Tarinasta tuli pitkä, mutta jos kärsit punastumisesta, liikahikoilusta, käsien tärinästä, muuten vaan esiintymispelosta tai huonosta itsetunnosta, kannattaa lukea.
Olen 18 vuotias poika. Pidän kovasti ihmisistä ja puhumisesta, esiintymisestäkin. Mutta ongelmani on hermoilu päivittäisessä kanssakäymisessä ihmisten kanssa. Täällä tuntuu olevan jonkinverran nuoria, jotka kärsivät enemmän tai vähemmän samoista ongelmista kuin minä. Toivottavasti tämä auttaa teitä. Ainakin tiedän tämän kirjottamisen auttavan tällä hetkellä itseäni...
Olen aina ollut hieman ujo. Jo ala-asteella punastuin helposti. Siitä kiusattiin jo silloin. Tuohon aikaan se ei kuitenkaan vielä ollut ongelma. Jo tuolloin kärsin käsien tärinästä. Siis tärinästä, jolle ei oikeastaan ollut kunnollistä syytä. Ne vaan tärisivät.
Sitten tulin ylä-asteelle. Pidin paljon urheilusta ja harrastin sitä niin paljon, ettei sosiaaliselle kanssakäymiselle jäänyt pahemmin aikaa. Koulussa olin aina parin saman kaverin kanssa. En oppinut puhumaan tuntemattomille ihmisille. Pelkäsin esiintymistä, sillä pelkäsin punastumista. Tuolloinkaan en vielä tosin ollut samanlainen jännittäjä kuin nykyään.
Se alkoi, kun aloitin lukion. Olin 16 vuotias ja valmiina uusiin haasteisiin. Ylä-asteelta valmistuin kelvollisella 7,7 keskiarvolla. Nyt edessä olisi lukio ja olin päättänyt saada hyviä arvosanoja.
Samalla luokalla kanssani oli pari vanhaa tuttua, joiden kanssa olin aikaisemmin hengaillut vähän, mutta en kunnolla tutustunut. Lyöttäydyin heidän seuraansa. Muu luokka oli tuntematon.
Pelkäsin vastata tunnilla, sillä opettajat ja muut oppilaat olivat tuntemattomia. Se alkoi englannintunnilla, kun punastuin todella räikeästi vastattuani väärin. Kaverini piti tietysti huutaa koko luokalle, "Miks sä oot noin vitun punanen?!". No, olin sitten koko lopputunnin punainen. Punastelin tunneilla usein. Ja kaverinikin huomasivat sen. Ja he huomattelivat siitä. Niin, että muutkin varmasti kuulivat sen. Jolleivat he muuten huomanneet punatumistani, nyt kaikki ainakin tiesivät sen. Tuo ajatus alkoi ahdistaa ja aloin pelätä punastumista. Kohta mietin kokoajan "mitä jos punastun nyt taas. mitä kaikki ajattelevat siitä, että punastelen kokoajan?". No niinhän minä punastuinkin. Punastuin aivan pikkuasioista. Kaverit alkoivat kysyä "Miten sä oot taas ihan punanen?". Nyt minua alkoi häiritä punastumisen lisäksi punastuminen ilman syytä. Mietin "mitä jos punastun nyt tässä käytävällä kävellessäni. ajattelevatko ihmiset, ettei tuo osaa edes kävellä olematta punainen?". Joten minä punastelin sitten periaatteessa kokoajan.
Punastelu alkoi levitä myös koulun ulkopuolella viettämälleni ajalle. Urheiluharrastuksiini. Kotiin. En voinut kotonakaan enään olla turvallisin mielin. Pelkäsin sielläkin punastuvani. Pahinta oli kuitenkin koulussa, jonne en halunnut enää mennä. No, kävin siellä kuitenkin. Keskinkertaisella menestyksellä.
Sinä syksynä aloitin alkoholin käytön. Se oli ainut keino jolla pystyin rentoutumaan. Ilman juomista.. En tiedä mitä olisi tapahtunut. Varmaan jonkinlainen loppuunpalaminen.
Sitten tuli joululoma ja sain hieman rentoutua. Kun koulu alkoi taas ja punastelu jatkui, päätin, etten enää välitä punastelusta. "En jaksa enään välittää siitä. Ihan sama vaikka punastun, eihän siinä ole enää mitään uutta kellekkään." Pikkuhiljaa punastelu alkoi loppua. Minulla oli taas parempi olo.
