muo niin harmittaa ku oon tällänen hiljanen ja jos joku vittuilee mulle, en osaa sanoa takas mitään. enkä osaa puhua ihmisten kaa, enkä pitää omis puolia. välillä saan "nolostus kohtauksia", jos vaikka istutaa työpaikal keittiön pöydäl syömäs, mä vaan meen vaikeeks ja saatan punastuu ja jos puhun jollekki meen ihan sekasin ja selitän jotai tyhmää... tää on niin hirveetä, välttelen kaikkii tilanteit mis joudun olla kenenkää ihmisen kaa!
kaveritki ja kaikki tutut ihmettelee miks en mee nillee jos ne kutsuu.
ku olis niin kiva mennä vaik kahville mun poikaystävän vanhemmille, niinku ne pyytäki meit aina, ja mun poikaystävä sano et miks mä en haluu ku ne tykkää must niin paljo.. musta tuntuu niin tyhmältä ku jätän välii kaikki
tälläset. neki saattaa luulla etten tykkää niistä. välil on ihan pakko mennä jonnekki, sillon se on niin kauheeta ku mun kädet tärisee niin paljo etten voi juoda kahvii ja katon koko aika ettei kukaa huomaa. ja ku en haluu sanoo mun poikaystävälle et mul on tällänen ongelma, ni se on niin tyhmää aina ku on pakko mennä, ni en voi sanoo et mä en uskalla tulla enkä haluu, ja sit muo alkaa suututtaa ihan hirveesti ku on pakko, ja pitää vaa pitää sitä vihaa ja pelkoo sisällä, eikä voi antaa sen tulla ulos.
ja se muo viel pelottaa et ku oon jo 19 vuotta kuiteski, ni et tää vika on mul koko elämän, miten mä aikuisena pärjään!?? :o
ja nyt kun välttelen sosiaalisii tilanteita, ni enhän mä voi sitte oppiakkaa puhumaan... joten jään tälläseks paskaks!
tän jutun takia oikeestaa mul menee aika huonosti ja stressaa.
mikä tähän auttaisi? miten oppisin kertomaan kivoja juttuja kavereille ja rohkastuu?
kaveritki ja kaikki tutut ihmettelee miks en mee nillee jos ne kutsuu.
ku olis niin kiva mennä vaik kahville mun poikaystävän vanhemmille, niinku ne pyytäki meit aina, ja mun poikaystävä sano et miks mä en haluu ku ne tykkää must niin paljo.. musta tuntuu niin tyhmältä ku jätän välii kaikki
tälläset. neki saattaa luulla etten tykkää niistä. välil on ihan pakko mennä jonnekki, sillon se on niin kauheeta ku mun kädet tärisee niin paljo etten voi juoda kahvii ja katon koko aika ettei kukaa huomaa. ja ku en haluu sanoo mun poikaystävälle et mul on tällänen ongelma, ni se on niin tyhmää aina ku on pakko mennä, ni en voi sanoo et mä en uskalla tulla enkä haluu, ja sit muo alkaa suututtaa ihan hirveesti ku on pakko, ja pitää vaa pitää sitä vihaa ja pelkoo sisällä, eikä voi antaa sen tulla ulos.
ja se muo viel pelottaa et ku oon jo 19 vuotta kuiteski, ni et tää vika on mul koko elämän, miten mä aikuisena pärjään!?? :o
ja nyt kun välttelen sosiaalisii tilanteita, ni enhän mä voi sitte oppiakkaa puhumaan... joten jään tälläseks paskaks!
tän jutun takia oikeestaa mul menee aika huonosti ja stressaa.
mikä tähän auttaisi? miten oppisin kertomaan kivoja juttuja kavereille ja rohkastuu?
