä patjalla nyt makasimme, tyttö minuun takertuneena, ja minä tyttöön.
En hennonnut herättää häntä.
Vieressäni, oikeastaan aivan kainalooni käpertyyneenä, nukkui tyttö. Hän oli oikein sievä; valkeat, poskien kohdalta väriä saaneet kasvot olivat jo hänen nukkuessaankin viehättävät, ja tuskin tohti edes ajatella, miltä hänen täytyi näyttää hereillä ollessaan, silloin kun valaistus olisi täydellinen. Piirteet olivat viehkeät; huulet olivat hiukan raollaan, kiinni olevien luomien jälkeen seurasivat pitkät, tummat ripset. Tummanruskea tukka oli hiukan sekaisin, hiukset vapautettuna niitä tavallisesti vangitsevalta sykkyräkampaukselta, ja nyt muutamia suortuvia valui alas otsalta kasvojen editse. Tunsin vastustamatonta halua pyyhkäistä ne hellästi pois.
Tytön meikit olivat jättäneet valkoiseen tyynyliinaan haaleita läiskiä; tummia siitä paikasta mikä oli osunut silmien kohdalle, poskipunaa ja huulien kohdalta punaista maalia. Sama näkyi tytön kasvoissa; meikit olivat hankautuneet tyynyliinaan ja jättäneet posket juovaisiksi.
Makasimme kapealla patjalla huoneen lattialla. Peitto oli valunut pois. Ikkunoista yläpuoleltamme tulvi kirkasta, silmiin koskevaa valkoista valoa, josta osa siiviloityi vihreä- ja keltaraitaisen salusiinin läpi. Huonekin oli vaalea, ja rähjäinen se oli. Maali hilseili nurkissa ja seinäpaperit olivat ylhäällä taipuneet kuprulle.
Tytön povi kohoili hitaasti kevyen hengityksen tahtiin. Nuori, valkea vartalo oli käpertynyt vähän sykkyrään. Pienet, täyteläiset, pystyt rinnat nousivat ja laskivat pehmeästi. Siirsin hiukan kättäni ja kosketin vartalon kaarretta.
Hän liikahti hiukan. Pieni enkeli. Mutta miksi hän näytti langenneelta, yön aikana langenneelta, vaikka huone oli valkea, valo valkoista ja kaikkea, ja hän nukkui viattomasti, kevyttä unta? Siinä oli syy, noissa meikeissä, kirjavissa valuneissa juovissa, jotka viiruttivat kauniita, suojelunhalun herättäviä kasvoja. Huulien kirkas, punainen maali, tarttuneena valkoiselle liinalle, kimmeltäen huulilla kuin veri. Tuberkuloosiksi sitä olisi menneinä aikoina voitu luulla, noita punaisena kimmeltäviä veripisaroita.
Tytön tukka, tummina ja sekaisina valuivat suloiset hiussuortuvat pitkin kasvoja, niskaa, tyynyä. Ja pitkät tummat ripset, kaartuivat ja laskeutuivat alas. Mitkä silmät niiden taakse kätkeytyivät? Minä yritin muistaa, mutta en muistanut. Varmasti syvät, tummat, viekoittelevat, suuret silmät. Silmien alta oli voide peittänyt tummat renkaat ja väsymyksen. Hän sai nukkua untaan viattomana.
Ja heikon punertavina hehkuvat posket. Valkoiset puuterikasvot. Sileä otsa hiuskiehkuroineen. Huulet raollaan. Langenneelta hän näytti, viimeisellä tuomiolla langenneeksi julistetulta, nukkuessaan siinä minua vasten painautuneena.
Kohottauduin hiukan, varovasti. Meidän oli täytynyt rakastaa toisiamme valtavasti ennen kuin olimme lopulta käyneet nukkumaan. Ja siinä patjalla nyt makasimme, tyttö minuun takertuneena, ja minä tyttöön.
En hennonnut herättää häntä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olipa kaunista tekstiä!
Kumpa kaikki miehet olisivat tuollaisia..
Hyvin olet vanginnut hetken, oli se sitten todellinen tai kuviteltu. Seesteinen tunnelma, sellainen kuten kuuluukin olla.
"Meidän oli täytynyt rakastaa toisiamme valtavasti ennen kuin olimme lopulta käyneet nukkumaan."
Kuinkakohan moni säästyy elämässään tuolta ajatukselta?