Tuli kevät ja kesä. Oloni oli hyvä. Vaikken missäänvaiheessa ollut ollut masentunut vaivastani, löysin uutta iloa elämään, kun pystyin olemaan vapaammin. Punastuin edelleen, mutta ei se haitannut.
Sitten tuli syksy. Koulu alkoi. Kaikki sujui hyvin. Sitten punastelu alkoi taas. Aloin jännittää päivittäisiä sosiaalia tilanteitä jälleen. Tässä vaiheessa mukaan tuli myös hikoilu. Punastumisen lisäksi hikoilin pahasta kasvoista, kainaloista ja muualta kehosta. Pikkuhiljaa opin taas saman ajattelutavan. "Ei väliä että punastun tai hikoilen, kaikkihan sen jo ovat nähneet." Opin taas hieman hallitsemaan punatelua ja hikoilua. Elämä jatkui.
Keväällä kohtasin saman ongelmat uudelleen. Ja ne hoituivat samalla mielikuvalla. Minulle muodostui ehkä hieman "hälläväliä-asenne".
Kesällä isäni kuoli. Se oli outo tunne, olin surullinen, mutten mielestäni tarpeeksi surullinen. Ehkä se oli tuo hälläväliä-asenteeni. En surrut niin paljon, kuin olisi ollut mahdollista. Rakastin isääni hyvin paljon, mutta loppujenlopuksi pääsin hänen kuolemastaan varsin helposti yli. En tiedä onko tuo hyvä vai huono asia. En sitä ainakaan häpeä. Toki tuota isäni kuolemasta helposti ylipääsyä helpotti sekin, että uskon kuolemanjälkeiseen elämään, siihen, että tapaamme ehkä isäni kanssa vielä joskus...
Sitten tuli tämä syksy. Elämä on sujunut mukavasti. Minulla on ystäviä enemmän kuin koskaan. Kaikki pitävät minusta. Olen elämäniloinen ja minulla on paljon tekemistä. Olen urheillut senverran, että olen hyvässä kunnossa. Kroppaa on senverran tullut treenattua, että sillä saa naisia. Pärstästäkin olen mielestäni hyvännäköinen. Niin on jokunen tyttökin sanonut...
Ikävää tässä vain on se, että olen muutaman kerran saanut melkeimpä suoranaisia paniikkikohtauksia. Koulun ruokalassa, söin, hikoilin, punastuin, kädet tärisi, halusin juosta pois koko rakennuksesta, jonnekkin missä ei olisi ketään. Tästä sain kuunnella aikamoista ilkkumista. Tuon jälkeen olen alkanut hieman pelätä ruoka/kahvipöydässä istuskelua. En pysty olemaan tällaisissa tilanteissa enään normaalisti. Jännitän kokoajan hieman. Pelkään sitä punastumista, hikoilua ja käsien tärinää. Tai lähinnä sitä ilkkumista, mitä saan kuulla edellämaituista tapahtumista.
Tänäänkin, kun istuimme parin erittäin tutun kaverin kanssa kahvilla, punastuin pari kertaa. Tällä hetkellä se suoraansanottuna vituttaa. Minulla on kaikki asiat hyvin, paitsi tuo hermostus. Haluaisin vielä päästä siitäkin eroon, niin elämässäni ei olisi enää mitään vikaa.
Sitten vielä. Nythän olen lukion 3. luokalla. Eräs kiva vuotta minua nuorempi tyttö kysyi minua vanhojen tansseihin (hän ei tiedä punastumisesta, hikoilusta ym.). Jouduin vastaamaan kieltävästi, sillä en halunnut näyttää hermoiluani tytölle (tanssiharjoitukset (en ole hyvä tanssimaan-->jännitystä), suuri päivä, vanhojen tanssit (paljon esiintymistä), josta pidän. No, tyttö ei ole vihainen... Päinvastoin, näyttää pitävän minusta kovasti (Ties vaikka uutena vuotena onnistaisi, kun menemme yhdessä sitä juhlimaan ;). Kuitenkin tuo harmittaa. Olisi ollut helppo tutustua häneen ja jäin nyt samalla kokonaan paitsi vanhoista...
Nyt olen miettinyt, josko koettaisin hankkia jonkinlaisen lääkityksen? Vaivani on kuitenkin verrattavissa lievään paniikkihäiriöön. Täytynee tuota lääkitysjuttua tutkia (jos jotain asiasta tiedätte, kirjottakaa ihmeessä tähän ketjuun).
