Teen

Isä ajeli pistoolin kanssa minua.
Juoksin mutkille.
Nuorukaisena jouduin mielisairaalaan
sen takia.
Vielä nykyisin isä tulee uniin pistoolien
ja puukkojen kanssa.
Ei ukko joutunut vastuuseen tekosistaan.

Sukupuoleni on nainen

Syntymävuosi 1955

Sain kuritusta siitä lähtien kun minulla on jonkinkaanlaisia muistikuvia lapsuudestani. Sitä jatkua vielä murrosikäisenäkin. Muistan sen siitä, että sain kerran selkääni kun minulla oli kuukautiset.

Tavallisin oli varmaankin tukkapölly. Sitten oli sitä henkistä kurittamista. Rajuin oli tuppivyöllä hakkaaminen paljaalle iholle. Takapuolelle enimmäkseen. Jos siinä tilanteessa kiemurteli, sattuivat vyön sivallukset selkäänkin.

Molemmat vanhemmat kurittivat. Äiti oli se, joka kuritti ilman mitään syytä. Tai olihan hänellä omasta mielestään aina syy. Yksikin syy oli sellainen, että mäkeä laskiessani minun toinen sukseni irtosi ja laski pitkin mäkeä kauas metsään. Sain äidiltä selkääni, kun kenkään meni lunta hakiessani karannutta suksea metsästä.
Tapasimme tässä taannoin kasvukumppaneitteni kanssa, ja muistellessamme menneitä heidän muistoissaankin äitini oli antanut minua selkään ihan pikku juttujen vuoksi. Lisäksi äitini rääkkäsi henkisesti. Uusia vaatteita ostaessaan hän osti tahallaan aina mahdollisimman rumia. Vähätteli kaikkia mahdollisia tekojani ja yrityksiäni. Vaikka yritin kaikkeni, tein esimerkiksi ruokaa ja leivoin (ajattelin olla äidille avuksi) ei se koskaan ollut hänen mielestään hyvin tehty. Aina löytyi moitittavaa.
Isä joskus puolusteli äidille minua ja kehuikin joskus. Mutta ei varmaan uskaltanut kunnolla puolustaa. Äidillä oli niin kamala "miekka suussaan" että ei hirveämpää kielenkäyttöä voi kuvitellakaan.

Kamalat jäivät muistot. Voin nyt jälkeenpäin sanoa, että elämäni meni pilalle lapsena kärsittyjen turhien kuritusten vuoksi. Itseluottamus ja –varmuus on nollassa. Kärsin melko pahasta sosiaalisten tilanteitten pelosta. En kykene työelämään ja sosiaaliset suhteeni ovat lähes olemattomat. Minulla on aviomies ja omia lapsia. Olen omistautunut täydellisesti perheelleni. Minulla on omasta mielestäni jonkinlaista viisautta: En ole koskaan lyönyt omia lapsiani ja olen hankkinut kasvatukseen, kehityspsykologiaan ja erityispedagogiikkaan liittyvää tietoa. Lapsillani on ollut kokonaan toisenlainen kasvuympäristö, kuin minulla oli aikoinaan.
Tiedän, että tutkimusten mukaan ruumiillista kuristusta lapsena saaneet, kurittavat ruumiillisesti myös omia lapsiaan. Minun kohdallani tuo ei pidä paikkaansa mutta kahden sisarukseni kohdalla pitää.
En kykene koskaan antamaan anteeksi, vaikka tiedän katkeruuden rasittavan minun voimavarojani. Minä en yksinkertaisesti kykene antamaan anteeksi. Tiedän, että elämäntaipaleeni olisi muodostunut aivan toisenlaiseksi, jos minun luottamusta omiin kykyihini ja itseeni ei olisi nujerrettu tuppivyön voimalla.
Vaikka kyllä minä joskus jaksan miettiä sitäkin, että mikähän siellä äitini ilkeän ja julman luonteen taustalla oikein oli. Ehkä se, että aviomies juopotteli viikonloput ja humalassa ollessaan hakkasi häntä. Toisaalta äitini oli niin pirullinen isääni kohtaan, että ajattelen toisinaan, että kumma juttu ettei isäni pieksänyt äitiäni useammin –tai selvin päin ollessaan.

Niin, äitini ei siis tarvinnut edes oikeaa syytä siihen pieksämiseensä. Se oli kaikkein kauheinta. Mietin silloin murrosikäisenä itsemurhaakin. Puhin siitä joskus sisarelleni, joka sanoi miettineensä samoja asioita.

Olen vasta viime vuosina palannut opintojen pariin ja alkanut ymmärtää omia ongelmiani. Koulu jäi aikoinaan käymättä kun murrosiässä keskiarvo tippui niin, että pääsin juuri ja juuri keskikoulun läpi. Nyt minulla on lukio käytynä, laudaturin paperit ja keskiarvo yli 9, maisterin tutkinto erinomaisilla arvosanoilla. Mutta olen jo niin iäkäs, etten voi kulkea elämänpolkuani uudelleen. Tulen kuolemaan katkerana siitä, että minulta vietiin mahdollisuus toteuttaa itseäni ja kokeilla omia mahdollisuuksiani. Ainoaksi saavutuksekseni jää tasapainoiset lapset ja urallaan menestynyt aviomies (jota olen tukenut, kannustanut ja auttanut). Olisi ollut mahtavaa kokeilla millaisen uran itse olisin pystynyt luomaan. Mutta, niin… kukapa tietää. Olisinko tasapainoisena, itsevarmana ja itsetietoisena, omaa uraa luovana kiireisenä uraputkiäitinä ehtinyt, jaksanut ja älynnyt antaa omille lapsilleni ja aviomiehelleni sitä mitä nyt olen jaksanut antaa.
Ehkä näin on kuitenkin hyvä. Vaikka pohdiskelenkin joskus tähän tyyliin, en silti kykene antamaan anteeksi.