Täytin joulukuussa 17, mutta älkää silti suhtautuko kirjoitukseeni kuin teini-ikäisen kriisitilitykseen. Minun teini-ikäni taisi jäädä kun 15-vuotiaana kävin läpi elämäni vaikeimmat ajat.
Isäni väkivaltaisuuden ja paranoidin ajattelumallin varjostamassa kodissani ei juuri ollut sijaa minulle. Elettyäni hirviön varjossa 16 vuotta, tiedän miltä Teistä ihmisistä tuntuu, jotka koette kotonanne jatkuvaa väkivallan uhkaa tai itsetunnon alennusta. Isäni harrasti juuri tällaista.
Minulla oli 13-vuotiaana ensimmäinen poikaystäväni Mikko (nimi muutettu), jonka kanssa en juuri aikaa tullut viettäneeksi. Olisin halunnut hänen kanssaan mennä elokuviin ja kahvilaan, pelaamaan ja kuuntelemaan musiikkia hänen kotiinsa - mutta isä ei päästänyt. Hän vaati pakkomielteisesti että istuisin koulukirja kädessä joka ilta ja ilmoitti suoraan ettei tahdo kenenkään ystäväni käyvän meillä.
Kerran ystäväni Sanna (nimi muutettu) kävi meillä ja isä sai kummallisen kohtauksen. Olimme Sannan kanssa tekemässä läksyjä huoneessani kun isä tuli töistä kotiin ja vaati minua lukemaan 40 ruotsin verbiä kaikki taivutusmuodot sekä kääntämään englannin kirjasta yhden kappaleen suomeksi ja ruotsiksi paperille. Sanna pelästyi ja lähti pois.
Minulla ei koskaan ollut aikaa ystäville tai Mikolle. Isä vaati sanakuulustelunsa jälkeen että tiskaan tiskit ja hän tulee tarkistamaan. Jos lautasen reunassa oli likaa, hän löi minua. Kerran olin vahingossa tipauttanut pari pisaraa käsisaippuaa lavuaarin laidalle ja hän hakkasi minua siitä hyvästä. Hän vaati minua jopa pyytämään häneltä anteeksi - jos en olisi sitä tehnyt, hän olisi ilmeisesti lyönyt nyrkillä kasvoihini.
Äitiin ei kohdistunut väkivaltaa, mutta sen uhkaa kyllä. Isä sanoi että potkii äidin ulos jos tämä ei tuo hänen talouteensa tarpeeksi rahaa ja uhkasi viedä erossa asunnon, rahat, kalusteet ja minut. Mutta toisin kävi.
Rupesimme äidin kanssa etsimään loppukesästä 2005 uutta asuntoa salaa isältä. Samana syksynä isä pakotti minut lukioon, jossa pärjäsin huonosti. Isä rankaisi minua koko syksyn asettamalla minulle liikaa vastuuta ja työkuormaa.
Suhde Mikkoon oli tuossa vaiheessa kariutunut jo aikaa sitten, kun Mikko muutti pois perheensä kanssa ja pyysin hänen oman turvallisuutensa takia ettei ottaisi yhteyttä minuun. Halusin suojella häntä isältä.
Lukioni lähti syöksykierteeseen. En pärjännyt edes niissä aineissa joissa olisin ollut kympin oppilas pelkän rakkauteni takia. Rakastan edelleen englantia, espanjaa, musiikkia ja äidinkieltä.
Isä kuormitti minua koko ajan lisää ja lisää, varsinkin kun välit äidin kanssa olivat todella sotaisat. Sain istua joka ilta lukemassa sanoja jotta hän voisi tentata minua - joka tätä tekstiä nyt lukee, kokee varmaan että tuo pänttäyttäminen oli hyödyllistä. Ehei, en oppinut mitään muuta, kuin kipua ja katkeruutta.
Äiti lähti salaa töistä etuajassa ja kävi pitkin kotikaupunkiamme katselemassa asuntoja - ja löysi ihanan kaksion kunnan rajalta läheltä maaseutua.
Helmikuussa 2006 tuli se päivä jolloin pakkasimme kamamme ja häivyimme sillä aikaa kun isä oli töissä. Saavuimme uuteen kotiin taksilla ja nukuimme ensimmäiset kaksi yötä peiton päällä lattialla. Alusta oli kova, mutta olin siitä todella kiitollinen.
Koirani tuli myös mukaamme - kahden kuukauden asumisen jälkeen hänen seurakseen ostettiin kissa.
Isä alkoi pommittaa uhkasoitoilla ja tekstiviesteillä, syytti äitiä varkaaksi ja keinottelijaksi, minua hän käski tulemaan kotiin tai tapahtuisi hirveitä. Suojanamme oli äidin lakimies ja poliisi.