Kiitän huomiosta, Rêveuse ja nimim. Tyttönen. Vaikka sinänsä karsastan hiukan tällaista muiden antamiin kommentteihin vastailemista, niin kyllähän se tavallaan kuuluu asiaan jo etiketin puolesta.
"Hyvin olet vanginnut hetken, oli se sitten todellinen tai kuviteltu." Hymyilyttää, hiukan surumielisestikin. Tuo kohta "todellinen tai kuviteltu" jäi minua askarruttamaan, vaikka sinänsä en kannata hiusten halkomista siitä mitä toinen on sanonut. Hmmmm. En tiedä aivan mitä tarkoitit, eli puhuitko todellisuudesta kirjoittajan vai hahmon näkökulmasta. Ainakin itseni puolesta minun pitää tunnustaa, että jouduin tuossa pikku raapustuksessa tuomaan ilmi pelkästään fiktiivisen hetken tuntemuksia. Mutta toivoni mukaan fiktiivisyys ei ole se olotila, jossa vastaavanlaiset kuvaukseni joutuisivat vastaisuudessakin aina soutamaan. Minä näet elättelen haavetta. Ehkä, jos Fortuna on minulle suosiollinen -näin monimutkaisella tavalla ilmaistuna-, voisin jonakin aamuna itse jossakin herätä joltakin kapealta patjalta, valkoisen valon siivilöityessä huoneeseen, ja, ja loput te jo tiedätte.
Järkyttävää minkä määrän tilaa tässä turhan tiedon avaruudessa saa kulumaan vain yksinkertaisen asian ilmaisemiseen. Mutta antakaa se anteeksi.
Mieltäni ilahdutti, jos kerran piditte pikku kirjoitustani kauniina.
Kiitän huomiosta, Rêveuse ja nimim. Tyttönen. Vaikka sinänsä karsastan hiukan tällaista muiden antamiin kommentteihin vastailemista, niin kyllähän se tavallaan kuuluu asiaan jo etiketin puolesta.
"Hyvin olet vanginnut hetken, oli se sitten todellinen tai kuviteltu." Hymyilyttää, hiukan surumielisestikin. Tuo kohta "todellinen tai kuviteltu" jäi minua askarruttamaan, vaikka sinänsä en kannata hiusten halkomista siitä mitä toinen on sanonut. Hmmmm. En tiedä aivan mitä tarkoitit, eli puhuitko todellisuudesta kirjoittajan vai hahmon näkökulmasta. Ainakin itseni puolesta minun pitää tunnustaa, että jouduin tuossa pikku raapustuksessa tuomaan ilmi pelkästään fiktiivisen hetken tuntemuksia. Mutta toivoni mukaan fiktiivisyys ei ole se olotila, jossa vastaavanlaiset kuvaukseni joutuisivat vastaisuudessakin aina soutamaan. Minä näet elättelen haavetta. Ehkä, jos Fortuna on minulle suosiollinen -näin monimutkaisella tavalla ilmaistuna-, voisin jonakin aamuna itse jossakin herätä joltakin kapealta patjalta, valkoisen valon siivilöityessä huoneeseen, ja, ja loput te jo tiedätte.
Järkyttävää minkä määrän tilaa tässä turhan tiedon avaruudessa saa kulumaan vain yksinkertaisen asian ilmaisemiseen. Mutta antakaa se anteeksi.
Mieltäni ilahdutti, jos kerran piditte pikku kirjoitustani kauniina.
Sanottuhan tämä jo on, mutta sanotaan vielä kun niin osuvasti tähän kommentiksi sopii; kaunista. Vaikea tuosta on muuta irti ottaa.
Novelliasi lukiessa mieli assosioi muiston tällaisesta pienestä tarinanpätkästä, jonka olen joskus (todella) kauan sitten väsännyt. Sekin kertoo eräänlaisesta heräämisestä, hieman vähemmän romanttisesta tosin kuin omasi. Ajattelin sen tähän vähän niinkuin kontrastiksi pistää, toivottavasti et pane pahaksesi. Ja mainittakoon vielä sen olevan täysin kuvitteellinen.. vain lohduttomuutta etsivä näkymä paralleelitulevaisuudesta, aamusta johon ei halua herätä
--------------------------------------------------
Jälkipolte
Aurinko nousee juuri, eikä enää ole niin kylmä kuin aamuyöstä. Mies herää huomaten nukkuneensa ulkona. Raskaita ovat nyt hänen silmäluomensa ja ruumis kankeana. Yhä maatessaan hän katselee alas kerrostalon katolta --sieltä minne on taas juovuspäissään kiivennyt.
