Minulla on taipumus kirjoitella pieniä tekstin pätkiä, ei mistään erikoisista tapahtumista... ihan arkista ja niissä yritän tavoittaa sen vallitsevan tunnelman. Sitten on käynyt mielessä, että jos kirjoittelen mietteitäni pienen novellin muotoon... ehkä vähän pitempiäkin ja lähtökohtana niissä on tavoittaa ne päähenkilön tuntemukset. Alla sellainen teksti jonka tekaisin kymmenessä minuutissa, näkee siitä minkälaista tekstiä syötän. Kysymys kuuluukin onko tuossa mitään ainesta mihinkään? Ihan harrastuspohjalta näitä kirjoitellaan... mukava olisi silti kuulla mitä muut tykkäävät. :) Allaoleva siis esimerkki siitä mitä yritän teksteissäni hakea.
------------------------------------------------
Puut vilisevät vauhdilla, katson ulos linja-auton ikkunasta. On jo ilta ja ulkona pakastaa, lasi on jäässä ja vaivoin näen sen taakse. Pyörätiellä näkyy välillä ihmisiä, he polkevat pyörällä kotiinsa tai lenkkeilevät. Vilkaisu linja-auton etuosaan paljastaa karun totuuden, olen yksin täälläkin. Pari kilometriä sitten viimeisin matkustaja jäi pois, en tuntenut mutta hänen läsnäolonsa toi tietynkaltaista lohtua. Nyt vain tyhjä käytävä, tyhjät penkit ja kuski miettimässä lottonumeroita. Olen menossa kotiin. Koulu loppui ja nyt on lomaa. Ongelmia tulee, kun mietin mitä teen lomalla. Vastaukseksi muodostan ne perinteiset, kaverit ja muu pieni häslinki. Ei sen kummempaa. Olisin onnellinen jos osaisin iloita siitä, niistä pienistä asioista jotka monelle riittävät, nyt puuttuu jotain. Päivillä on tapana kulua samalla rutiinilla alusta loppuun, ei suurempia riemun pilkahduksia. En tiedä itsekkään mitä oikein etsin, jos tietäisin niin ehkä osaisin tehdä asialle jotain. Ehkä se on normaalia tässä tilanteessa, minun tilanteessa. Linja-auto pysähtyy, on päätepysäkillä, siellä missä minä jään pois. Sanon kuljettajalle kiitokset kyydistä ja lähden reppuineni kävelemään soratietä. Se on lumen peittämä. Tie on kohtalaisen pitkä, sellaiset 500m käveltävänä, joskus tuntuu ikuisuudelta. Lumen ja viiman käydessä kasvoille kaipaan entistä enemmän kesää. Rantaa ja meren kohinaa, vihreyttä ja luontoa yleensä. Keskitalvi nyt, ei ole hyväksi miettiä jo tässä vaiheessa talvea kesää, pahoittaa vain mielensä. Naapurit ovat rauhaisaa väkeä, ei näy ketään ikinä pihalla ja äänetöntä on heidän elämänsä meno. Jos nyt sattuisi tulemaan joku naapureistani vastaan, en tunnistaisi, eikä hänkään varmaan minua. Ei se kuitenkaan haittaa, en välitä niin, en jaksa. Uuden tienhaaran tullessa vastaan vilkaisen oikealle, kaksi taloa, isoja ja hienoja, vastarakennettu. Nyt pimeällä talojen isoista ikkunoista kajastaa valo joka valaisee koko lähitienoon. Minua se haittaa, pimeä tuntuisi paremmalta, luonnollisemmalta. Tietä ympäröivä metsä näyttää synkältä, läheisen tehtaan metalliromua levällään puiden lomassa. Metsä jatkuu samanlaisena aina perille asti, yhtä pimeä ja iloton. Pieni mäki ja talo näkyy sen takaa. Punaista tiiltä ja harjakatto, ei mitään erikoista. Pihalla leluja kesän jäljiltä, keräämättä jääneet lehtikasat ja vanha keinu tuskan huutoineen. Keltaiseksi maalattiin kesällä, nyt jo ränsistynyt. Oveen kiinnitin viime viikolla kuusen oksista tehdy koristeen, seppeleen joka nostattaa maassaa olevaa joulutunnelmaani hitusen. Ovi on lukossa, ei avainta. Ehkä takaovi on jätetty auki. Olen oikeassa, se on auki. Aukaisu paljastaa varaston täynnä rojua, hylättyjä tavaroita elämän juoksun aikana kertyneitä. Kotona ei ole ketään, valot sytytän itse. Jätin kengät ulos vaikka onkin pakkanen. Vaatteet niskasta, naulakkoon ja se on siinä. Loma on alkanut.