Mutta näin lopuksi, olen onnellinen tällä hetkellä. Koulussa menee huonosti nykyään, mutta minulla on ystäviä, perheessä asiat taas kunnossa ja elämä maistuu. Monella ihmisellä on asiat huonommin. Se kannattaa muistaa... :)
Niille, jotka kärsivät punastumisesta/hikoilusta, muistakaa tuo "mitä väliä sillä on, mitä ihmiset ajattelevat punastumisesta/hikoilustani, kaikkihan sen jo ovat muutenkin huomanneet." Tuon asian käsittäminen auttoi minua paljon ja auttaa tulevaisuudessakin.
Jos olet päässyt näin pitkälle, kiitos että jakoit lukea ja toivottavasti oli apua. Kirjota ihmeessä omakin tarinasi tähän. Luen sen mielelläni ja niin varmasti lukee moni muukin.
Muistakaa etsiä elämästä niitä iloisempiakin puolia, kyllä niitäkin on. Hyvää joulun ja uudenvuoden odotusta kaikille :).
Olen 18 vuotias poika. Pidän kovasti ihmisistä ja puhumisesta, esiintymisestäkin. Mutta ongelmani on hermoilu päivittäisessä kanssakäymisessä ihmisten kanssa. Täällä tuntuu olevan jonkinverran nuoria, jotka kärsivät enemmän tai vähemmän samoista ongelmista kuin minä. Toivottavasti tämä auttaa teitä. Ainakin tiedän tämän kirjottamisen auttavan tällä hetkellä itseäni...
Olen aina ollut hieman ujo. Jo ala-asteella punastuin helposti. Siitä kiusattiin jo silloin. Tuohon aikaan se ei kuitenkaan vielä ollut ongelma. Jo tuolloin kärsin käsien tärinästä. Siis tärinästä, jolle ei oikeastaan ollut kunnollistä syytä. Ne vaan tärisivät.
Sitten tulin ylä-asteelle. Pidin paljon urheilusta ja harrastin sitä niin paljon, ettei sosiaaliselle kanssakäymiselle jäänyt pahemmin aikaa. Koulussa olin aina parin saman kaverin kanssa. En oppinut puhumaan tuntemattomille ihmisille. Pelkäsin esiintymistä, sillä pelkäsin punastumista. Tuolloinkaan en vielä tosin ollut samanlainen jännittäjä kuin nykyään.
Se alkoi, kun aloitin lukion. Olin 16 vuotias ja valmiina uusiin haasteisiin. Ylä-asteelta valmistuin kelvollisella 7,7 keskiarvolla. Nyt edessä olisi lukio ja olin päättänyt saada hyviä arvosanoja.
Samalla luokalla kanssani oli pari vanhaa tuttua, joiden kanssa olin aikaisemmin hengaillut vähän, mutta en kunnolla tutustunut. Lyöttäydyin heidän seuraansa. Muu luokka oli tuntematon.
Pelkäsin vastata tunnilla, sillä opettajat ja muut oppilaat olivat tuntemattomia. Se alkoi englannintunnilla, kun punastuin todella räikeästi vastattuani väärin. Kaverini piti tietysti huutaa koko luokalle, "Miks sä oot noin vitun punanen?!". No, olin sitten koko lopputunnin punainen. Punastelin tunneilla usein. Ja kaverinikin huomasivat sen. Ja he huomattelivat siitä. Niin, että muutkin varmasti kuulivat sen. Jolleivat he muuten huomanneet punatumistani, nyt kaikki ainakin tiesivät sen. Tuo ajatus alkoi ahdistaa ja aloin pelätä punastumista. Kohta mietin kokoajan "mitä jos punastun nyt taas. mitä kaikki ajattelevat siitä, että punastelen kokoajan?". No niinhän minä punastuinkin. Punastuin aivan pikkuasioista. Kaverit alkoivat kysyä "Miten sä oot taas ihan punanen?". Nyt minua alkoi häiritä punastumisen lisäksi punastuminen ilman syytä. Mietin "mitä jos punastun nyt tässä käytävällä kävellessäni. ajattelevatko ihmiset, ettei tuo osaa edes kävellä olematta punainen?". Joten minä punastelin sitten periaatteessa kokoajan.
