Pieni perhonen lepatteli taivaalla yksin ja unohdettuna.
Näkymätön seinä oli sitä vastassa – jäi kiinni.
Hädissään ja yksin jätettynä perhonen rimpuili ja viimein repi kauniin, mutta hauraan siipensä.
Hänen oma pyhä ruumiinsa uskalsi tehdä sen hänelle, mitä hän syvimmillään halusi, jättänyt hänet.
Neitoperhonen vaipui surun alhoihin. Suru suuteli neidon hentoa rikkoutunutta siipi parkaa.
Se neitoperhonen oli kuitenkin höpsö ja typerä. Luuli, että hän eli yksin muiden perhosten ympyröimässä maailmassa.
-- Kaikki häntä vastaan.
Yritti auttaa, vaikka tunsi tuskaa, ystävät nuo armaat. Pienet tuskan murusten heijastumat aistivat ystävät neitoperhosen hengityksestä. Pisto sai jo sellaisen mahdin, mikä seisauttaisi heidät, ja sen se oli salaa aavistamatta tehnytkin.
Tuska, suru, syyllisyys. Kolmen voiman mahti, joka vie vahvimmankin sydämen.
Suurin oltiin menetetty aikaa sitten, neitoperhosen rakkaus omaa itseään kohtaan.
Se oli unohtunut, mennyt kauas pois.
Vaik luulet, niin ei se tehnyt sitä tahallaan. Ehei, se vain tunsi itsensä liian heikoksi, vaikka sitä se ei ollut.
Kaikki oli vain yhtä harmaata verhoa, mutta läpikuultava. Sokeat silmät puhuivat omia tulkintojaan - tyhjyyttä, koska ei haluttu nähdä, ei uskallettu. Kaikki toivo oli kuitenkin vielä tallella – se tarvitsi ainoastaan pienen tuulahduksen, mikä syntyy siitä, kun hauras perhosen siipi piiskaisi ilmaa.
Näkymätön seinä oli sitä vastassa – jäi kiinni.
Hädissään ja yksin jätettynä perhonen rimpuili ja viimein repi kauniin, mutta hauraan siipensä.
Hänen oma pyhä ruumiinsa uskalsi tehdä sen hänelle, mitä hän syvimmillään halusi, jättänyt hänet.
Neitoperhonen vaipui surun alhoihin. Suru suuteli neidon hentoa rikkoutunutta siipi parkaa.
Se neitoperhonen oli kuitenkin höpsö ja typerä. Luuli, että hän eli yksin muiden perhosten ympyröimässä maailmassa.
-- Kaikki häntä vastaan.
Yritti auttaa, vaikka tunsi tuskaa, ystävät nuo armaat. Pienet tuskan murusten heijastumat aistivat ystävät neitoperhosen hengityksestä. Pisto sai jo sellaisen mahdin, mikä seisauttaisi heidät, ja sen se oli salaa aavistamatta tehnytkin.
Tuska, suru, syyllisyys. Kolmen voiman mahti, joka vie vahvimmankin sydämen.
Suurin oltiin menetetty aikaa sitten, neitoperhosen rakkaus omaa itseään kohtaan.
Se oli unohtunut, mennyt kauas pois.
Vaik luulet, niin ei se tehnyt sitä tahallaan. Ehei, se vain tunsi itsensä liian heikoksi, vaikka sitä se ei ollut.
Kaikki oli vain yhtä harmaata verhoa, mutta läpikuultava. Sokeat silmät puhuivat omia tulkintojaan - tyhjyyttä, koska ei haluttu nähdä, ei uskallettu. Kaikki toivo oli kuitenkin vielä tallella – se tarvitsi ainoastaan pienen tuulahduksen, mikä syntyy siitä, kun hauras perhosen siipi piiskaisi ilmaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.