Vastaukset 16
Vanhimmat
voisko olla lievä paniikkioire?,
siihen ei auta mikään muu kun ottaa yhteyttä ja kysellä asiasta että mikä voisi olla, ja nyt poikaystäväsi luokse kahville :)
itse olen ollut kamalan ujo, mutta aina jos joku vittuilee niin annan tulla tuutintäydeltä tekstiä :D
Hieman samantyppiisiä oireita minullakin, kolussa en juttele kenenkään kanssa, vältteleln ihmisiä ja kahviloissa käyntiä. En puhu mitään luokan edessä, toisin on jos olen kahdestaan jonkun kanssa, silloin voin kai jotakin sanoa, mutta en silti ala juttelemaan. Puoleni osaan pitään ainakin yhteiskunnallisissa asioissa, vähän turhankin hyvin.
Olen silti täysi nörtti. Minulla on kai menny itseluottamus peruskoulun jälkeen kun 9 vuotta olen ollut koulu kiusattuna. Nykyään kiusausta ei ole, mutta painiikki häiriöksi on muuttunut. Ihmettelen vaan että miten sinä olet saanut poika ystävän? jos sinulla on tuolainen sairaus. Minä tuskin koskaan saan nais ystävää, paitsi humalassa. Nykyään käytän alkoholia usein ja runsaasti, sillä se lievittää tätä ja parantaa itse luottamusta. Tosin baareissa en käy, kun kammoan yleis vessoja.
Lähipiirissä olen kuitenkin varsinainen rävä suu ja alkoholin kanssa vielä enemmän. Olen silloin varsinainen show mies, mutta koulussa täysin sulkeutunut ihmisiä välttelevä nörtti. Juuri siksi että minulla on samat oireet kuin kuvailit.
tutulta. Nyt on asiaa vähän tavallaan helpottanut se, kun on lukenut monilla muillakin olevan saman laisia ongelmia. Ennen luulin olevani erittäin harvinainen tapaus. Itse olen 86 syntynyt poika ja myös minulla viinaa kuluu aika paljon. Tälläkin hetkellä tässä kossukolaa ryypiskelen ja tarkoitus olisi illemmalla kaupungille lähteä.
Tosin ajatusmaailmani on viime aikoina muuttunut parempaan suuntaan. Asenteekseni on tullut vähän semmoinen, että hällä väliä vaikka mokaankin. Tosin tämäkin asenne häviää aina joinain päivinä ja silloin tunnen itseni taas epäonnistujaksi, joka tulee kuolemaan yksin ja tunnetaan täytenä höperönä.
Olis ikinä voinu ajatella et mul olis paniikkihäiriö :o oon aina pitäny itteeni normaalina, oon tällänen ihan kivan näkönen (vaik ite sanonki) tyttö, jol on kavereita ja menee ihan hyvin (ainaki välil). yläasteella olin villi ja jouduin aina jälkkään, ku tehtiin kaikkea tyhmää. seki riippu siitä, ku olin oikeesti niin heikko et halusin vaa esittää kovaa.
kukaan ei tiiä et mul on tälläsiä ongelmia, pidän ne niin mun sisällläni ja yritän olla semmonen itsevarmempi ja esitän välillä. kaverien kans välil oon rämäpää ja muo ehkä pidetäänki sellasena kivana ja hulluna :D
oon huomannu et sillon jos porukassa on semmosia jotka leikillään vittuilee, mä en uskalla puhua, pelkään et se sanoo mulle jotain ja en osaa sanoo takas mitää hauskaa.
mut jos on semmosia kivoja kilttejä ihmisiä, ni kyl mä uskallan puhuu.
haluisin tietää syyn, miks oon tämmönen?
ja ku kysyit et miten mul voi olla poikaystävä, ni sillon ku ei tunnettu viel, pakotin vaa itteni lähtee sen kaa ulos. sillon sentään ajattelin et en mä voi näin pelkuri olla, et jos muutki pystyy, ni mäki!
sillon ajattelin usein noin, ja lähin vaan kaikkien kanssa jonnekki. mut nykyään oon tullu epätoivosemmaks ja en anna enään periks, tiedän et kuiteski nolaan itteni ni mielummin jään kotiin.