Punastelu alkoi levitä myös koulun ulkopuolella viettämälleni ajalle. Urheiluharrastuksiini. Kotiin. En voinut kotonakaan enään olla turvallisin mielin. Pelkäsin sielläkin punastuvani. Pahinta oli kuitenkin koulussa, jonne en halunnut enää mennä. No, kävin siellä kuitenkin. Keskinkertaisella menestyksellä.
Sinä syksynä aloitin alkoholin käytön. Se oli ainut keino jolla pystyin rentoutumaan. Ilman juomista.. En tiedä mitä olisi tapahtunut. Varmaan jonkinlainen loppuunpalaminen.
Sitten tuli joululoma ja sain hieman rentoutua. Kun koulu alkoi taas ja punastelu jatkui, päätin, etten enää välitä punastelusta. "En jaksa enään välittää siitä. Ihan sama vaikka punastun, eihän siinä ole enää mitään uutta kellekkään." Pikkuhiljaa punastelu alkoi loppua. Minulla oli taas parempi olo.
Tuli kevät ja kesä. Oloni oli hyvä. Vaikken missäänvaiheessa ollut ollut masentunut vaivastani, löysin uutta iloa elämään, kun pystyin olemaan vapaammin. Punastuin edelleen, mutta ei se haitannut.
Sitten tuli syksy. Koulu alkoi. Kaikki sujui hyvin. Sitten punastelu alkoi taas. Aloin jännittää päivittäisiä sosiaalia tilanteitä jälleen. Tässä vaiheessa mukaan tuli myös hikoilu. Punastumisen lisäksi hikoilin pahasta kasvoista, kainaloista ja muualta kehosta. Pikkuhiljaa opin taas saman ajattelutavan. "Ei väliä että punastun tai hikoilen, kaikkihan sen jo ovat nähneet." Opin taas hieman hallitsemaan punatelua ja hikoilua. Elämä jatkui.
Keväällä kohtasin saman ongelmat uudelleen. Ja ne hoituivat samalla mielikuvalla. Minulle muodostui ehkä hieman "hälläväliä-asenne".
Kesällä isäni kuoli. Se oli outo tunne, olin surullinen, mutten mielestäni tarpeeksi surullinen. Ehkä se oli tuo hälläväliä-asenteeni. En surrut niin paljon, kuin olisi ollut mahdollista. Rakastin isääni hyvin paljon, mutta loppujenlopuksi pääsin hänen kuolemastaan varsin helposti yli. En tiedä onko tuo hyvä vai huono asia. En sitä ainakaan häpeä. Toki tuota isäni kuolemasta helposti ylipääsyä helpotti sekin, että uskon kuolemanjälkeiseen elämään, siihen, että tapaamme ehkä isäni kanssa vielä joskus...
Sitten tuli tämä syksy. Elämä on sujunut mukavasti. Minulla on ystäviä enemmän kuin koskaan. Kaikki pitävät minusta. Olen elämäniloinen ja minulla on paljon tekemistä. Olen urheillut senverran, että olen hyvässä kunnossa. Kroppaa on senverran tullut treenattua, että sillä saa naisia. Pärstästäkin olen mielestäni hyvännäköinen. Niin on jokunen tyttökin sanonut...
Ikävää tässä vain on se, että olen muutaman kerran saanut melkeimpä suoranaisia paniikkikohtauksia. Koulun ruokalassa, söin, hikoilin, punastuin, kädet tärisi, halusin juosta pois koko rakennuksesta, jonnekkin missä ei olisi ketään. Tästä sain kuunnella aikamoista ilkkumista. Tuon jälkeen olen alkanut hieman pelätä ruoka/kahvipöydässä istuskelua. En pysty olemaan tällaisissa tilanteissa enään normaalisti. Jännitän kokoajan hieman. Pelkään sitä punastumista, hikoilua ja käsien tärinää. Tai lähinnä sitä ilkkumista, mitä saan kuulla edellämaituista tapahtumista.
Tänäänkin, kun istuimme parin erittäin tutun kaverin kanssa kahvilla, punastuin pari kertaa. Tällä hetkellä se suoraansanottuna vituttaa. Minulla on kaikki asiat hyvin, paitsi tuo hermostus. Haluaisin vielä päästä siitäkin eroon, niin elämässäni ei olisi enää mitään vikaa.
