En muista milloin viimeksi näin auringon, saati sinisen taivaan, illankajon tai aamuruskon.
Paukkuvien kattojen yllä antennit saalistivat. Repivät kappaleiksi rikkiraastetut ja harmaat ryysyt joita kutsuimme pilviksi, mutta jotka näyttivät kadotukseen joutuneilta sieluilta. Ne kirkuivat ja huusivat tauotta helvetissään. Ja niiden yltä ja lävitse, kaukaa taivaalta, satoi kylmää vettä joka piiskautui kasvojen molemmille puolille, valuen kauluksesta sisään tuulessa kamppailevaan takkiin. Ilma oli pyörteilevää ja sekavaa. Minä seisoin siinä ja tuijotin eteeni. Pienellä sivukadulla makasi lyttyyn ajettu rotta.
Olin kävellyt Akatemialta satojen ihmisten ohitse ennenkuin rotan tiellä huomasin. Mutta yhtäkään ihmistä en muista panneeni mitenkään merkille. Enkä tätäkään rottaa olisi koskaan huomannut, jos minun ei olisi ollut painettava tuulessa päätäni kumaraan, jotten olisi sokaistuistunut ja eksynyt väärille kujille. Ja siten näin jotain muuta kuin sen jonka usein vain näen.
Turkin muodosta ulos pursunut liha oli muuttunut valkoiseksi ja läpikuultavaksi. Murskaantuneet luut törröttivät nahan lävitse terävinä. Se makasi koomisessa asennossa häntä suorana ja raajat levällään tiellä hajonneen pääluun kanssa ilman kiirettä kuin märkä lapanen. Se oli melko kookas, luultavasti nuori aikuinen. Kuolema oli tullut nopeasti, sillä hitaan kuoleman ehtii hyvin väistää. Ja tämä otus näytti aivan tarpeksi terveeltä sellaiseen.
Mutta näin ei ollut käynyt. Olin ymmälläni.
Nostin rotan tieltä täysin miettimättä, ja kannoin sen hännästä roikottaen läheiseen puistoon ja laskin nurmikolle. Soitin huilullani lyhyen muistotilaisuuden ja marssin kotiin.
Sinä samana yönä näin kummallista unta. Se alkoi aivan samoin kuin kaikki muutkin uneni: Ensin minä katselen vuoteen viereltä kun nukahdan, sitten kohoan ilmaan niin että tunnen leijuvani sängyn yllä. Ja sitten uni alkaa.
En muista milloin viimeksi näin auringon, saati sinisen taivaan, illankajon tai aamuruskon.
Paukkuvien kattojen yllä antennit saalistivat. Repivät kappaleiksi rikkiraastetut ja harmaat ryysyt joita kutsuimme pilviksi, mutta jotka näyttivät kadotukseen joutuneilta sieluilta. Ne kirkuivat ja huusivat tauotta helvetissään. Ja niiden yltä ja lävitse, kaukaa taivaalta, satoi kylmää vettä joka piiskautui kasvojen molemmille puolille, valuen kauluksesta sisään tuulessa tempoilevaan takkiin.
Ilma oli pyörteilevää ja sekavaa, hyvin öistä. Varjoista joihin katsoin, näin liikettä. Oli mahdotonta sanoa liikkuiko joku muu, vai oliko liike nuo sadat lammikot ja vesivirrat, jotka syöksyivät alas katua kohti alempia sellaisia, aina sinne jossa vesi tulvisi viemäreistä kadulle eikä toisinpäin. Maailman kita alkoi olla täynnä, ja se sylki kaivonkansia ylös asvaltille ja kohisi katujen alla kuin maanalaiset putoukset sisäisessä paineessaan.
Varjo jonka näin, oli rotta. Se heilutti pääntään sateessa, enkä ollut varma mistä se siihen oli tullut. Mutta se oli voimissaan ja hyvin uteliaan näköinen.