------------------------------------------------
Puut vilisevät vauhdilla, katson ulos linja-auton ikkunasta. On jo ilta ja ulkona pakastaa, lasi on jäässä ja vaivoin näen sen taakse. Pyörätiellä näkyy välillä ihmisiä, he polkevat pyörällä kotiinsa tai lenkkeilevät. Vilkaisu linja-auton etuosaan paljastaa karun totuuden, olen yksin täälläkin. Pari kilometriä sitten viimeisin matkustaja jäi pois, en tuntenut mutta hänen läsnäolonsa toi tietynkaltaista lohtua. Nyt vain tyhjä käytävä, tyhjät penkit ja kuski miettimässä lottonumeroita. Olen menossa kotiin. Koulu loppui ja nyt on lomaa. Ongelmia tulee, kun mietin mitä teen lomalla. Vastaukseksi muodostan ne perinteiset, kaverit ja muu pieni häslinki. Ei sen kummempaa. Olisin onnellinen jos osaisin iloita siitä, niistä pienistä asioista jotka monelle riittävät, nyt puuttuu jotain. Päivillä on tapana kulua samalla rutiinilla alusta loppuun, ei suurempia riemun pilkahduksia. En tiedä itsekkään mitä oikein etsin, jos tietäisin niin ehkä osaisin tehdä asialle jotain. Ehkä se on normaalia tässä tilanteessa, minun tilanteessa. Linja-auto pysähtyy, on päätepysäkillä, siellä missä minä jään pois. Sanon kuljettajalle kiitokset kyydistä ja lähden reppuineni kävelemään soratietä. Se on lumen peittämä. Tie on kohtalaisen pitkä, sellaiset 500m käveltävänä, joskus tuntuu ikuisuudelta. Lumen ja viiman käydessä kasvoille kaipaan entistä enemmän kesää. Rantaa ja meren kohinaa, vihreyttä ja luontoa yleensä. Keskitalvi nyt, ei ole hyväksi miettiä jo tässä vaiheessa talvea kesää, pahoittaa vain mielensä. Naapurit ovat rauhaisaa väkeä, ei näy ketään ikinä pihalla ja äänetöntä on heidän elämänsä meno. Jos nyt sattuisi tulemaan joku naapureistani vastaan, en tunnistaisi, eikä hänkään varmaan minua. Ei se kuitenkaan haittaa, en välitä niin, en jaksa. Uuden tienhaaran tullessa vastaan vilkaisen oikealle, kaksi taloa, isoja ja hienoja, vastarakennettu. Nyt pimeällä talojen isoista ikkunoista kajastaa valo joka valaisee koko lähitienoon. Minua se haittaa, pimeä tuntuisi paremmalta, luonnollisemmalta. Tietä ympäröivä metsä näyttää synkältä, läheisen tehtaan metalliromua levällään puiden lomassa. Metsä jatkuu samanlaisena aina perille asti, yhtä pimeä ja iloton. Pieni mäki ja talo näkyy sen takaa. Punaista tiiltä ja harjakatto, ei mitään erikoista. Pihalla leluja kesän jäljiltä, keräämättä jääneet lehtikasat ja vanha keinu tuskan huutoineen. Keltaiseksi maalattiin kesällä, nyt jo ränsistynyt. Oveen kiinnitin viime viikolla kuusen oksista tehdy koristeen, seppeleen joka nostattaa maassaa olevaa joulutunnelmaani hitusen. Ovi on lukossa, ei avainta. Ehkä takaovi on jätetty auki. Olen oikeassa, se on auki. Aukaisu paljastaa varaston täynnä rojua, hylättyjä tavaroita elämän juoksun aikana kertyneitä. Kotona ei ole ketään, valot sytytän itse. Jätin kengät ulos vaikka onkin pakkanen. Vaatteet niskasta, naulakkoon ja se on siinä. Loma on alkanut.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihan kiva tilannekuvaus tuo kai on. Kappalejako helpottaisi lukemista.
Ei kyl oikeen napannu.
Jotenkin vaikeeselkoisia, lyhyitä ja töksähteleviä lauseita. Tunnelmiesi kuvaaminen tuntuu jäävän vähän keskeneräiseksi, tai ainakaan minä en pysty näkemään mielessäni millaisia nuo tapahtumapaikat tarkalleen ottaen on.
Kyllä ton silti läpi luki.
Jos novellisi olisi pitempi siitä voisi saada paremmin kiinni.