Sitten vielä. Nythän olen lukion 3. luokalla. Eräs kiva vuotta minua nuorempi tyttö kysyi minua vanhojen tansseihin (hän ei tiedä punastumisesta, hikoilusta ym.). Jouduin vastaamaan kieltävästi, sillä en halunnut näyttää hermoiluani tytölle (tanssiharjoitukset (en ole hyvä tanssimaan-->jännitystä), suuri päivä, vanhojen tanssit (paljon esiintymistä), josta pidän. No, tyttö ei ole vihainen... Päinvastoin, näyttää pitävän minusta kovasti (Ties vaikka uutena vuotena onnistaisi, kun menemme yhdessä sitä juhlimaan ;). Kuitenkin tuo harmittaa. Olisi ollut helppo tutustua häneen ja jäin nyt samalla kokonaan paitsi vanhoista...
Nyt olen miettinyt, josko koettaisin hankkia jonkinlaisen lääkityksen? Vaivani on kuitenkin verrattavissa lievään paniikkihäiriöön. Täytynee tuota lääkitysjuttua tutkia (jos jotain asiasta tiedätte, kirjottakaa ihmeessä tähän ketjuun).
Mutta näin lopuksi, olen onnellinen tällä hetkellä. Koulussa menee huonosti nykyään, mutta minulla on ystäviä, perheessä asiat taas kunnossa ja elämä maistuu. Monella ihmisellä on asiat huonommin. Se kannattaa muistaa... :)
Niille, jotka kärsivät punastumisesta/hikoilusta, muistakaa tuo "mitä väliä sillä on, mitä ihmiset ajattelevat punastumisesta/hikoilustani, kaikkihan sen jo ovat muutenkin huomanneet." Tuon asian käsittäminen auttoi minua paljon ja auttaa tulevaisuudessakin.
Jos olet päässyt näin pitkälle, kiitos että jakoit lukea ja toivottavasti oli apua. Kirjota ihmeessä omakin tarinasi tähän. Luen sen mielelläni ja niin varmasti lukee moni muukin.
Muistakaa etsiä elämästä niitä iloisempiakin puolia, kyllä niitäkin on. Hyvää joulun ja uudenvuoden odotusta kaikille :).
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kiitti paljon viestistäs ja toivottavasti pääset noiden hikoilu-juttujen yli :).
Itelläni on lähinnä se ongelma, et mua pelottaa tosi, siis todella paljon puhuu pojille. Kuulostan aina liian kiltiltä ja en keksi mitään sanottavaa (ja jos keksinkin niin jotain tosi kuivaa), et kaikki nukahtaa. En tiiä mikä auttais :( Mut haluisin päästä tän ongelman yli ja oppii puhumaan pojille.
Ois tosi kiva jos joku jaksais auttaa muaki :) Ja valitettavasti se, et "Ole oma itsesi" ei semmoisenaan auta. Tai en ymmärrä sitä lausetta tässä iässä ku ei ees tiiä et millanen on oma ittensä. Ja kaikki pojat ei tykkää kaikenlaisista tytöistä ja mä mielelläni oppisin kommunikoimaan "poikien kielellä" enkä vaan omallani :)
Toivottavasti joku auttais :)
Terve. Niitä poikiakin kuule on monenlaisia. Eivät kaikki pidä tietynlaisista tytöistä. Säkin oot varmasti kiinnostunu monenlaisista asioista. On olemassa sellaisia poikia, jotka on kiinnostunu samanlaisista asioista kuin sä. Niitten kanssa voi olla yllättävänkin helppo puhua. Kun teitä yhdistää jotkut asiat, juttua tulee. Sun pitäs vaan löytää semmonen poika. Ja eiköhän sulle sellainen jossainvaiheessa tule vielä vastaan. Oot vissii vielä aika nuori, että aikaa on.
Onnee vaan :)
kun luin sinun tarinaasi, tuntui melkein kuin olisin lukenut omaani...Kerron tässä hieman siis minusta ja nuori nainen olen siis...
Mullakin kaikki alkoi joskus ala-asteella, silloin oireet olivat tietenkin lievempinä. Ensin tuli jonkinlainen esiintymisjännitys ja sitten yhtäkkiä kesäloman jälkeen huomasin että olin jotenkin muuttunut ja kai tullut jotenkin tietoisemmaksi itsestäni ja omasta olemuksestani. Jännitin ihan kamalasti kun opettaja kyseli kesänjälkeisiä kuulumisia jokaiselta vuorotellen. Myös minä sain kuulla punastelusta ja vaivaantumisesta, ja tietenkin kun sitä jollain tavalla herkkä ihminen on, niin sitä tuntee ettei se ole normaalia ja yrittää kaikin tavoin taistella vastaan.