Sitten viemäristä ilmestyi toinen, sitten kolmas. Ja lopulta koko seinänvierusta oli niitä mustanaan. Niitä virtasi esiin kuin pikistä, kiiltävää vettä, joka äänettömästi lähti mattona valumaan kuin öljy veden päällä eteenpäin.
Ne kulkivat lävitse rakennusten ja sisäpihojen, roskapönttöjen ja autonalusten kohisevan virtana. Eikä tuntunut olevan minkäänlaista estettä jota ne eivät olisi kyenneet joko ohittamaan tai läpäisemään. Ne mursivat tieltään kaiken inhimillisen ja mekaanisen, teennäisen ja henkisen - ja rynnistivät yhdessä eteenpäin äänettömästi pienillä jaloillaan kuin yksi ainoa yksilö.
Kävelin niiden perässä pitkin katuja ja asuntoja - loputtoman nälän kohteita. Ja näin paljon asioita joista en voi kertoa; sillä niitä kuvaavat sanat satuttavat minua kuin hampaat jotka uppoavat nukkuvaan ihmiseen ja repivät tältä kirkuvan lihan luitten ympäriltä. Minun oli parempi soittaa, sillä tuntui siltä että rotat kuuntelivat huiluani.
Mutta tärkeintä tässä kaikessa tuntui olevan se, että minä itse olin soittaessa rauhallisempi, vaikka kävelinkin rauhattoman rottalauman perässä kuin rauhoitellakseni sitä.
En muista milloin viimeksi näin auringon, saati sinisen taivaan, illankajon tai aamuruskon
Paukkuvien kattojen yllä antennit saalistivat. Repivät kappaleiksi rikkiraastetut ja harmaat ryysyt joita kutsuimme pilviksi, mutta jotka näyttivät kadotukseen joutuneilta sieluilta. Ne kirkuivat ja huusivat tauotta helvetissään. Ja niiden yltä ja lävitse, kaukaa taivaalta, satoi kylmää vettä joka piiskautui kasvojen molemmille puolille, valuen kauluksesta sisään tuulessa kamppailevaan takkiin. Ilma oli pyörteilevää ja sekavaa. Minä seisoin siinä ja tuijotin eteeni. Pienellä sivukadulla makasi lyttyyn ajettu rotta.
Olin kävellyt Akatemialta satojen ihmisten ohitse ennenkuin rotan tiellä huomasin. Mutta yhtäkään ihmistä en muista panneeni mitenkään merkille. Enkä tätäkään rottaa olisi koskaan huomannut, jos minun ei olisi ollut painettava tuulessa päätäni kumaraan, jotten olisi sokaistuistunut ja eksynyt väärille kujille. Ja siten näin jotain muuta kuin sen jonka usein vain näen.
Turkin muodosta ulos pursunut liha oli muuttunut valkoiseksi ja läpikuultavaksi. Murskaantuneet luut törröttivät nahan lävitse terävinä. Se makasi koomisessa asennossa häntä suorana ja raajat levällään tiellä hajonneen pääluun kanssa ilman kiirettä kuin märkä lapanen. Se oli melko kookas, luultavasti nuori aikuinen. Kuolema oli tullut nopeasti, sillä hitaan kuoleman ehtii hyvin väistää. Ja tämä otus näytti aivan tarpeksi terveeltä sellaiseen.
Mutta näin ei ollut käynyt. Olin ymmälläni.
Nostin rotan tieltä täysin miettimättä, ja kannoin sen hännästä roikottaen läheiseen puistoon ja laskin nurmikolle. Soitin huilullani lyhyen muistotilaisuuden ja marssin kotiin.
Sinä samana yönä näin kummallista unta. Se alkoi aivan samoin kuin kaikki muutkin uneni: Ensin minä katselen vuoteen viereltä kun nukahdan, sitten kohoan ilmaan niin että tunnen leijuvani sängyn yllä. Ja sitten uni alkaa.
En muista milloin viimeksi näin auringon, saati sinisen taivaan, illankajon tai aamuruskon.