Mies kiroaa hiljaa sitä ettei ole pudonnut nukkuessaan. Nyt, silmät vettyneinä ei hän enää löydä rohkeutta tehdä päätöstä. Hänen mielessään pyörii vain kammottavia kuvia omasta elämästään. Kuinka se on niin sisällötön ja kylmä, vaikka kerran oli toisin. Milloin hän menetti hallinnan ja vieraantui itsestään ja itse elämästä?
Miksei enää ole mitään, mikä auttaisi jaksamaan eteenpäin? Ei ketään, jonka vuoksi ajaa partansa tai kammata hiuksensa. Vain maailma joka huokuu välinpitämättömyyttä ja katsoo pois, minne hän ikinä kulkeekin. Eikä mies tiedä mihin asettaisi seuraavan siirtonsa, sillä jokainen vaihtoehto on hänelle yhtä luotaantyöntävä. Hän on menettänyt kykynsä välittää asioista, ja vaikka joka elämän hetki ammentaakin enää vain tuskaa, ei hän turtumukseltaan tunne sitä kuin aiemmin.
Mies tuntee silti itsensä. Hän tietää että raahautuu vielä takaisin pieneen yksiöönsä, niin kuin aina. Pahoinvoiden etsii ruokaa tyhjillään olevasta jääkaapista, ja toivoo että löytäisi voimia ja rahaa hankkia jostain syötävää. Mutta milloin niin olisi? Hänen maailmassaan ei koskaan. Sillä jälleen kerran ainut mitä hän löytää on itsensä; heikkona eteisen lattialle käpertyneenä, vapisevin käsin hamuamassa lompakkoa josta setelit ovat kadonneet. Niin siinä aina käy.
Ensinnäkin pahoitteluni edellisen viestini kaksinkertaisesta olemassaolosta. Syy ei ollut minun, vaan koneen. Syy on aina koneen.
Aleksi13, miten hauskaa että sinustakin välistä kuulee. Luulin jo, että olit meidät hylännyt.
Tuosta Jälkipoltteesta: Kiinnostava nimi, ensinnäkin. Iskevä, napakka hyvä nimi. Tarinana pidin kyllä, en tosin oikein tiedä millä tavalla tuohon pitäisi suhtautua. Tavallaan mielsin ensiksi tuon katolle juovuspäissä kipuamisen komiikan elementiksi, mutta sitten tarina ottaa tavallaan traagisen sävyn.
Sanoin, että nimi oli kiinnostava, muta vielä kiinnostavampia ovat ne johtopäätökset, joita novelleistasi eräällä tavalla tulkittuna voi vetää. Ensinnäkin sinun kertomuksesi kyllä tunnistaa aina sinun kirjoittamiksesi. Se on joku asia tyylissä ja sanavalinnoissa. Mutta yhdistävä tekijä on monessa myös yksi tietty teema. Voi olla, että olen näin sanoessani lähinnä tulkinnut kirjoituksiasi kuin piru Raamattua, mutta olen silti tämän huomaavinani. Korostat fiktiivisyyttä ja ajan etäisyyttä, mutta siitä viis.
Se teema ilmenee Jälkipoltteessa lauseessa "Kuinka se (elämä) on niin sisällötön ja kylmä, vaikka kerran oli toisin." Kyse on siis elämän sisällöttömyydestä. Sama ilmenee muodossa tai toisessa esim. niin siinä boolikulho-kaksoisitsemurha-jutussa kuin Määräaikaissuhteissakin. Nyt mieleeni pyrkii naiivi ja suora ajatus: Painaako näiden tarinoiden kirjoittajaa elämän sisällöttömyys ja tyhjyys? Mutta mikäpä minä olen suorittamaan minkään sortin kirjallisuusanalyysia. Juolahti vain mieleeni.
Mutta kiitokseni sinullekin, Aleksi13, osoittamastasi huomiosta.
Tämä poika lähtee nyt hiihtolomalle. Koettakaa kirjoittaa paljon, niin tiedän odottaa innolla paluuta takaisin sivistyksen ja rakkaiden tietoverkkojen pariin. Au revoir, messieurs dames!
Loistavaa että novellit saavat jonkun ajattelemaan kirjoittajaakin.