Noh, yläasteella sitten kärsin kokoajan pahenevasta esiintymisjännityksestä, mutta silti pidin ne vaikka hammasta purren. Ihmisten kanssa pystyin vielä suurinpiirtein normaalisti kommunikoimaan, turhia jännittämättä, mutta aina kun huomio jotenkin kääntyi minuun (varsinkin suuremman ihmisryhmän edessä) tuntui että jotenkin "jähmetyin", eikä todellakaan ollut mukava tunne...Eikä ole vieläkään.
Olen aina ollut ns. "hyvä oppilas", tai siis no, mulla olis ollu mahdollisuuksia selvittää lukio paljon paremmin kuin se nyt meni. Yläasteelta pääsin vielä pois hyvin paperein, mutta lukiossa kaikki romahti. Kärsin syömishäiriöstä ja jännitin oikeastaan kaikkea. Mulla meni kaikki energia siihen, että jännitin ja yritin selviytyä tilanteista. Koulu ei huvittanut pätkän vertaa, pinnasin, enkä edes halunnut osallistua tunneille joissa tiesin että opettaja tenttaa jokaisen vuorotellen ja muutenkin joutuu olemaan esillä. Pelkäsin koko ajan että kaikki saa tietää millainen "todellisuudessa olen". Olen kuitenkin aina ollut ns. sosiaalinen, ja pelkäsin sitä että "kulissit kaatuu".
Noh, lukion sain läpi määräajassa, vaikkakin tiukkaa teki, suorittamattomia kursseja nimittäin oli jonkin verran. Äidin taholta siihen oli kova painostus tyyliin, "mitä kaikki ajattelee jos et nyt valmistu muiden mukana".
Olen nyt yli kahdenkymmenen, mutta tuntuu että en ole päässyt yli tästä "sairaudesta", pikemminkin, se on vaan laajentunut, löytänyt uusia ulottuvuuksia ja osa-alueita. Mullakin on ollut lukiosta asti "suojakilpenä" tuollainen hälläväliä asenne, sehän näkyi muun muassa koulusta pinnaamisena ja etenemisenä siitä mistä aita oli matalin. Toisaalta ymmärrän itseäni, en varmaan olisi pystynyt parempaan, koska kaikki mitä tein, tein suojellakseni itseäni. En sen takia, että olisin ollut laiska tai muuten välinpitämätön (kuten muut ihmiset, opettajat ja perhe) varmaan kuvittelivat. En vaan yksinkertaisesti jaksanut, ja sain hieman hengähdystaukoa itselleni.
Pääsin lopulta ammattikorkeakouluun ja innokkaana aloitin opinnot. Olin luvannut itselleni, että suoritan koulun hyvin loppuun ja määräajassa kun kerran näin hyvään kouluun olin lukioaikaisesta todistuksestani huolimatta päässyt.
Alussa kaikki menikin ihan hyvin, kävin tunneilla säännöllisesti jne. mutta jännitys ym. stressi olivat taas vastassa. Kävin psykologin juttusilla, mutta jätin kesken. Jotenkin suhtauduin koko kouluun aika aggressiivisella tavalla, esitelmät sun muut ryhmätyöt ärsyttivät, samoiten kaikki hikipinko-luokkakaverit, kaikki aihealueet joita tunneilla käsiteltiin...Koko kouluun meneminen oli mulle työn ja tuskan takana, se ikäänkuin muistutti minua kaikesta pahasta.
Sinä puhuit ruokalasta, ja siellä jännittämisestä...Minulla oli sama ongelma, tuntui hirvittävän ahdistavalta ja pelottavalta istua siellä joidenkin luokkalaisten kanssa, "muka-kavereiden", jotka toisaalta vaan ärsyttivät minua. Koskaan en tietenkään ole ollut epäkohtelias muille ihmisille, mutta omissa ajatuksissani en tuntenut heitä jotenkin omanlaisikseni, tuntui kun kaikki olisivat olleet kuin robotit tai jotain:)
Sitten jonkin aikaa koulua käytyäni sain uuden ystävän, sellaisen jonka kanssa taas pinnattiin ja meillä oli samanlaisia ajatuksia tuosta koulusta. Ja joka kärsi jossain määrin samantyyppisistä ongelmista kuin minäkin. Meidän ystävyys ei kuitenkaan ollut mikään hiveän syvällinenkään, mutta saimme haukuttua ja purettua aggressiivisuuttamme koulua kohtaan kahdestaan kun kumpikaan ei siellä oikein viihtynyt. Pohdimme myös, oliko ala ollenkaan meille soveltuva jne. Muut luokkalaiset alkoivat vierastaa meitä, ja muut luokkalaiset pitivät meitä kai vähän tyhminä. Vaikka kumpikin ollaan joskus oltu ns. hyviä oppilaita.
