Juuri törmäyshetkellä Sputnikilla oli high tech työ meneillään. Se oli lähettämässä viestiä ”piip, piip, piip jne” Antiatomin väkivaltaisen vierailun takia yksi ”Piip” menettikin toisen i:nsä. Koska se lähetettiin venäläisestä aluksesta, menetetty kirjain oli kyrillinen, eli suunnilleen sama kuin peilikuva ”N”:sta.
Piipityksen peruosanen ”piip” on oikeastaan vain ”ii”. Piipittäjäkone ei todellisuudessa osaa sanoa konsonantteja. Tästäpä seuraa johtopäätöksenä se, että kun Iin kunta Oulun pohjoispuolella on maailman suurin ”I”. niin ”piip” esim. matkapuhelimen näppäintä painettaessa on ”ii” ja samalla maailman pienin ”i”. Tällaisella mielivaltaisella sanan ”ii” kirjoitusasulla ”piip” on pohjoiselta ja köyhältä Iin kunnalta ryöstetty potentiaalinen matkailuvaltti, kun pieni ”ii” olisi fantastinen vastakohta isolle ”Ii”lle niin kuin iso Iikka ja pikku Iikka. Iin ryöstivät, mutta jäi sentään Iijoki pohjoiseen, mistä saadaan hyvää sähköä etelään toimitettavaksi.
Toisaalta onhan se olemassa Piip- kuntakin Siikajoen latvuksilla. Piip- kunnassa ei kuitenkaan nähty tarvetta korostaa maailman suurimman piipin imagoa, kun sotien elikkä sitä seuraneitten rauhojen alueluovutuksissa Suomen keskipiste siirtyi Piip- kunnan alueelle ja kunta sai jo tästä tarpeeksi ilmaista mainosta. Kun vielä muotiin tuli iskelmä ”Piippolan vaari”, niin Piip kunta luopui tyystin vähän sensuurimaisesta piip- imagostaan ja otti loppuunsa sen -pola- pätteen. Koska Piip- kunta sai sotien seurauksena kunnian olla Suomen keskipisteessä, ristittiin se keskipisteen kylä Leskeläksi.
Sputnikin ”piip” eli ”ii” menetti toisen i:nsä törmäyksessä. Hetkisen aikaa ajateltiin, että antiatomin ainoa vaikutus olisi se ”piip,piip,piip,pi,piip jne”, mutta siinä järkeilyssä ei otettu huomioon perhosensiipiefektiä.
Iston isä Arvo oli innokas ilmailun harrastaja. Tai kahden ilmailun osa-alueen, eli avaruusalusten seuraamisen ja perhosten keräilyn harrastaja. Hän kuunteli kiinnostuneena radiosta Sputnikin piipitystä. Häntä jäi askarruttamaan se yksi epätäydellinen ”pi”. Kun hän järjesteli edelliskesän saalistaan ja pudisteli pölyä perhosten siivistä, oli Iston äiti toisessa huoneessa, ja huusi sieltä -Mikä nimi sillä Taantuvan Veikolla oli toisena nimenä? -Veikolla… Se on Veikko Asto Taantuva sanoi Iston isä.
Kummankin mielestä Asto oli hyvä nimi, ja Veikko Asto oli avulias ja hyväntuulinen mies. Hän kuului jopa antaneen Rauhalle kahvikortin jämät joskus kolme vuotta aikaisemmin, eikä perinyt siitä paljoa. Sovittiin siinä, että pojan nimeksi tulee Asto.
Iston äiti ajatteli, että parasta panna lapulle pojan nimi, ettei pappi kuule ristiäisissä väärin, ja pojalle tulisi ihan väärä nimi. ”Noomen est oomen” oli Iston isoisä äitin puolelta joskus sanonut.
Iston isä oikoi vielä perhosen siipiä ja mietti sitä ”pi” piippausta ja lisäkuormaksi tuli vielä pojan nimen miettiminen. Eihän mieheltä voi sentään mitä tahansa vaatia. Perhosen siipi meni tyvestä poikki.
Iston äiti oli juuri silloin piirtämässä lapulle Aston A kirjainta, kun hänen muutoin niin rauhallinen miehensä alkoi kiroilla. Hän kysäisi; ”Mikä siellä on hätänä?” ja jatkoi nimen loppuun. Hän ei muistanut että A kirjain jäi kesken, ja lappuun tulikin Isto.
Isto aloitti silloin konserttinsa. Silloin ei tiedetty koliikkisanaa, mutta koliikki oli yhtä yleinen kuin nykyäänkin. Istolla se oli keskivaikeana. Siihen se ”Isto” lappu jäi pöydälle, ja siitä äitin käsilaukkuun, ja se myös annettiin papille. Papille kyllä sanottiin hänen kysymykseensä ”Asto”, mutta huonokuuloisena pappi luotti ennemmin laseilla terästettyyn näköönsä. Isto niihin kirkonkirjoihin kirjoitettiin, ja Isto sinne myös jäi.