Isä kuvitteli harhaisessa mielessään että äidillä on uusi mies, mutta äiti on sanonut ettei tahdo elämäänsä enää ketään isän veroista - mutta ehkä hän joskus löytää uuden rakkauden. Kun nyt muistelen isän höpinöitä, minua naurattaa. Silloin joskus nämä asiat itkettivät.
Hän väitti että hänellä oli yhteyksiä FBI-agentteihin, että hän oli tavannut George Bushin salaisessa tapaamisessa, ilmoittautunut Irakiin rauhanturvajoukkoihin ja opiskellut taistelulentäjäksi luokan priimuksena - kaikkea tätä hän väitti kivenkovaa ja kirkkain silmin. Joskus kun olimme sedän luona kylässä ja isä joi itsensä humalaan, hän väitti sedälle että hänellä on radiopuhelin josta hän kuulee poliisien autopuhelinkeskustelut ja työpaikan konttoripöydällä tutka josta hän näkee mihin koordinaatteihin seuraava pommi Irakissa tipahtaa. Setä pisti välit poikki isään eräänä iltana käydyn nyrkkitappelun seurauksena.
Nyt kun asumme täällä olen alkanut unohtaa isän. Unohtaa hänen uhkauksensa, nimittelynsä, väkivaltansa ja hulluutensa. Mutta unohtaminen ei palauta itsetuntoa.
Syksyn 2006 alussa minä en enää mennyt lukion toiselle. Enhän lukioon koskaan ollut halunnut, joten jätin sen kesken ja keskityin vihdoin asioihin joita osaan. Aloitin kielien ja musiikin yksityisopetuksessa käymisen.
Engalnnin opettajani ei osaa suomea, joten puoli vuotta hänen opetuksessaan on todella harjaannuttanut minua - puhun hänen mielestään erinomaista englantia. Tässä asiassa luotan itseeni ja ahkeroin kovasti, englanti on kielisuuruus elämässäni. Kuin aviomies tai uskottu ystävä.
Sanojen lukeminen ei tunnu enää niin pahalta kun voin oppia kivoilla tavoilla. Olen pienen ikäni näet kirjoittanut runoja, novelleja, kirjoja ja lauluja. Niitä löytyy englanniksi, suomeksi, espanjaksi, ruotsiksi, saksaksi, ranskaksi, venäjäksi ja harvinaisuuksia erikoiskielillä. Pisin kirjoittamani kirja kertoo ystävyydestä ja rakkaudesta. Se on neljän ystävyksen seikkailu, jonka pituus yltää 250:aan sivuun.
Osa kirjoituksistani on julkaistu ja jopa palkittu. Olen saanut tehdä koulussa radiotyötä ja opettajat pitivät minusta kovasti.
Kielten ohella musiikki on ollut elämäni suola. Opettelin soittamaan rumpuja ja bassoa, mutta tulehdukset estivät lopulta pitkäaikaisen soittoharrastuksen. Osasin laulaa jo vauvana, niinpä laulan yhä. Opettajani vertaa minua Tina Turneriin, Madonnaan ja Christina Aguileraan - josta olen varsin otettu.
Mutta jotten tässä yrittäisi väkisin kaivaa hyviä puolia esille, kertoisin samaisena syksynä alkaneen levottomuuteni tarinan.
Aloin valvoa pitempään, katsellen elokuvia ja kirjoittaen niistä monisivuisia mielipidekirjoituksia harjoittaakseni ajatuksenjuoksuani. Kirjoitin lauluja ja runoja myöhään yöhön, soitin musiikkia ja opin siinä sivussa tanssimaan.
Saatoin yöllä kello kahden jälkeen pistää soittimeen levyllisen Ricky Martinia ja tanssia reilun tunnin latinotansseja. Tanssi ja musiikki veivät ajatukseni stressistä.
Nukuin aamulla pitkään ja kun muut oppilaat pääsivät kouluistaan ja lähtivät kotiin tekemään läksyjä, minä olin vasta menossa. Tunnit ovat iltatunteja.
Kun tulen kotiin, syön äidin kanssa ja juttelemme kaikenlaista, vien koiran ulos ja vaihdan kissan laatikkoon hiekan.
Sitten taas levy koneeseen ja keinun pari tuntia Robbie Williams-hurmiossa tai istun hiljaisuudessa luoden uutta internet-sivuilleni.
Muutos ja lapsuuden loppu ovat tuoneet aikuisen ihmisen maailman pääni sisälle. En ajattele niinkään raha-asioita, mutta olen syksyn ja talven aikana havahtunut ajattelemasta tulevaa ammattia. Minusta tulee toimittaja ja laulaja.
