Tarvitseeko naisella olla "vauvakuume" ennenkuin kannattaa edes harkita lapsen hankkimista?
Avomiehelläni on kova vauvakuume ja olemme puhuneet leikkimielisesti lapsen hankkimisesta jo pitkään (puhuneet mihin pinnasänky laitetaan ja mitkä ovat kasvatusperiaatteemme). Mutta kaikki tämä on ainakin minun puoleltani ollut vain hypoteettista ajanvietettä, ei todellista suunnittelua.
Minulla ei ole vauvakuumetta, mutta kaiken järjen mukaan elämäntilanne olisi nyt melko sopiva vauvan hankkimiselle. Olen 27 ja mieheni 30. Olemme seurustelleet 3 vuotta ja ostimme yhteisen asunnon 2 vuotta sitten. Molemmat ovat akateemisesti koulutettuja ja tällä hetkellä töissä. Rakastan miestäni.
Mutta, minua pelottaa ajatus lapsen hankkimisesta. Pelkään, etten jaksakaan hoitaa lasta ja että minua alkaa harmittaa entisen elämän menettäminen lapsen synnyttyä. Mieheni sanoo, että ihan varmasti rakastaisimme tulevaa lasta ja olisimme hyvät vanhemmat. Periaatteessa järki sanoo, ettei lapsen hankkimiselle ole mitään esteitä ja että se on tällä hetkellä "normaali" etappi elämässä. Voi myös olla, että sitten myöhemmin saattaa harmittaa, jos lykkäämme lasten hankintaa liian pitkään. Mutta tällä hetkellä ajatus hirvittää.
Ne harvat tuttavani, joilla on lapsia, sanovat että kyllä 9 kuukaudessa ehtii asennoitua lapsen tuloon, minkä järjellä ajatellen uskonkin todeksi. Mutta tunnetasolla lapsen saaminen tuntuu kaukaiselta. Ellei mieheni olisi niin innokas asian kanssa, en varmaan tulisi vielä ajatelleeksikaan lapsia. Toisaalta uskon, että olisimme ihan kelpo vanhemmat.
Onko ketään jolla olisi samanlaisia kokemuksia ja miten olette asian ratkaisseet?
Avomiehelläni on kova vauvakuume ja olemme puhuneet leikkimielisesti lapsen hankkimisesta jo pitkään (puhuneet mihin pinnasänky laitetaan ja mitkä ovat kasvatusperiaatteemme). Mutta kaikki tämä on ainakin minun puoleltani ollut vain hypoteettista ajanvietettä, ei todellista suunnittelua.
Minulla ei ole vauvakuumetta, mutta kaiken järjen mukaan elämäntilanne olisi nyt melko sopiva vauvan hankkimiselle. Olen 27 ja mieheni 30. Olemme seurustelleet 3 vuotta ja ostimme yhteisen asunnon 2 vuotta sitten. Molemmat ovat akateemisesti koulutettuja ja tällä hetkellä töissä. Rakastan miestäni.
Mutta, minua pelottaa ajatus lapsen hankkimisesta. Pelkään, etten jaksakaan hoitaa lasta ja että minua alkaa harmittaa entisen elämän menettäminen lapsen synnyttyä. Mieheni sanoo, että ihan varmasti rakastaisimme tulevaa lasta ja olisimme hyvät vanhemmat. Periaatteessa järki sanoo, ettei lapsen hankkimiselle ole mitään esteitä ja että se on tällä hetkellä "normaali" etappi elämässä. Voi myös olla, että sitten myöhemmin saattaa harmittaa, jos lykkäämme lasten hankintaa liian pitkään. Mutta tällä hetkellä ajatus hirvittää.
Ne harvat tuttavani, joilla on lapsia, sanovat että kyllä 9 kuukaudessa ehtii asennoitua lapsen tuloon, minkä järjellä ajatellen uskonkin todeksi. Mutta tunnetasolla lapsen saaminen tuntuu kaukaiselta. Ellei mieheni olisi niin innokas asian kanssa, en varmaan tulisi vielä ajatelleeksikaan lapsia. Toisaalta uskon, että olisimme ihan kelpo vanhemmat.
Onko ketään jolla olisi samanlaisia kokemuksia ja miten olette asian ratkaisseet?
Vastaukset 3
Vanhimmat
"kaiken järjen mukaan elämäntilanne olisi nyt melko sopiva vauvan hankkimiselle....Molemmat ovat akateemisesti koulutettuja"
Juu...eiköhän ne työttömät ja vähemmän koulutetutkin ansaitse hankkia vauvoja...
tuo ei ollut ap.kirjoittajan pointti.
Itse henk.koht. olen sitä mieltä, että lapsia hankitaan (jos niitä saadaan) vain yhdestä syystä: halusta saada lapsi. Lapsi ei ole minusta joku juttu, joka tehdään, ettei tarvi olla vanhana yksin, koska kaikilla kavereillakin on lapsia, koska jokainen oikea nainen tekee lapsia, koska nainen on nainen vasta synnytettyään, koska pääministeri pelkää väestön vähenevän jne.
Jostain syystä se, että kaikki eivät halua lapsia (vaikka tod.näk. olisivatkin hyviä vanhempia) on tabu. Kuten itsekin totesit, lasten hankinta kuuluu ihmisen elämän "peruspakettiin" ja mielestäni se on kuitenkin elämän suurin ratkaisu, jota tulisi sen mukaisesti harkita.
Jos pidät elämästäsi enemmän ilman lapsia, niin et kai voi lapsia tehdä vaan velvollisuudentunnosta muita kohtaan?!
Miehelläni oli myös vauvakuume, ehkä sen takia, että hän oletti minun automaattisesti hoitavan kaikki vauvaan liittyvät jutut. Eli hänelle ei lapsesta olisi ollut vaivaa.
Testaa onko miehesi tosissaan ja kysy jääkö hän hoitamaan lasta sinun mennessäsi töihin! Imettämään mies ei pysty (kuten ei kaikki naisetkaan) mutta muutoin ei pitäisi olla mitään estettä, etteikö mies voisi olla syntymästä saakka lapselle se lähempi hoitaja.