mul olis paljon kavereita jos lähtisin vaa niiden kaa jonnekki. haluisin niin lähtee kahville ja jonnekki ravintolaan ja pitää hauskaa ja pyytää kavereita meille. ja mul olis mahdollisuus. mut ei, ku pelkään.
kyl mä niinku välil vahingos kerron jonku kivan jutun tai selitän paljon kaikkee, mut seki on vaa sattuma. ku oon kaverien kaa ajattelen koko aika et en keksi mitää puhuttavaa... en pysty oleen rentona.
Sinulla tytt87_ ja jätkä88:lla on aivan samanlaisia oireita kuin minulla. Vasta tällä viikolla olen käynyt lääkärissä asian puolesta ja jo ensi viikolla pääsen kertomaan psykiatrille ongelmastani. Olen kärsinyt sairaudesta 3-4 vuotta.
Sairaus laskee elämänlaatua, saa sen tuntumaan ankealta ja onnettomalta. Sairauden nimi on sosiaalisten tilanteiden pelko, luulen että tämä on teilläkin kertomanne perusteella. Lisäinfoa sairaudesta löytyy vaikkapa tästä http://www.introspekt.fi/artikkelit/sospel.html
Minuakin on kiusattu koulussa juuri tuo 3-4 vuotta. Kiusauksen syynä on menestymiseni koulussa: pidän opiskelusta ja olen kiinnostunut siitä oman tulevaisuuteni kannalta. Olen nyt 19-vuotias. Olen oppinut pelkäämään sosiaalisia tilanteita, joissa joutuu kommunikoimaan ihmisten kanssa tai joutuu näiden "arvosteltavaksi". Esim. käydeässäni kaupassa, tunnen kuinka ympärilläni kaikki 30 päätä kääntyy katsomaan minua halveksivasti ja negatiivisesti, vaikka en heitä näe. Varsinkin samanikäiset kuin minä ovat kaikkein vaikeimpia. Tämän takia käyminen ravintoloissa, elokuvissa tai baareissa on mahdotonta ahdistuksen takia.
Tein itselleni uutena vuotena lupauksen, että alan tänä vuonna nauttimaan elämästä tai ainakin pyrin siihen. Olen kärsinyt asiasta monta vuotta, nyt olen rohkaistunut hakemaan siihen apua. Sairaudesta on mahdollisuus päästä eroon. Saatte elämänne takaisin, ottakaa yhteyttä lääkäriinne ja kertokaa asiasta. Se saattaa tuntua vaikealta, mutta kun tämä kynnys on ylitetty, onnellisempi elämä ilman pelkoja ja ahdistusta on lähempänä.
Voikohan oireet hävitä itsestään? Luin tuon pitkän artikkelin jossa kuvailtiin noita oireita, ne ovat juuri samalaisia kuin minulla.
Minulla on ollut tätä jo 3 vuotta. Ensimmäisenä vuotena ne olivat todella pahoja, olin jopa saada paniikkikohtauksia koulussa. Nykyään tilanteet ovat pysyneet paremmin hallussa, hermostuneisuutta lukuunottamatta. Olen koko aika hermostunut ja jännittynyt ainakin kolussa.
Esiintymis kammoa ei ole, sillä en pelkää varsianisesti esittää luokan edessä, mutta kammoan sitä että minulta kysytään tai minulle puhutaan. Vuoron odottamainen hermostuttaa myös. Baariin meno on täysi mahdottumuus, sillä en pysty kusemaan yleis paikoilla, edes lukollisessa vessassa. Kävin muutamia kertoja baarissa ja yksikin vessassa kusella käynti kesti 15 minuuttia koska olin liian hermostunut. Siksi ryyppään kotona yksin tai tuttavien kanssa.