Mutta mikä tekee ihmisen pään sisälle neuroottisen ajattelumaailman? Luin tammikuun 2007 Suosikki-lehden eräältä osastolta jonkun lukijan tarinan, jossa hän kertoo neurooseista - miten hän haluaisi tappaa itsensä tai lähimmäisensä. Minulla nyt ei mitään jenkkileffojen massamurhaaja-fiilistä ole, vaan neuroottisia unelmia joiden pelkään jäävän toteutumattomiksi.
Tiedän että sydämeni vie minut pois Suomesta, jonne en koskaan ole tuntenut kuuluvani - ei siinä mitään. Eikä se ammatinvalintakaan minua vaivaa. Mutta rakkaus. En halua rakastua, en tahdo rakastaa ketään miestä, koska tiedän miten rakkaus sattuu. Kun jouduin jättämään Mikon, muistan miten minua itketti ja miten se sattuikaan. Yritin toista seurustelusuhdetta 15-vuotiaana, joka tosin päättyi toisen osapuolen vastuuttomaan käytökseen ja tekoihin - minä en ollut tämä osapuoli.
Sekin sattui, vaikka en häntä rakastanut. Rakastin yhä Mikkoa kun aloin seurustella tämän toisen pojan kanssa, mutta hain hänestä lohtua ja turvaa. Sitä hän ei minulle tarjonnut. Välillämme tapahtui monta pahaa asiaa, mutta en halua niistä tämän enempää puhua. Ollutta ja mennyttä.
Vaikka fysiikkani huutaa etten saa rakastua, koska se haavoittaa minua, kemiani vastaa että kaipaus on suurin. Kaipaan vierelleni uskollista rakasta, joka ei missään määrin olisi isäni kaltainen. En halua alkoholilla läträävää, tupakan kellastamaa ja huumeiden kuihduttamaa seinähullua, joka hakkaisi minut henkihieveriin. En mitään raiskaajaa tai alistajaa, joka pilkkaisi minua ja lempiasioitani. Haluaisin ystävän ja rakkaan joka ymmärtäisi, tukisi ja rakastaisi - jolle voisin vastata rakkauteen ja hellyyteen. Jota voisin pitää kädestä ja nojata päätä olkapäähän, joka haluaisi jutella mutta osaisi välillä vaieta, rauhoittua. Jolle voisin kertoa itsestäni ja voisin vastalahjaksi kuulla hänen tarinansa. Voisimme kuunnella musiikkia ja katsella elokuvia, viettää vaikka koti-iltoja syöden jotain lempiruokiamme ja käyden ulkona koirani kanssa. Kävisimme salilla tai uimassa yhdessä, oppisimme toisiltamme uutta. Joku joka uskollisesti seisoisi vierelläni, tai niin kuin laulussa sanotaan: olisi minulle Rafaelin enkeli. Onko tällaista ihmistä? Eipä siltä tunnu kun viikonloppuna koulusta tullessani katson bussin ikkunasta ja näen änkyrähumalassa tupakka sormien välissä hihitteleviä kakaroita. Heitä nähdessäni tunnen sääliä. Tuntuu kuin heillä ei olisi kotona lämmintä syliä odottamassa. Äitiä jolla olisi ruokaa valmiina tai isää joka pyytäisi mukaan ulos pelaamaan futista. Noista kahdesta minulla on äiti ja olen hänestä ylpeä.
Millainen ystävä on ystävä joka puhuu selän takana, joka tarjoaa huumeita ja viinaa, joka haukkuu ja huorittelee? Minä en tällaista ystävää huolisi, siksi en ikinä katso ihmisiä sormien läpi. Olen oppinut kovan taipaleeni varrella tuntemaan ihmistyyppejä. Heitä on satoja: päivittäin näen äitini, joka on malli sietokyvykkyydestä ja rauhallisuudesta, koulumatkoilla taas tätä kännistä populaatiota, joka taas malli kurittomuudesta ja toisaalta hekin ovat oma avunhuutonsa pimeään. Kuka heitä kuulee? Toivoisin että vanhemmat ja ystävät.
Minulla on vielä rakkauden ohella yksi unelma, joka iski minuun eräänä yönä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Haluaisin oman vauvan. En tosiaan vielä, olen nuori ja työkykyinen. Mutta vaikka joskus kolmikymppisenä kun olen asettautunut silloiseen elämäntilanteeseen.
