kaksi vanhusta kalliolla,
kaksi laumansa viimeistä jäsentä.
Kaiksi viimeistä vapaata sielua koko maailmassa.
Vanha mies on taipunut kumaraan vuosien painosta,
kasvot surun ja tuskan juonteita täynnä.
vanha eläin ihmisen vieressä, turkki harvaa ja takkuista, silmät sumeina, näkönsä melkein menettäneenä.
He ovat nähneet yhdessä paljon, kokeneet voiton ja surun,
kuinka se kaikki alkoi, sitä muistelevat haikein mielin.
Mies ei yrittänytkään kesyttää sutta, ei kahlita itseensä kiinni,
näytti vain ettei ole vaaraksi, voitti uljaan olennon luottamuksen.
Metsiä samoilivat kaksin, kaukana laumojensa luota, metsien henkiä molemmat, vapaita, hallitsemattomia.
Mutta valkoinen mies on ahne. Hänen piti vallata vapaat maat, luonnon lapset väistyä saivat tieltä tehdaiden, moottoriteiden.
Kadoneet ovat nyt kaikki muut, vain nuo kaksi jällelle jäivät, katsoa vierestä saivat sukunsa tuhoa, kuolemaa.
Nyt on vanhuksen aika kuolla, sen molemmat tietää, päivän laskua viimeistä he ovat nouseet vuorelle katsomaan. Vaati matka paljon, ei miehen jalat enää kanna. Kerran niin uljas eläin, selässään vanhuuden taakka, lepää kuin koira kalliolla. Kuono koskettaa vanhuksen kättä hyvästiksi, kyynel silmässä vanhus nauraa. Hän ei pelkää kuolemaa, ei enää, mutta ystävän jättäminen satuttaa. Mutta tietää hän silti, seuraa Susi häntä myöhemmin, tuskin ei kauaa enää jaksa se yksinään vaeltaa.
Laskee pimeys. Nousee kuu. Ulvoo laumansa viimeinen jäsen toverinsa kuolemaa. Jossain revontulien luona hän terveenä, vahvana kulkee. Sen susi tietää. Ja tietää myös, ettei kauaa kestä, kunnes toverukset jälleen kohtaa.
kaksi laumansa viimeistä jäsentä.
Kaiksi viimeistä vapaata sielua koko maailmassa.
Vanha mies on taipunut kumaraan vuosien painosta,
kasvot surun ja tuskan juonteita täynnä.
vanha eläin ihmisen vieressä, turkki harvaa ja takkuista, silmät sumeina, näkönsä melkein menettäneenä.
He ovat nähneet yhdessä paljon, kokeneet voiton ja surun,
kuinka se kaikki alkoi, sitä muistelevat haikein mielin.
Mies ei yrittänytkään kesyttää sutta, ei kahlita itseensä kiinni,
näytti vain ettei ole vaaraksi, voitti uljaan olennon luottamuksen.
Metsiä samoilivat kaksin, kaukana laumojensa luota, metsien henkiä molemmat, vapaita, hallitsemattomia.
Mutta valkoinen mies on ahne. Hänen piti vallata vapaat maat, luonnon lapset väistyä saivat tieltä tehdaiden, moottoriteiden.
Kadoneet ovat nyt kaikki muut, vain nuo kaksi jällelle jäivät, katsoa vierestä saivat sukunsa tuhoa, kuolemaa.
Nyt on vanhuksen aika kuolla, sen molemmat tietää, päivän laskua viimeistä he ovat nouseet vuorelle katsomaan. Vaati matka paljon, ei miehen jalat enää kanna. Kerran niin uljas eläin, selässään vanhuuden taakka, lepää kuin koira kalliolla. Kuono koskettaa vanhuksen kättä hyvästiksi, kyynel silmässä vanhus nauraa. Hän ei pelkää kuolemaa, ei enää, mutta ystävän jättäminen satuttaa. Mutta tietää hän silti, seuraa Susi häntä myöhemmin, tuskin ei kauaa enää jaksa se yksinään vaeltaa.
Laskee pimeys. Nousee kuu. Ulvoo laumansa viimeinen jäsen toverinsa kuolemaa. Jossain revontulien luona hän terveenä, vahvana kulkee. Sen susi tietää. Ja tietää myös, ettei kauaa kestä, kunnes toverukset jälleen kohtaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Se oli kahden lauma.
Susi ja mies.
Mies ja susi.
Kuinka riittivät toisilleen. Mitä saivat. Mitä puuttui..