Kahviloissa ainakin jos on ruuhkaa saan kahvikuppi neurooseja, tätä olen voinut välttää käymällä kahvilassa hiljaisena aikana. Olen oppinut elämään tämän kanssa hyvin, mutta kavereita ei ole sukulaisia lukuunottmatta. Tämä tauti kertakaikkisesti estää tuolaiset sosiaalisten suhteitten luomisen.
et miks sä kammoot yleisiä vessoja? sitä mä en ole itsessäni huomannu. mulle on helppoa käydä yleisissä vessoissa.
luin ton, ja mulla on just noi melkeen kaikki samat ongelmat.
aijon saada itteni jossain vaiheessa lääkärille, kuhan uskallan.
musta tuntuu viel vaa et mulla on jotain muitakin ongelmia. pelkään siks puhua ihmisten kanssa, kun en ikinä muista hyvin kaikkia sanoja, ja sit saan paniikin, ja menen noloksi..... siis luulen et mun aivois on vikaa tai oon vähä järkinen ku en muista sanoja. tai jos mul vaa on niin huono sanavarasto. vai onko se sitte vaa sitä jännitystä...?
mut en aio elää näin enää pitkää, tää on vaan kärsimystä ku joutuu pelkään ettei joudu poikaystävän vanhemmille tai joudu selittelemään ja keksimään miks ei pääse kahville.
on niin tyhmää olla vaan yksin kotona, ku haluis lähtee kaverien kaa pitää hauskaa, mut ei pysty.
miten kauan yleensä kestää et paranee, jos on jossain psykologolla?
En tiedä itsekkään. Se vain on jännä juttu, ettei uskalla käydä yleis vessoissa. Olen tosin käynyt, mutta välttelen niitä kuitenkin parhaani mukaan.
tyttö87__, olet samanlainen kuin minäkin. Kärsit hyvin pitkältä samoista oireista kuin minäkin.
Itse aloitin hoitoni tänään. Psykologini sanoi ensimmäisen keskustelutuokion päätyttyä, että ottaisimme 6 keskustelukertaa näin aluksi. Sitten lisää, jos on tarvetta. Tuloksia siis paranemisesta näkyisi 2-3kk:n päästä hoidon aloittamisesta. Saattaa tuntua pitkältä ajalta, mutta siinä on alku.
Rohkaisen sinua ja teitä muitakin hankkiutumaan ongelmasta eroon. Ei ole oikein, että joutuu kärsimään kyseisestä asiasta turhaan. Elämästä kuuluisi nauttia, ei pelätä sitä.
niin juuri, elämästä kuuluu nauttii! :) ja jos kerta pystyy korjaamaan tän ongelman, ni miks ei. mun mielestä toi kuulosti pieneltä ajalta. siis mä luulin et siihen menee 2 vuotta mielummin.
Kannattaa kertoa poikaystävällesi tuosta 'oireilustasi', et tiedä, ymmärtääkö hän, jos et kerro. :)
Itse olen viime aikoina alkanut kärsimään tuollaisista oireista, ellen pahemmistakin (varsinkin ihmisten joukossa en meinaa saada edes henkeä ja panikoin).
"ja se muo viel pelottaa et ku oon jo 19 vuotta kuiteski, ni et tää vika on mul koko elämän, miten mä aikuisena pärjään!??"
Okei, älä lähde tuolla asenteella liikkeelle. En tiedä, kuka voisi kertoa, jos sinulla voisi mahdollisesti olla jonkin asteinen paniikkihäiriö (tai muuten vain pelko, en tiedä), lääkäri? Mutta kannatan sitä, että puhut jollekin. :)
Tsemppiä.
on hiukan samanlaisia "oireita". Pahimmillaan näitä "pelkotiloja"
oli ala-asteen lopulla..Se johtu aivan todella huonosta
itsetunnosta. Pidin itseäni maailmanhistorian idioottimaisimpana
tyyppinä. Jännitin monia tilanteita.
Olen vieläkin hiukan ujo ja se harmittaa, koska en esim. ystävysty helposti.