Sellainen pieni, joka sylissä voisi katsella ikkunasta tähtiä ja jolle voisi laulaa. Kävelisin hän sylissäni jossain metsässä tai pelloilla ja kun hän oppisi kävelemään, voisimme opetella ajamaan pyörällä ja ottaa juoksuaskelia. Opettaisin hänelle kieliä aivan toisella metodilla kuin isäni. Tekisin opiskelusta hauskaa! Voisimme vaikka liimata pihapuun omenoihin ranskan sanoja ja aina kun tietää mitä sana tarkoittaa, voisi pistää omenan koriin. Tai laittaisimme vessan seinille kuvia esineistä ja asioista ja yrittäisimme arvata kilpaa niitä espanjaksi. Soittaisimme ja laulaisimme, pelaisimme futista ja tennistä, kävisimme ratsastamassa ja piirtelisimme illalla säkkituolissa. Nauraisimme ja tekisimme kivaa yhdessä. Ja kun pieni menisi kouluun, niin opettelisimme laskemaan vaikka simpukankuorien tai pikkukivien avulla. Maalaustaidetta ja tietokoneita opiskelleena voisin opettaa häntä maalaamaan ja tekemän tietokoneella musiikkivideoita kunhan hän varttuisi. Tällaista minä unissani ja unelmissani näen.
Sanokaa analyysinne, hyvät ihmiset. Aloittakaa vaikka tuosta tekstini alusta ja päättäkää tähän loppuun - niin kuin sillin syönti päästä pyrstöön. Arvostan jokaista vastausta, paitsi negatiivisia herjauksia tai pilaviestejä. Olkaa rehellisiä, kertokaa mitä ajattelette. Kiitos ja hyvää alkuvuotta 2007!
Isäni väkivaltaisuuden ja paranoidin ajattelumallin varjostamassa kodissani ei juuri ollut sijaa minulle. Elettyäni hirviön varjossa 16 vuotta, tiedän miltä Teistä ihmisistä tuntuu, jotka koette kotonanne jatkuvaa väkivallan uhkaa tai itsetunnon alennusta. Isäni harrasti juuri tällaista.
Minulla oli 13-vuotiaana ensimmäinen poikaystäväni Mikko (nimi muutettu), jonka kanssa en juuri aikaa tullut viettäneeksi. Olisin halunnut hänen kanssaan mennä elokuviin ja kahvilaan, pelaamaan ja kuuntelemaan musiikkia hänen kotiinsa - mutta isä ei päästänyt. Hän vaati pakkomielteisesti että istuisin koulukirja kädessä joka ilta ja ilmoitti suoraan ettei tahdo kenenkään ystäväni käyvän meillä.
Kerran ystäväni Sanna (nimi muutettu) kävi meillä ja isä sai kummallisen kohtauksen. Olimme Sannan kanssa tekemässä läksyjä huoneessani kun isä tuli töistä kotiin ja vaati minua lukemaan 40 ruotsin verbiä kaikki taivutusmuodot sekä kääntämään englannin kirjasta yhden kappaleen suomeksi ja ruotsiksi paperille. Sanna pelästyi ja lähti pois.
Minulla ei koskaan ollut aikaa ystäville tai Mikolle. Isä vaati sanakuulustelunsa jälkeen että tiskaan tiskit ja hän tulee tarkistamaan. Jos lautasen reunassa oli likaa, hän löi minua. Kerran olin vahingossa tipauttanut pari pisaraa käsisaippuaa lavuaarin laidalle ja hän hakkasi minua siitä hyvästä. Hän vaati minua jopa pyytämään häneltä anteeksi - jos en olisi sitä tehnyt, hän olisi ilmeisesti lyönyt nyrkillä kasvoihini.
Äitiin ei kohdistunut väkivaltaa, mutta sen uhkaa kyllä. Isä sanoi että potkii äidin ulos jos tämä ei tuo hänen talouteensa tarpeeksi rahaa ja uhkasi viedä erossa asunnon, rahat, kalusteet ja minut. Mutta toisin kävi.
Rupesimme äidin kanssa etsimään loppukesästä 2005 uutta asuntoa salaa isältä. Samana syksynä isä pakotti minut lukioon, jossa pärjäsin huonosti. Isä rankaisi minua koko syksyn asettamalla minulle liikaa vastuuta ja työkuormaa.
Suhde Mikkoon oli tuossa vaiheessa kariutunut jo aikaa sitten, kun Mikko muutti pois perheensä kanssa ja pyysin hänen oman turvallisuutensa takia ettei ottaisi yhteyttä minuun. Halusin suojella häntä isältä.
Lukioni lähti syöksykierteeseen. En pärjännyt edes niissä aineissa joissa olisin ollut kympin oppilas pelkän rakkauteni takia. Rakastan edelleen englantia, espanjaa, musiikkia ja äidinkieltä.
Isä kuormitti minua koko ajan lisää ja lisää, varsinkin kun välit äidin kanssa olivat todella sotaisat. Sain istua joka ilta lukemassa sanoja jotta hän voisi tentata minua - joka tätä tekstiä nyt lukee, kokee varmaan että tuo pänttäyttäminen oli hyödyllistä. Ehei, en oppinut mitään muuta, kuin kipua ja katkeruutta.
Äiti lähti salaa töistä etuajassa ja kävi pitkin kotikaupunkiamme katselemassa asuntoja - ja löysi ihanan kaksion kunnan rajalta läheltä maaseutua.
