olen 14 vuotias tyttö.
minulla on ollut jo vuoden paha olla itseni kanssa, välillä tuntuu et voisi repiä hiukset päästä. viimevuonna keskiarvo oli 8 paikkeilla ja nytten joulutodistuksen keskiarvon laskin ja se oli 6.8, kaikkialla on paha olla,olen turvautunut tietokoneeseen ja lukemiseen. kukaan ei huomaa miten paha on olla, olen tehnyt asioita mistä olisi koulun ja kodin pitänyt tajuta että kaikki ei ole hyvin. olen ajatellut että päätän elämäni, mutta olen aina tullut ajatelluksi omia haaveita ja unelmia, ja siskoa ja veljiä!
Olin ennen kunnon oppilas koulussa, viittasin ja käyttäydyin hyvin, nykyään huudan pääpunasena opetajille ja kiroilen.
isä on valavasti sairas ja ei elä kamalan pitkää. mietin vain, on ajan kysymys kun hän ei enään jaksa, ja olen aina ollut isin tyttö, tulen varmaan hulluksi jos hän kuolee, varmaan hyppään rekan alle, tai minusta tulee totaalinen poliisien tuttu tai jotain, pelkään jo itse itseäni.
en uskalla sanoa äidille miltä minusta tuntuu, koska hänen reaktio on "ei meidän tytöllä mitään voi olla!", "suvussa liikkuu paljon mielisairautta jne.", varmaan itsestäkin tulossa sellanen koska haluan vain satuttaa muita ilkeilyllä, toivon joka ilta että josko tämä huomenna päättyisi, ehken!
kamalinta on se kun pelkää itseään ja että satuttaa muita!
minulla on ollut jo vuoden paha olla itseni kanssa, välillä tuntuu et voisi repiä hiukset päästä. viimevuonna keskiarvo oli 8 paikkeilla ja nytten joulutodistuksen keskiarvon laskin ja se oli 6.8, kaikkialla on paha olla,olen turvautunut tietokoneeseen ja lukemiseen. kukaan ei huomaa miten paha on olla, olen tehnyt asioita mistä olisi koulun ja kodin pitänyt tajuta että kaikki ei ole hyvin. olen ajatellut että päätän elämäni, mutta olen aina tullut ajatelluksi omia haaveita ja unelmia, ja siskoa ja veljiä!
Olin ennen kunnon oppilas koulussa, viittasin ja käyttäydyin hyvin, nykyään huudan pääpunasena opetajille ja kiroilen.
isä on valavasti sairas ja ei elä kamalan pitkää. mietin vain, on ajan kysymys kun hän ei enään jaksa, ja olen aina ollut isin tyttö, tulen varmaan hulluksi jos hän kuolee, varmaan hyppään rekan alle, tai minusta tulee totaalinen poliisien tuttu tai jotain, pelkään jo itse itseäni.
en uskalla sanoa äidille miltä minusta tuntuu, koska hänen reaktio on "ei meidän tytöllä mitään voi olla!", "suvussa liikkuu paljon mielisairautta jne.", varmaan itsestäkin tulossa sellanen koska haluan vain satuttaa muita ilkeilyllä, toivon joka ilta että josko tämä huomenna päättyisi, ehken!
kamalinta on se kun pelkää itseään ja että satuttaa muita!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tiedät siis itse, että kaikki ei ole kohdallasi hyvin, se on ensimmäinen askel parantumiseen. Älä odota, että koti tai koulu huomaa pahan olosi, hanki apua itse. Koulussa on paljon oppilaita, eikä opettajat välttämättä kiinnitä huomiota yhteen henkilöön. Kerro äidillesi, että sinulla on paha olla ja haluat apua. Jos tapahtuu niinkuin epäilet, mene itse koulun tervedenhoitajalle kertomaan pahasta olostasi.
Hankalinta on se, että kukaan muu ei voi poistaa pahaa oloasi, ellet itse halua! Mene siis ja hae apua, olen varma, että saat sitä. Itsemurha-ajatukset on aina vahva viite suuren ahdistukseen ja masennukseen.
Hakeudu siis psykiatriselle sairaanhoitajalle terveyskeskukseen tai paikalliseen mielenterveysasemalle.
Useimmilla ihmisillä on vaikea murrosikä, eikä se välttämättä johdu vain iästä. Nuoriin ihmisiin kohdistetaan nykyisin paljon paineita koulun, kavereiden, käyttäytymisen ja ulkonäön osilta. Pitäisi olla hyvännäköinen (samalla kun keho kokee muodonmuutosta ja tuntuu vieraalta), paljon kavereita (kun vanhat kotileikit on jäänyt ja pitäisi päästä johonkin porukkaan että saisi seuraa) ja pitäisi vielä olla jotenkin "parhaassa iässä" ja bilettää 24/7!
Sitten kun alkaa ahdistaa, työnnetään joka helvetin luukusta jotain terveydenhoitajaa tai psykiatria. Se ei mielestäni ole mikään ratkaisu, mennä hakemaan jotain apua ventovierailta kunnan palkkaamilta terveydenhoitajilta. Se olisi ainakin omaa tilaani vain pahentanut.
Kun siirryin yläasteelle, oli edessäni elämäni kamalin vuosi. 700 oppilaan yläaste ja vain vähän vanhoja kavereita samalla luokalla. Olen aina ollut hidas tutustumaan ihmisiin kunnolla, enkä välittänyt tupakasta, kotibileistä tai teiniriehumisesta, joten jäin aluksi ulkopuolelle, enkä päässyt sittemmin juttuihin mukaan ollenkaan.