Kai nuo novellieni tunnelmat jollain lailla heijastavat omaa maailmaani, mutta ne ovat siltikin vain heijastuksia. Ja lyhyitä sellaisia. Vetämäsi johtopäätökset eivät ehkä ole aivan harhaan osuneita, mutta kirjoituksissani vallitseva tunnelma/teema ei kulje käsi kädessä todellisten asiain kanssa. Useinpa tarinat saavat alkunsa aivan pienen hetken kestäneestä mielentilasta, kuten nyt vaikka voitontunteesta tai vitutuksesta. Eivät siis niinkään mistään varsinaisesta elämän filosofian vuodattamisesta. Lisäksi minä näen suuresti kauneutta kaikessa surussa ja ikävässä... Kieroutunutta kenties, mutta niin se vain on.
Ja toisinaan tai useimmiten yritän sisällyttää novelliin edes jonkinlaista tarkoitusta ja joskus hieman hataraa symboliikkaakin. Näitäkään ei koskaan pitäisi alkaa selittelemään, mutta otan nyt kuitenkin parista tänne lähettämästäni esimerkit..
Ensin siitä boolikulhotarinasta, joka ei muuten ollut mikään kaksoisitsemurhajuttu; tyttöhän ei periaatteessa tappanut itseään, toisin kuin poika. Hän ei siis ottanut mitään pillereitä ym. vaan vain kuihtui vähitellen pois;
["Ja mä muutuin. Vähä vähältä mä luovuin omista periaatteista, tavoista ja uskosta erilaisuuteen. Siitä illasta se lähti. Muutos... Ja vaikka musta tuntu että oisin kuollu joka päivä vähäsen siitä lähtien, en antanu periks... "]
Eli tässä oli ripaus fantasianomaisuutta; kaikessa ainutkertaisuudessaan tyttö oli liian rosoreunainen painumaan ehjänä standardisuunniteltuun muottiin, mutta pakotti itsensä siihen kuitenkin. Joten ts. suruhan se kummankin (tytön ja pojan) vei.
Noniin joo, mutta siitäkin novellista piti tulla jotain paljon hienompaa jo pelkästään pituutensakin takia, eikä mitään mongertelevaa lässynlässyä joka on muutenkin pielessä useammasta kuin yhdestä kohtaa. Sanoman piti olla jotain siihen tyyliin, että toisin kuin otsikko väitti elämä ei ole "kuin muovailuvahaa". Ei sitä voi muokata loputtomiin haluamakseen. Se on pikemminkin kuin marmoria; siitä voi veistää joitakin muotoja, upeitakin jos on taitava, mutta virheiskujen lyömiä halkeamia ei niin vain paikatakaan. Vrt. ["Miksi pientenkin tekojen pitää jättää elämään niin syviä jälkiä? Syvistä jäljistä sitten syntyy uria, joita on pakko kulkea. Ja jotkin teot todellakin ovat peruuttamattomia, vaikka sitä kuinka luulee voivansa muuttaa kaiken loputtomiin asti."]
"Määräaikaissuhteita" taas oli iloisempi rallattelu. (Kuinka tästä nyt löytyi se elämän sisällöttömyys? :)) Se yritti osallaan valaista ja tuoda esille sitä ettei elämän pitäisi olla niin vakavaa, ja lisäksi sitä ettei asioiden saisi antaa rutinisoitua valmiiksi kaavoiksi, sillä semmoinenhan sulkee ennen pitkää silmät ja kuiskii vielä rauhoittelevasti ettei pimeydestä tarvitse välittää.
Toisinkin voi siis tehdä kuin ennalta on kirjattu, eikä kaikki välttämättä silloinkaan suistu raiteiltaan.
Ja siitä Jälkipoltteesta... kuten sanoin, se puhuu lohduttomuudesta. Nimihän selkeästi viittaa tarinan esittämään kylmäksi käyneeseen elämään, josta ei ole enää kuin se "jälkipolte" jäljellä, eikä sekään juuri lämmitä. En muista mistä keksin idean, mutta kai se oli joku sen hetkinen 'juttu'. Noita lyhyitä nyt kertyy herkästi.
Siinäpä taas pitkä pätkä itseterapiaa. Mutta hyväähän tämä vain tekee. Varsinkin nyt kun hiihtoloma tervehtii minuakin.
-----------------------------------------------
"Mielialan vaihtelut ovat vaikuttaneet mun multipersoonaan,
sanani ja liikkeeni saaneet taiteilijat ideoita versomaan."