Helmikuussa 2006 tuli se päivä jolloin pakkasimme kamamme ja häivyimme sillä aikaa kun isä oli töissä. Saavuimme uuteen kotiin taksilla ja nukuimme ensimmäiset kaksi yötä peiton päällä lattialla. Alusta oli kova, mutta olin siitä todella kiitollinen.
Koirani tuli myös mukaamme - kahden kuukauden asumisen jälkeen hänen seurakseen ostettiin kissa.
Isä alkoi pommittaa uhkasoitoilla ja tekstiviesteillä, syytti äitiä varkaaksi ja keinottelijaksi, minua hän käski tulemaan kotiin tai tapahtuisi hirveitä. Suojanamme oli äidin lakimies ja poliisi.
Isä kuvitteli harhaisessa mielessään että äidillä on uusi mies, mutta äiti on sanonut ettei tahdo elämäänsä enää ketään isän veroista - mutta ehkä hän joskus löytää uuden rakkauden. Kun nyt muistelen isän höpinöitä, minua naurattaa. Silloin joskus nämä asiat itkettivät.
Hän väitti että hänellä oli yhteyksiä FBI-agentteihin, että hän oli tavannut George Bushin salaisessa tapaamisessa, ilmoittautunut Irakiin rauhanturvajoukkoihin ja opiskellut taistelulentäjäksi luokan priimuksena - kaikkea tätä hän väitti kivenkovaa ja kirkkain silmin. Joskus kun olimme sedän luona kylässä ja isä joi itsensä humalaan, hän väitti sedälle että hänellä on radiopuhelin josta hän kuulee poliisien autopuhelinkeskustelut ja työpaikan konttoripöydällä tutka josta hän näkee mihin koordinaatteihin seuraava pommi Irakissa tipahtaa. Setä pisti välit poikki isään eräänä iltana käydyn nyrkkitappelun seurauksena.
Nyt kun asumme täällä olen alkanut unohtaa isän. Unohtaa hänen uhkauksensa, nimittelynsä, väkivaltansa ja hulluutensa. Mutta unohtaminen ei palauta itsetuntoa.
Syksyn 2006 alussa minä en enää mennyt lukion toiselle. Enhän lukioon koskaan ollut halunnut, joten jätin sen kesken ja keskityin vihdoin asioihin joita osaan. Aloitin kielien ja musiikin yksityisopetuksessa käymisen.
Engalnnin opettajani ei osaa suomea, joten puoli vuotta hänen opetuksessaan on todella harjaannuttanut minua - puhun hänen mielestään erinomaista englantia. Tässä asiassa luotan itseeni ja ahkeroin kovasti, englanti on kielisuuruus elämässäni. Kuin aviomies tai uskottu ystävä.
Sanojen lukeminen ei tunnu enää niin pahalta kun voin oppia kivoilla tavoilla. Olen pienen ikäni näet kirjoittanut runoja, novelleja, kirjoja ja lauluja. Niitä löytyy englanniksi, suomeksi, espanjaksi, ruotsiksi, saksaksi, ranskaksi, venäjäksi ja harvinaisuuksia erikoiskielillä. Pisin kirjoittamani kirja kertoo ystävyydestä ja rakkaudesta. Se on neljän ystävyksen seikkailu, jonka pituus yltää 250:aan sivuun.
Osa kirjoituksistani on julkaistu ja jopa palkittu. Olen saanut tehdä koulussa radiotyötä ja opettajat pitivät minusta kovasti.
Kielten ohella musiikki on ollut elämäni suola. Opettelin soittamaan rumpuja ja bassoa, mutta tulehdukset estivät lopulta pitkäaikaisen soittoharrastuksen. Osasin laulaa jo vauvana, niinpä laulan yhä. Opettajani vertaa minua Tina Turneriin, Madonnaan ja Christina Aguileraan - josta olen varsin otettu.
Mutta jotten tässä yrittäisi väkisin kaivaa hyviä puolia esille, kertoisin samaisena syksynä alkaneen levottomuuteni tarinan.
Aloin valvoa pitempään, katsellen elokuvia ja kirjoittaen niistä monisivuisia mielipidekirjoituksia harjoittaakseni ajatuksenjuoksuani. Kirjoitin lauluja ja runoja myöhään yöhön, soitin musiikkia ja opin siinä sivussa tanssimaan.
Saatoin yöllä kello kahden jälkeen pistää soittimeen levyllisen Ricky Martinia ja tanssia reilun tunnin latinotansseja. Tanssi ja musiikki veivät ajatukseni stressistä.
Nukuin aamulla pitkään ja kun muut oppilaat pääsivät kouluistaan ja lähtivät kotiin tekemään läksyjä, minä olin vasta menossa. Tunnit ovat iltatunteja.