Paukkuvien kattojen yllä antennit saalistivat. Repivät kappaleiksi rikkiraastetut ja harmaat ryysyt joita kutsuimme pilviksi, mutta jotka näyttivät kadotukseen joutuneilta sieluilta. Ne kirkuivat ja huusivat tauotta helvetissään. Ja niiden yltä ja lävitse, kaukaa taivaalta, satoi kylmää vettä joka piiskautui kasvojen molemmille puolille, valuen kauluksesta sisään tuulessa tempoilevaan takkiin.
Ilma oli pyörteilevää ja sekavaa, hyvin öistä. Varjoista joihin katsoin, näin liikettä. Oli mahdotonta sanoa liikkuiko joku muu, vai oliko liike nuo sadat lammikot ja vesivirrat, jotka syöksyivät alas katua kohti alempia sellaisia, aina sinne jossa vesi tulvisi viemäreistä kadulle eikä toisinpäin. Maailman kita alkoi olla täynnä, ja se sylki kaivonkansia ylös asvaltille ja kohisi katujen alla kuin maanalaiset putoukset sisäisessä paineessaan.
Varjo jonka näin, oli rotta. Se heilutti pääntään sateessa, enkä ollut varma mistä se siihen oli tullut. Mutta se oli voimissaan ja hyvin uteliaan näköinen.
Sitten viemäristä ilmestyi toinen, sitten kolmas. Ja lopulta koko seinänvierusta oli niitä mustanaan. Niitä virtasi esiin kuin pikistä, kiiltävää vettä, joka äänettömästi lähti mattona valumaan kuin öljy veden päällä eteenpäin.
Ne kulkivat lävitse rakennusten ja sisäpihojen, roskapönttöjen ja autonalusten kohisevan virtana. Eikä tuntunut olevan minkäänlaista estettä jota ne eivät olisi kyenneet joko ohittamaan tai läpäisemään. Ne mursivat tieltään kaiken inhimillisen ja mekaanisen, teennäisen ja henkisen - ja rynnistivät yhdessä eteenpäin äänettömästi pienillä jaloillaan kuin yksi ainoa yksilö.
Kävelin niiden perässä pitkin katuja ja asuntoja - loputtoman nälän kohteita. Ja näin paljon asioita joista en voi kertoa; sillä niitä kuvaavat sanat satuttavat minua kuin hampaat jotka uppoavat nukkuvaan ihmiseen ja repivät tältä kirkuvan lihan luitten ympäriltä. Minun oli parempi soittaa, sillä tuntui siltä että rotat kuuntelivat huiluani.
Mutta tärkeintä tässä kaikessa tuntui olevan se, että minä itse olin soittaessa rauhallisempi, vaikka kävelinkin rauhattoman rottalauman perässä kuin rauhoitellakseni sitä.
En muista milloin viimeksi näin auringon, saati sinisen taivaan, illankajon tai aamuruskon
Vastaukset 1
Vanhimmat
En tiedä haluatko mitään kommenttia tästä tekstistäsi, mutta laitanpa omat ajatukseni tähän tämän luettuani.
Pidin kovasti.
Ja siellä missä minä käyn aina joskus nokakkain harrastajakirjoittajien kanssa, sanotaan aina teksteistä, jossa on vähänkin toistoa, että
ei käy. Usein olen kyllä eri mieltä heidän kanssaan, sillä jotkut tekstit suorastaan vaativat toistoa.
Tämä on hyvä esimerkki sellaisesta tekstistä. Tekstisi etenee lähes laulun tavoin. Hieno.
Kun luin tätä aloin jo keskivaiheilla nähdä sen
SARJAKUVANA: sillä sain joululahjaksi Juan Diaz Canales/Juanjo Quarnido / Blacksad Kissa varjoisilta kujilta... ja jotenkin tämä tekstisi kuljetti minut heti niihin maisemiin ja tiedän, että jos joku piirtäisi tekstistäsi sarjakuvan se olisi kyllä HIENO.
Että tällästä tänään. Kiitos lukuelämyksestä!