Meillä on nyt 4. IVF hoito käynnissä, tällä kertaa pitkän kaavan mukaan. Kuinka on teidän liitoissanne, ovatko miehet piittaamattomia teillä käynnistyvien hormonihoitojen suhteen? Itse olen nyt sumutellut jo 10 päivää ja kertaakaan ei siippani ole tiedustellut vointiani, ei henkistä eikä fyysistä.
Hänen mielestään teemme hoitoja yhdessä, mutta omasta mielestäni käyn niitä läpi yksin, vaikka naimisissa olemmekin. Ainoa vaihe hoidoissa, jolloin hän osoittaa jotakin mielenkiintoa vointiini ovat piinapäivät. Silloin hän jaksaa kysyä päivittäin ”tuntuuko sinusta, että olet raskaana?”. Puolisoni ei muutenkaan erityisemmin huomioi minua hoitojen aikana, voin kertoa voinnistani halutessani, mutta hän ei oma-aloitteisesti kysy mitään.
Häntä kiinnostaa kyllä hoitojen tekninen puoli: ”on jännää katsoa munasolupunktiota kuvaruudusta” ja ”näitkö, miten se alkio laitettiin sinne kohtuun?”. Ihan kuin katsoisin vierestä ko. toimenpiteitä olematta itse ko. toimenpiteiden kohteena. Mutta hän ei kysy noissakaan tilanteissa, miltä se tuntui tai että miten voin.
Ostin hänelle edellisen hoidon yhteydessä lapsettomuudesta kärsineen miehen muille miehille kirjoittaman kirjan ja kerroin hänelle toivovani, että hän lukisi sen. Kuvittelin, että hänelle olisi mielenkiintoista huomata, ettei ole ainoa mies tässä rumbassa. Toivoin, että hän kiinnostuisi asiasta. Arvatkaa vain jaksoiko hän kirjaa lukea alkukappaletta pidemmälle? Eipä ei.
Sanomattakin on selvää, että epäonnistuneen hoidon jälkeen saan itkeä myös itkuni yksin. Hänkin kuulemma suree, mutta omalla tavallaan. Eli tekemällä töitä kellon ympäri.
Olenko jotenkin yliherkkä tai odotanko liikaa? Ovatko miehet tällaisia?
Mutta ainakin vielä tämän hoidon verran jaksan itse hoitaa itseäni… kiitos, että sain purkaa tänne pahaa mieltäni.
Tsemppiä kaikille hoidoissa pyristeleville & plussatuulia tulevan varalle! Toivotan meille kaikille ”Lapsellista” Uutta Vuotta 2007!
Hänen mielestään teemme hoitoja yhdessä, mutta omasta mielestäni käyn niitä läpi yksin, vaikka naimisissa olemmekin. Ainoa vaihe hoidoissa, jolloin hän osoittaa jotakin mielenkiintoa vointiini ovat piinapäivät. Silloin hän jaksaa kysyä päivittäin ”tuntuuko sinusta, että olet raskaana?”. Puolisoni ei muutenkaan erityisemmin huomioi minua hoitojen aikana, voin kertoa voinnistani halutessani, mutta hän ei oma-aloitteisesti kysy mitään.
Häntä kiinnostaa kyllä hoitojen tekninen puoli: ”on jännää katsoa munasolupunktiota kuvaruudusta” ja ”näitkö, miten se alkio laitettiin sinne kohtuun?”. Ihan kuin katsoisin vierestä ko. toimenpiteitä olematta itse ko. toimenpiteiden kohteena. Mutta hän ei kysy noissakaan tilanteissa, miltä se tuntui tai että miten voin.
Ostin hänelle edellisen hoidon yhteydessä lapsettomuudesta kärsineen miehen muille miehille kirjoittaman kirjan ja kerroin hänelle toivovani, että hän lukisi sen. Kuvittelin, että hänelle olisi mielenkiintoista huomata, ettei ole ainoa mies tässä rumbassa. Toivoin, että hän kiinnostuisi asiasta. Arvatkaa vain jaksoiko hän kirjaa lukea alkukappaletta pidemmälle? Eipä ei.
Sanomattakin on selvää, että epäonnistuneen hoidon jälkeen saan itkeä myös itkuni yksin. Hänkin kuulemma suree, mutta omalla tavallaan. Eli tekemällä töitä kellon ympäri.
Olenko jotenkin yliherkkä tai odotanko liikaa? Ovatko miehet tällaisia?
Mutta ainakin vielä tämän hoidon verran jaksan itse hoitaa itseäni… kiitos, että sain purkaa tänne pahaa mieltäni.
Tsemppiä kaikille hoidoissa pyristeleville & plussatuulia tulevan varalle! Toivotan meille kaikille ”Lapsellista” Uutta Vuotta 2007!
Vastaukset 3
Vanhimmat
vointia mutta taidan olla sitä ruikuttavaa sorttia että kerron koko ajan itse millainen olo on. Ei miehet ymmärrä sitä että nää on henkisesti rankkoja kun hormoonit jyllää elimistössä. Itse olen jopa itkenyt luonto-ohjelmaa katsoessa kun on sumut meneillään. Voimia hoitoon!
Minun mies yrittää kyllä "ymmärtää" ja olla mukana, mutta kyllä IVF-hoito kouraisee niin paljon pahemmin naista kuin miestä ettei miehellä oikein voi olla mitään käsitystä miten rankka se oikeasti on.
Minunkin mies ihmettelee välillä ruikutustani ja yrittää muistuttaa että maailmassa on niiiin paljon (minua enemmän) kärsiviä ihmisiä... Eipä paljon lämmitä.
Kuvaavaa oli, kuinka (ei-tärpännyt) hoidon jälkeen mies tiivisti tapahtumat sanoihin "olet kyllä paljon mukavampi nyt kuin hoitojen aikana".
Eli hoitojen vaikutus minuun huomattiin kyllä, mutta sitä ei ymmärretty.
Miehet eivät useinkaan ilmaise tunteitaan muille, eivät edes parhaille ystävilleen. Voi olla että asiasta *keskustellaan* läheisimpien ystävien kanssa baarissa oluttuopin ääressä. Tämä on helposti asian käsittelyä siinä samassa määrässä missä nainen on huomattavasti avoimempi.
Koska miehet eivät "avaudu", me kulutamme saman energian esimerkiksi työpaikalla, kuntosalilla tai "miehisissä" harrastuksissa. Näin ollen voi tulla vaikutelma että eihän tuo edes näy hänestä lainkaan.
Jos miehesi rakastaa sinua ja ottaa sinut muutoin huomioon, on hän myös tässä asiassa kanssasi. Osoitamme huomiotamme halaamisella, koskettelulla ja pusuilla; emme aina sanoin.
> Häntä kiinnostaa kyllä hoitojen tekninen puoli
Totta. Meitä miehiä kiinnostaa kaikki missä on nappuloita ja tekniikkaa. Se nyt vain on luonnollista. Lisäksi tekniikan käpistely on tosi hyvä keino päästä eroon epämiellyttävästä tunteesta joka on samassa tilanteessa läsnä. Sanotaankin että miehellä on putkiaivot, joten asian vaihtaminen toiseksi irrottaa ajatukset epämiellyttävästä. Naisella asia on toisin, emmekä me miehet varmaan koskaan täysin pysty ymmärtämään sitä. Yritä ymmärtää miestäsi, hän todennäköisesti myös yrittää ymmärtää sinua.
Meillä alkanee hoidot pikapuoliin -- saas nähdä kuin käy.
Ps. se ultraäänilaite oli aika jännä vekotin. :-)