Kun tulen kotiin, syön äidin kanssa ja juttelemme kaikenlaista, vien koiran ulos ja vaihdan kissan laatikkoon hiekan.
Sitten taas levy koneeseen ja keinun pari tuntia Robbie Williams-hurmiossa tai istun hiljaisuudessa luoden uutta internet-sivuilleni.
Muutos ja lapsuuden loppu ovat tuoneet aikuisen ihmisen maailman pääni sisälle. En ajattele niinkään raha-asioita, mutta olen syksyn ja talven aikana havahtunut ajattelemasta tulevaa ammattia. Minusta tulee toimittaja ja laulaja.
Mutta mikä tekee ihmisen pään sisälle neuroottisen ajattelumaailman? Luin tammikuun 2007 Suosikki-lehden eräältä osastolta jonkun lukijan tarinan, jossa hän kertoo neurooseista - miten hän haluaisi tappaa itsensä tai lähimmäisensä. Minulla nyt ei mitään jenkkileffojen massamurhaaja-fiilistä ole, vaan neuroottisia unelmia joiden pelkään jäävän toteutumattomiksi.
Tiedän että sydämeni vie minut pois Suomesta, jonne en koskaan ole tuntenut kuuluvani - ei siinä mitään. Eikä se ammatinvalintakaan minua vaivaa. Mutta rakkaus. En halua rakastua, en tahdo rakastaa ketään miestä, koska tiedän miten rakkaus sattuu. Kun jouduin jättämään Mikon, muistan miten minua itketti ja miten se sattuikaan. Yritin toista seurustelusuhdetta 15-vuotiaana, joka tosin päättyi toisen osapuolen vastuuttomaan käytökseen ja tekoihin - minä en ollut tämä osapuoli.
Sekin sattui, vaikka en häntä rakastanut. Rakastin yhä Mikkoa kun aloin seurustella tämän toisen pojan kanssa, mutta hain hänestä lohtua ja turvaa. Sitä hän ei minulle tarjonnut. Välillämme tapahtui monta pahaa asiaa, mutta en halua niistä tämän enempää puhua. Ollutta ja mennyttä.
Vaikka fysiikkani huutaa etten saa rakastua, koska se haavoittaa minua, kemiani vastaa että kaipaus on suurin. Kaipaan vierelleni uskollista rakasta, joka ei missään määrin olisi isäni kaltainen. En halua alkoholilla läträävää, tupakan kellastamaa ja huumeiden kuihduttamaa seinähullua, joka hakkaisi minut henkihieveriin. En mitään raiskaajaa tai alistajaa, joka pilkkaisi minua ja lempiasioitani. Haluaisin ystävän ja rakkaan joka ymmärtäisi, tukisi ja rakastaisi - jolle voisin vastata rakkauteen ja hellyyteen. Jota voisin pitää kädestä ja nojata päätä olkapäähän, joka haluaisi jutella mutta osaisi välillä vaieta, rauhoittua. Jolle voisin kertoa itsestäni ja voisin vastalahjaksi kuulla hänen tarinansa. Voisimme kuunnella musiikkia ja katsella elokuvia, viettää vaikka koti-iltoja syöden jotain lempiruokiamme ja käyden ulkona koirani kanssa. Kävisimme salilla tai uimassa yhdessä, oppisimme toisiltamme uutta. Joku joka uskollisesti seisoisi vierelläni, tai niin kuin laulussa sanotaan: olisi minulle Rafaelin enkeli. Onko tällaista ihmistä? Eipä siltä tunnu kun viikonloppuna koulusta tullessani katson bussin ikkunasta ja näen änkyrähumalassa tupakka sormien välissä hihitteleviä kakaroita. Heitä nähdessäni tunnen sääliä. Tuntuu kuin heillä ei olisi kotona lämmintä syliä odottamassa. Äitiä jolla olisi ruokaa valmiina tai isää joka pyytäisi mukaan ulos pelaamaan futista. Noista kahdesta minulla on äiti ja olen hänestä ylpeä.
Millainen ystävä on ystävä joka puhuu selän takana, joka tarjoaa huumeita ja viinaa, joka haukkuu ja huorittelee? Minä en tällaista ystävää huolisi, siksi en ikinä katso ihmisiä sormien läpi. Olen oppinut kovan taipaleeni varrella tuntemaan ihmistyyppejä. Heitä on satoja: päivittäin näen äitini, joka on malli sietokyvykkyydestä ja rauhallisuudesta, koulumatkoilla taas tätä kännistä populaatiota, joka taas malli kurittomuudesta ja toisaalta hekin ovat oma avunhuutonsa pimeään. Kuka heitä kuulee? Toivoisin että vanhemmat ja ystävät.