Vieläkin esim. viittaaminen luokassa saattaa hiukan jännittää, vaikka aivan järjetöntähän se on.
Ennen kasvojani alkoi punoittaa ja ne muuttuivat helakanpunaisiksi esiintymistilanteissa,
mutta itsevarmuuden lisääntyessä niin ei ole onneksi enää tapahtunut.
Mutta huomaan tulevani koko ajan rohkeammaksi ja se vasta on ihanaa!
Yritän nykyään olla "pelkoja päin" ja "mitä väliä"-asenteilla liikenteessä.
On ollut mukava huomata, että moni muukin potee tällaisia pelkotiloja, en ole ollut yksin niiden kanssa.
aivan samaa kuin minulla. välillä olen itsevarmempi ja välillä en. nyt on sellainenen hermoilu-vaihe taas menossa. koulussa ei ole kiva olla, kun kokoajan jännittä. ja se suoraansanottuna vituttaa. miksi ihmeessä en voi olla ihan rennosti vaan?!
eniten mua jännittää ihmisten kanssa puhuminen kasvotusten ja ruoka/kahvipöydässä istuminen. juuri se, kun joku on siinä vastapäätä ja pystyy näkemään hermoilusi helposti...
oireita mulla on punastuminen, käsien tärinä ja hikoilu... lähimmät kaverit on huomannu ton. nyt ne on vissii vähä hyväksyny, et oon vaa tämmöne, et meen välil vaikeeks melkein ilman syytä. ne kyllä huomauttaa siitä. ja mä koetan olla välittämättä huomautuksista. onnistun siinä nykyään varsin hyvin. kun mullakin on vähän tommonen hälläväliä-asenne.
mä oon iha hyvännäkönen ja mulla on ystäviä ja kavereita. monet kaverit jotai en näe päivittäin ei varmaan ees oo huomannu tätä mun sosiaalisten tilanteiden pelkoo. musta on tyhmää, että voisin olla kaikinpuolin suosittu ja onnellinen, jollen vaan ois tämmöne jännittäjä.
ja sitte se alkoholi. se antaa mun olla semmone ku oikeesti oon. pidän ihmisistä ja olen pienemmässä porukassa tai humalassa oikeastaan showmieskin. pidän esiintymisestä. olen miettinyt tota lääkäriin menoa. mutta haluaisin selviytyä ongelmastani itse. mitä se auttaa, että käyn kertomassa lääkärille miltä minusta tuntuu? pystyn kokoamaan ajatukseni itsekkin. vai onko tämä ylimielinen asenne tätä vaivaani kohtaan?
ja sitten vielä vanhojen tanssit. yksi kiva tyttö kysyi mua tanssiparikseen. en voinut suostua, kun pelkäsin tanssiharjoituksia ja ennenkaikkea niitä varsinaisia tansseja joissa on paljon yleisöä. sitten tuli toinen poika, joka nappasi tytön ja nyt ne seurustelee.. mutta sitten kun tanssit on ohi aion kertoa, että olen tällainen hermoilija ja siksi en tullut sen pariksi tansseihin. se on kiva tyttö ja luulen että hän olis mielummin mun kanssa kun sen tanssiparinsa..
empä tiiä. tällä hetkellä tuntuu, että paras keino hallita hermostumista on vaan se ajatus, että "mitä väliä että punastun, kaikkihan sen on jo nähneet enkä sille mitään voi". ja näinhän sen on..
et kaikki nää mun ongelmat johtuu tästä paniikki häiriöstä, tai tästä mikä mul sitte onkaan. ku olen ajatellut vaikka mitä sairauksii ja vikoja itessäni sen takia ku välillä saatan änkyttää ku puhun jollekki tai en muista sanoja tai kaikke sellasta pient.
toivottavasti kaikki olis paremmin viel joskus, jos saisin mentyy lääkärille ja hoidettuu tän....
siis kannattaa hakee apuu? mihin ekaks pitäis mennä?