Mulla on ollut myös sellainen suhde tuohon alkoholiin, kuin sinäkin alkuperäinen kirjoittelit, että siitä tulee niin rento olo, ja voi olla oma itsensä. Voin todellakin sanoa, että olen täysin ilman murheita ja huolia täysin oma itseni kun olen juonut alkoholia. Siis sellainen olen oikeasti, mutta todellisessa elämässä en pysty olemaan. Tosin alkoholia en käytä mitenkään liiallisesti, mutta pelottaa vähän tulevaisuus senkin suhteen.
Jätin koulun ja mietin mitä nyt teen. Tuntuu kuin olisin saapunut jonkinlaiseen risteykseen, mitä teen elämälläni? Jatkanko samaa alaa, vai vaihdanko johonkin muuhun itselleni sopivampaan? Vai pitäiskö mun hakea oikeesti apua? (olen kyllä sitä mieltä että pitäisi, terapiaan varmaan ja joku lääkekuurikin).Oikeastaan mulla on hirveesti kaikenlaisia kysymyksiä, mutta mihinkään ei oikein vastausta...
Mitä sinä alkup. kirjoittaja meinaat lukion jälkeen tehdä?
Olen sitä mieltä, että meidäntyyppisillä ongelmilla on myös tietyntyyppinen persoonallisuus. Siihen on varmasti ollut vaikuttamassa kasvatus ja geenit...Siis ihminenhän on niiden summa. Tosin elinympäristön siihen voisi vielä lisätä. Omasta mielestäni minulla on ollut sellainen kasvatus, että se on voinut luoda hyvinkin mahdollisuuden tällaseen ongelmaan. Geenit? ehkä.
Sitä voikin sitten arvuutella...:)
Hyvää joulunodotusta sekä alkuperäiselle että kaikille muille!!
Kyllä, tarinasi kuulosti hyvin paljon samalta, kuin omani. En tiedä mikä tässä mättää, että pidän ihmisistä ja olisin hyvä puhumaankin heille, jollen aina jännittäisi. Haluaisin kovasti pystyä juttelemaan rennosti muille, mutta en vain pysty. Juuri tuon alkoholi mahdollistaa, samoin kuin sinulla, se tuo oikean luonteeni esille - sen minäni, jota minä en pysty selvinpäin olemaan. Juon tällä hetkelle pari kertaa kuukaudessa. En ole huolestunut siitä, että joisin liikaa. Lukion alussa join paljon enemmän...
Tällä hetkellä olen jäljessä opinnoissani, johtuen aivan samasta syystä, mikä sinullakin Marissa oli aikoinasi; en halua käydä koulussa tai opiskella, kun siellä ei ole hyvä olla. Kotona on. Vapaalla on.
Minulla on tämän jakson jälkeen kasassa 65½ kurssia. Saan kurssit täyteen 2007 syksyllä, silloin myös kirjotan loput yo-aineet (keväällä jo osa).
Tulevaisuudesta en oikein tiedä. Armeija pitäisi käydä 2008 alusta 9 kk eteenpäin. Sekin hieman jännittää...
Tämän jälkeen minun on ollut tarkoitus jatkaa samaa rataa, kuin sinäkin: ammattikorkeakouluun. Tosin mullakkin saattaa olla kova homma päästä sinne, kun on senverra huonot arvosanat tulossa lukiosta. Toisaalta mullahan on yo vielä edessä. Pakko yrittää panostaa edes vähän.