Minulla on vielä rakkauden ohella yksi unelma, joka iski minuun eräänä yönä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Haluaisin oman vauvan. En tosiaan vielä, olen nuori ja työkykyinen. Mutta vaikka joskus kolmikymppisenä kun olen asettautunut silloiseen elämäntilanteeseen.
Sellainen pieni, joka sylissä voisi katsella ikkunasta tähtiä ja jolle voisi laulaa. Kävelisin hän sylissäni jossain metsässä tai pelloilla ja kun hän oppisi kävelemään, voisimme opetella ajamaan pyörällä ja ottaa juoksuaskelia. Opettaisin hänelle kieliä aivan toisella metodilla kuin isäni. Tekisin opiskelusta hauskaa! Voisimme vaikka liimata pihapuun omenoihin ranskan sanoja ja aina kun tietää mitä sana tarkoittaa, voisi pistää omenan koriin. Tai laittaisimme vessan seinille kuvia esineistä ja asioista ja yrittäisimme arvata kilpaa niitä espanjaksi. Soittaisimme ja laulaisimme, pelaisimme futista ja tennistä, kävisimme ratsastamassa ja piirtelisimme illalla säkkituolissa. Nauraisimme ja tekisimme kivaa yhdessä. Ja kun pieni menisi kouluun, niin opettelisimme laskemaan vaikka simpukankuorien tai pikkukivien avulla. Maalaustaidetta ja tietokoneita opiskelleena voisin opettaa häntä maalaamaan ja tekemän tietokoneella musiikkivideoita kunhan hän varttuisi. Tällaista minä unissani ja unelmissani näen.
Sanokaa analyysinne, hyvät ihmiset. Aloittakaa vaikka tuosta tekstini alusta ja päättäkää tähän loppuun - niin kuin sillin syönti päästä pyrstöön. Arvostan jokaista vastausta, paitsi negatiivisia herjauksia tai pilaviestejä. Olkaa rehellisiä, kertokaa mitä ajattelette. Kiitos ja hyvää alkuvuotta 2007!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olet hyvä (ei, vaan täydellinen) kirjoittamaan. :) Usein lukiessani netissä keskustelupalstoja en aina luota 100%:sti kirjoitettuihin juttuihin, olen usein varautunut tekstien luotettavuuteen. Tuo kuulostaa uskottavalta, vaikka olen huomannut ja kuullut, ettei kovin moni selviä väkivaltaisista 'perheistä'.
Itselläni ei ole ikinä ollut noin väkivaltaista, mutta on pelottavaa odotella, että milloin se lyönti tulee; jos nyt tulee (minua ei lyöty, mutta oli kamalaa odottaa, jos toista 'perheenjäsentäni' lyötäisiin.
Mottoni on: Älä luovuta. Mahtavaa, että on joku, joka jaksaa katsoa elämäänsä uusin silmin. Ei menneisyyteen vaan nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, johon ihminen itse vaikuttaa.
Hyvä asenne sinulla. :) Mukava kuulla, että jollakin on elämä parempaan päin (ainakin niin ymmärsin tekstiäsi lukiessani). Tässä on hyvä esimerkki niille, jotka ovat ahdingossa; valo tulee, jos haluat niin. Täytyy ottaa riskejä, kuten sinä ja äitisi otitte: uskalsitte hankkia uuden asunnon äitisi kanssa salaa ja aloittaa 'uuden elämän' muuttamalla sinne kun isäsi oli töissä).
Eräs kohta sai minut mietteliääksi: rakkaus. Omalla kohdallani on sama juttu. Pelkään rakastua, koska se tuntuu vain tuottavan tuskaa. Siinä en uskalla ottaa riskejä.
Mjoo, nyt aloin kyllä vuodattaa melkein omaa elämän kulkuani. Nyt stoppaan.
Hienoa, jos joskus kirjoittelisit lisää. :) Ja jatka kirjoittelua!
kiitos tästä hetkestä kun luin tarinasi. se oli koskettava/viihdyttävä hetki :)
Huomenna varmaan olen jo unohtanut kirjoittamasi ... mutta oli se mukava lukea
en osaa muuta kommentoida kuin että onnea elämällesi :)
Tähä on aika vaikee vastata:
Sä oot kokenu tosi kovia, ja päässyt niistä yli, mahtavan äitisi kanssa. Tollainen "opettaminen" Siis miten isäsi opetti, on väärin. Isäsi käytös, vain huononsi sinun koulutyöskentelyä. Mutta olette tehneet äitisi kanssa Hienosti! Sillä harva uskaltaa tuollein tehdä, kun isäsi vielä uhkaili!
Kiva että olet löytäny jotain mistä todella pidät! Niinkuin kielet ja musiikki. Olet opiskellut omalla tavalla, se on hyvä!