Piipityksen peruosanen ”piip” on oikeastaan vain ”ii”. Piipittäjäkone ei todellisuudessa osaa sanoa konsonantteja. Tästäpä seuraa johtopäätöksenä se, että kun Iin kunta Oulun pohjoispuolella on maailman suurin ”I”. niin ”piip” esim. matkapuhelimen näppäintä painettaessa on ”ii” ja samalla maailman pienin ”i”. Tällaisella mielivaltaisella sanan ”ii” kirjoitusasulla ”piip” on pohjoiselta ja köyhältä Iin kunnalta ryöstetty potentiaalinen matkailuvaltti, kun pieni ”ii” olisi fantastinen vastakohta isolle ”Ii”lle niin kuin iso Iikka ja pikku Iikka. Iin ryöstivät, mutta jäi sentään Iijoki pohjoiseen, mistä saadaan hyvää sähköä etelään toimitettavaksi.
Toisaalta onhan se olemassa Piip- kuntakin Siikajoen latvuksilla. Piip- kunnassa ei kuitenkaan nähty tarvetta korostaa maailman suurimman piipin imagoa, kun sotien elikkä sitä seuraneitten rauhojen alueluovutuksissa Suomen keskipiste siirtyi Piip- kunnan alueelle ja kunta sai jo tästä tarpeeksi ilmaista mainosta. Kun vielä muotiin tuli iskelmä ”Piippolan vaari”, niin Piip kunta luopui tyystin vähän sensuurimaisesta piip- imagostaan ja otti loppuunsa sen -pola- pätteen. Koska Piip- kunta sai sotien seurauksena kunnian olla Suomen keskipisteessä, ristittiin se keskipisteen kylä Leskeläksi.
Sputnikin ”piip” eli ”ii” menetti toisen i:nsä törmäyksessä. Hetkisen aikaa ajateltiin, että antiatomin ainoa vaikutus olisi se ”piip,piip,piip,pi,piip jne”, mutta siinä järkeilyssä ei otettu huomioon perhosensiipiefektiä.
Iston isä Arvo oli innokas ilmailun harrastaja. Tai kahden ilmailun osa-alueen, eli avaruusalusten seuraamisen ja perhosten keräilyn harrastaja. Hän kuunteli kiinnostuneena radiosta Sputnikin piipitystä. Häntä jäi askarruttamaan se yksi epätäydellinen ”pi”. Kun hän järjesteli edelliskesän saalistaan ja pudisteli pölyä perhosten siivistä, oli Iston äiti toisessa huoneessa, ja huusi sieltä -Mikä nimi sillä Taantuvan Veikolla oli toisena nimenä? -Veikolla… Se on Veikko Asto Taantuva sanoi Iston isä.
Kummankin mielestä Asto oli hyvä nimi, ja Veikko Asto oli avulias ja hyväntuulinen mies. Hän kuului jopa antaneen Rauhalle kahvikortin jämät joskus kolme vuotta aikaisemmin, eikä perinyt siitä paljoa. Sovittiin siinä, että pojan nimeksi tulee Asto.
Iston äiti ajatteli, että parasta panna lapulle pojan nimi, ettei pappi kuule ristiäisissä väärin, ja pojalle tulisi ihan väärä nimi. ”Noomen est oomen” oli Iston isoisä äitin puolelta joskus sanonut.
Iston isä oikoi vielä perhosen siipiä ja mietti sitä ”pi” piippausta ja lisäkuormaksi tuli vielä pojan nimen miettiminen. Eihän mieheltä voi sentään mitä tahansa vaatia. Perhosen siipi meni tyvestä poikki.
Iston äiti oli juuri silloin piirtämässä lapulle Aston A kirjainta, kun hänen muutoin niin rauhallinen miehensä alkoi kiroilla. Hän kysäisi; ”Mikä siellä on hätänä?” ja jatkoi nimen loppuun. Hän ei muistanut että A kirjain jäi kesken, ja lappuun tulikin Isto.
Isto aloitti silloin konserttinsa. Silloin ei tiedetty koliikkisanaa, mutta koliikki oli yhtä yleinen kuin nykyäänkin. Istolla se oli keskivaikeana. Siihen se ”Isto” lappu jäi pöydälle, ja siitä äitin käsilaukkuun, ja se myös annettiin papille. Papille kyllä sanottiin hänen kysymykseensä ”Asto”, mutta huonokuuloisena pappi luotti ennemmin laseilla terästettyyn näköönsä. Isto niihin kirkonkirjoihin kirjoitettiin, ja Isto sinne myös jäi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.