Jäin vain niin totaalisen yksin, että hädintuskin tiesin kenenkään nimeä. En ole koskaan ollut ujo tai koulukiusattu, mutta seitsemännen loppupuolella muutuin kovin apaattiseksi muita kohtaan.
samaan aikaan perheeni oli kokemassa kriisiä, vanhemmat eroamassa ja eräänä päivänä siskonikin karkasi kotoa ja asui muutaman viikon turvakodissa, jonka jälkeen hän muutti omilleen kun tilanne ei vieläkään rauhoittunut. aina ennen minulle rakas äitini muuttui kovin stressiseksi ja vihaiseksi kotona, ja jäin huomioitta. Yritin aina kovasti tehdä asioita paremmiksi, yritin keksiä perheelle jotain kivaa tekemistä viikonlopuiksi ja siivosin ja tein ruokaa, mikä kyllä auttoikin hieman, mutta tämä vei paljon aikaani enkä siis viettänyt sitä juuri ikäisteni kanssa.
Voin sanoa että olin hyvin masentunut silloin. Uskoin etteivät asiat vain voisi muuttua paremmiksi, jäisin tälläiseksi loppuelämäkseni ja kaiken lisäksi pidin itseäni äärettömän rumana enkä osannut ikinä ostaa itselleni hienoja vaatteita.
Kaikki kuitenkin alkoi pikkuhiljaa muuttua. Kahdeksannella päätin, että yksinäisyyteni johtuu yksinomaan itsestäni, ja jos minulla ei ole kavereita niin se johtuu siitä, etten ole hankkinut itselleni sellaisia! Äkkiä tutustuinkin kaikkiin luokkalaisiimme ja aloin viettää heidän kanssaan aikaa. Samaan aikaan isäni muutti vihdoinkin pois kotoa ja aloin löytää itselleni omaa tyyliä. Kaikki vain muuttui äkkiä paremmiksi, -jos sitä nyt ajattelee. Eihän sitä silloin oikeastaan huomannut, mutta nyt sen näkee.
kasin jälkeen kesällä, käytyäni protun, sain uusia ystäviä, sekä uusia jänniä matkoja helsinkiin protumiitteihin. Uusi protukaverini teki minulle rastat ja muutin isosiskoni vanhaan huoneeseen jonne sain aivan itse suunnitella uuden sisustuksen alusta alkaen. Aloin kiinnostua todella koulunkäynnistä, tieteistä ja kirjastosta, ja ilmoittauduin protuleirien apparikoulutuksiin. Opin myös yhdeksännen luokan talvella laskemaan viimein kunnolla lumilaudalla ja sain uusia laskettelukavereita rinteestä.
Nyt olen lukiossa ensimmäisellä luokalla ja voin sanoa elämäni täysin muuttuneen yläasteen aikana. Kadehtisin itseäni, jos olisin nähnyt itseni kolme vuotta sitten. se oli että elämäni kamalinta aikaa, myös parhainta.
Mutta mitä yritän tällä sanoa, on että kannattaa aina tarttua uusiin tilaisuuksiin: uusiin harrastuksiin, järjestöihin, mielenkiinnon kohteisiin... Niistä saattaa todella löytää ystäviä ja uuden harrastuksen! Varsinkin protu on minun kohdallani ollut hyvin suuri muutosvoima, ja leirillekkin kun menin en tiennyt protusta juuri mitään, olin vain kuullut siitä jossain ja ilmoittautunut mukavan kuulloiselle leirille, vaikken edes tuntenut sieltä ketään. Ja kas vain, nykyään puolet hyvistä ystävistäni ovat protulaisia. samoin lumilautailu: koskaan en ollut sellaisella laskenut, saatika tuntenut ketään kuka laskisi, mutta eräänä päivänä päätin että sellaisella haluan oppia laskemaan ja pyysin isoveljeni kaveria opettamaan minulle. Ja kas vain, nykyään puolet talvestani (ja joistain kesistä jos pääsee alpeille) menee laudan päällä.
Olet vielä hyvin nuori, ja usko kun sanon, että elämäsi on vasta edessäsi. :)
etsi itsellesi niitä mielenkiinnon kohteita ja niinkun sanotaan ettei kaverit kotoa tule hakemaan!julmaa mutta TOTTA jos sinua kiinnostaa jokin asia koita lähteä siihen mukaan jos tykkäät urheilusta koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa harrastus jos vain kiinnostusta riittää!! mutta jos kinnostaa olla jossakin yhteydessä pistäs mailia [email protected]
sua varmaa vituttaa kun sanon tän ja oot kuullu varmasti aikasemminkin, mut sulla on pahin murrosikä menossa.. itekkin olin sun iässä (nyt yli parikymppinen) niin kyrpiintynyt kouluun ja vaikka mihin, mun keskiarvo laski 5,8, paras oli ollu yli8... olin masentunu, ahdistunu... lintsalilin paljon koulusta... noh viimeset puol vuotta kävinkin koulua sit nuorisopsykiatrisella osastolla sairaalakoulussa... jouduin asumaan kaukana kotoa, muiden ongelmanuorten kanssa, kyl se sillon vitutti ihan sairaasti siellä oleminen mut näin jälkeenpäin ajateltuna en tiiä missä oisin jos en ois päässy sinne "hoitoon" ja käyny peruskoulua loppuun.. sun kannattaa ehdottomasti purkaa tuntojas jollekin luotettavalle aikuiselle, usko pois sua voidaan auttaa jos vaan ite annat toisten auttaa sua... tsemppiä..