Ja unelmastasi, haluat vauvan.
Niin on aikaista vielä vauvaa saada, mutta myöhemmässä elämän vaiheessa, niinkuin sanoitkin. Tuo sinun kasvatus tyylisi on todella mahtava, lapsestasi tulee onnellinen, kaikki ketkä on kokenut tuollaisen nuoruuden, ei pystyisi samaan kuin sinä. Sinusta tulee mahtava äiti!
Uskon siihen, että joskus löytää sen oikean rakkaan, ja ehkä on vielä vaikeaa rakastaa, mutta uskon että pystyt rakastamaan ja ottamaan riskejä, ku kasvat vähän. Jos haluat lapsen, haluat varmaan myös, että hänellä on RAKASTAVA ja HYVÄ ISÄ. Lapsi tarvitsee isää ja äitiä, tai, no ei välttämättä, mutta uskon että haluat äidin, isän ja lapsen.
Voimia sinulle
Olen asamaa mieltä hmm piste pisteen kanssa. Minun äitini sanoo 17 vuotiaita kakaroiksi (ei hän sillä pahaa tarkoita, tarkoittaa vain että ei ole vielä löytänyt elämästä sellaista viisautta mitä tulisi löytää että voisi olla aikuinen) Mutta lumikielo sinua hän ei sanoisi kakaraksi. Ite olen 15 vuotias poika ja minulle myös on musiikki todella tärkeää. En voisi kuvitella eläväni ilman sitä. Jossain määrin voin samaistua kirjoitukseesi vaikka en niin rankkoja ole kokenut kuin sinä, mutta on meidänki perhe aika rankkoja kokenut. Rakkaus on minullekkin unelmista suurin, sen jälkeen tulee se, että voisin musiikkia tekemällä ja soittamalla tienata leipäni. Tämä menee ehkä vähän itsestäni kertomiseksi mutta toivottavasti ei haittaa. Tuosta tekstistä sai sellasen kuvan että sinä olet vahva ihminen. Minä kun luulin että minä olen kokenut elämässäni kovia ja sen takia minulla on ollut jonkin aikaa taaksepäin iltaisin paha mieli ja joskus joudun itkemään itseni uneen. Pahinta on se, etten tiedä miksi tuntuu pahalta. Terveystiedonkirjassa sanotaan, että murrosiässä mieli vaihtelee kovasti, mutta hetken mietinnän jälkeen voin todeta että se ei johdu murrosiästä. Sinunlaisiasi nuoria pitäisi olla enemmän. Sinulla on hienot unelmat. Unelmat ovat suurelta osalta se, mikä auttaa jaksamaan eteenpäin. Jatka elämääsi varovasti askel kerrallaan. Pysy vahvana unelmissasi joita voit yrittää pikkuhiljaa toteuttaa sitä vauhtia miten itestä tuntuu. Mutta rakkauden löytäminen ja lapsen saaminen ovat suuria unelmia. Vaikka rakkauden löytää paljon suurempi osa ihmisistä kuin mitä esimerkiksi rokkitähtiä on, on rakkaus silti paljon minun mielestä suurempi unelma noista kahdesta. Nämä ei välttämättä ole minulla pysyviä ajatuksia koska olen kuitenkin vasta 15 vuotias. Minusta tuli noin puoli vuotta sitten eno. täytyy kyllä sanoa että oli suloisin vauva mitä olen ikinä nähnyt. Se vauva herätti minussa myös pienen toiveen. Minulla se toive ei iskenyt salamana taivaalta, ja turha minun on varmaan vielä unelmoida mutta toisaalta, kuka sitä kieltää? Ei kukaan.
Teidän vastaukset piristi minua. Olen todella otettu siitä että tuntemattomat tulevat kannustamaan, voinkin tässä todeta että kyllä tässä tuhansien murheellisten laulujen maassa onkin niitä sydämellä varustettuja.
Kiitän kovasti kannustavista ja rakentavista kommenteista, niin pienistä kuin suurista. Valoitte minuun toivoa yhä enemmän. Vaikka elämä ei ole ruusuilla tanssimista, voin aina tanssia tähtien kanssa. Te olette niitä tähtiä.
Toivotan teille erittäin hyvää alkanutta vuotta 2007. Muistakaa luvata näin uutena vuonna jotain mikä pelastaisi teidänkin sadepäivänne. Unelmat todella pelastavat, unelmoikaa siis tekin ja taistelkaa läpi tuulen ja tuiskun.
Teitä lämpimästi muistaen
Lumikielo
Tarinasi oli aivan mahtava. Hienoa, että jaksat eteenpäin. Muista kuitenkin, että liika unelmointi voi olla pahastakin. Kun unelmoi liikaa, pettyy helposti, ja saattaa masentua. Mutta onnea sinulle ja hyvää vuotta 2007!