Pidän matkustelusta. Tätini ja serkkuni asuvat Yhdysvalloissa. Puhuimme viime kesänä, että josko tulisin sinne käymään ehkä n. kuukaudeksi kesällä 2007. Se olisi minusta hieno idea ja varmasti voisi olla maailmaa avartavaa matkustaa joksikin aikaa pois täältä Suomesta ilman vanhempia ja perhettä. Tuokin kuitenkin pelottaa. Englannin puhuminen olisi pakollista hommaa siellä. Miten luulen siitäkin selviäväni, jos jännitän näin paljon suomeksikin puhumistä. Jos minulla olisi jokin lääkitys, jonka avulla pystyisin olemaan oma itseni, tuokin matka voisi toteutua. En tiedä toteutuuko muuten.
Joskus ajattelin, että tämä jännitys (punastuminen ym.) menee varmaan ajanmyötä ohi. Enään en ole varma meneekö. Ehkä joudunkin kärsimään tästä koko ikäni. Sinun, Marissa, tarinasi lukeminen tukee tuota mielikuvaa entisestään.
En haluaisi olla tälläinen jännittäjä koko ikääni. Tiedän kuitenkin, että olen mukava ja sosiaalinen ihminen. Minusta pidetään ja olisi mukava pystyä olemaan rennosti muiden kanssa normaalisti. Kyllä minun varmaan jotain pitäisi tehdä. Ehkä lääkitystä.. terapiaa.. En tiedä. Kun tuollaistenkaan asioitten aloittaminen ei ole niin helppoa..
Marissalle voisin suositella vaikka töihin menoa joksikin aikaa, kunnes keksit mitä haluat tehdä. Sellaisiin töihin, missä ei tarvitse jännittää ympärillä olevia ihmisiä.
Minulla oli tänään ensimmäinen työpäivä. Todella tylsää liukuhihnatyötä postitusfirmassa. Mutta siellä voin olla rennosti. Olen pitkään miettinyt, mistä löytäisin töitä. Kaupan kassalle olisi ollut helppo päästä, mutta se työ olisi ollut minulle täyttä painajaista. Ihmistä ihmisen perään... Ei olisi tullut mitään. Mutta nyt on tämmöne homma ja saan jostain edes hieman rahaa...
Vastaile, Marissa, jos katsot tarpeelliseksi :)
lui tos äsken noi teijän kertomukset, niin kuin Marissakin jo sanoi niin tuntui kuin lukisin omaani elämää. No, luettuani Marissan elämän kertomuksen alkoi vaan masentaa, että eikö tästä punastumisesta ja jännityksestä pääse koskaan eroon tai se vain saa elämän kaartumaan huonompaan. En jaksa kirjoittaa samanlaista juttua elämästäni, mutta te tiedätte mitä se on. Itse olen yrittänyt pitää toivoa yllä että kyllä se tästä vielä häilyy pois, vaikka poden jonkinmoista masennusta 'sairaudestani'.
minä myös olen ottanut sellaisen hälläväliä asenteen, mutta se on myös muuttanut yleistä
elämän katsomustanikin hälläväliä suuntaan, olen hieman huolestunut, josko kohta millään ei ole väliä.
Itse en ole tuota ruokala/kahvila juttua kokenut, minulle ruoka ja syöminen on tuonut enemmänkin turvaa sosiaalisiin tilanteisiin (pakko päästä siitä eroon, siis syömisen turvasta). minulle tuottaa enemmänkin tuottaa hermostuneisuutta olla oma itseni 'kavereitteni' seurassa. Minulla on kuiten pari kaveria joiden kanssa voin jutella melko rennosti mutta en niinkään syvällisiä, en ehkä osaa niinkään ilmaista omia tunteitani heillekkään. Omissa oloissa on mukava olla. Olen kuitenkin yrittänyt olla eristäytymättä, ja olen myös käynyt useita ilmaisutaito kursseja koulussa, saadakseni pois rä...ikeää punastumista, mutta ei ole vielä auttanut, rohkeutta on kyllä tullut lisää ja joskus voin jopa nauttia esiintymisestä ja hermostuneisuudesta.
Enemmän minua vaivaavat juuri 'kavereilleni' täysin normaali juttelu, koska jännitän sitä punastumista ja jännitän sitä mitä kaverit siitä ajattelevat. Minulla on myöskin alkoholin kanssa samanlaisia kokemuksia kuin teillä.
Jos tästä nyt edes saa mitään selvää, ehkä tämä helpottaa teitä-minua ainakin, koska huomasin että on muitakin ihmisiä joilla on sama tyylisiä kokemuksia kuin itselläni- tai masentaa, entiädä. Vastatkaa tai älkää vastatko.