NASA:n kuuseikkailut...

Arttur88 kirjoitti:

Ron Press
MOONGATE: KUUN PIMEÄ PUOLI

Voisi luulla jonkin niin lähellä sijaitsevan olevan nopeasti ymmärrettävissä ja helposti vierailtaessa, mutta tarina Kuun tutkimisesta on myöskin tarina kokeiluista ja aloituksista, miljardien dollarien tuhlaamisesta ja suurten, sittemmin todellakin hylättyjen, tutkimushankkeiden aloittamisesta. Tuhansia valokuvia myöhemmin, miehittämättömien avaruusluotaimien ja kuuden miehitetyn lennon tulosten jälkeen, meillä ei vieläkään ole aavistustakaan siitä, mikä meidän lähin taivaankappaleemme on tai mitä se sisältää. Kuu pysyy arvoituksena, mysteerinsä sisään kietoutuneena; kahden pimeän puolen jatkaessa todellisen itsensä kätkemistä.
Tämän verran kuitenkin tiedetään: Kuun tutkiminen alkoi Kylmän sodan aikakaudella, USA:n ja Neuvostoliiton poliittis-sotilaallisena tavoitteena; Pääoman vastaisen perustuslain taisteluna teknologisesta ja ideologisesta herruudesta. Kuuhun laskeutuminen olisi voitto maalle, jonka onnistuisi mennä sinne ensimmäisenä; saavutuksen varsinaisen merkityksen pohdinnan jäädessä tiedemiehille, taka-alalle - asiaksi, jonka olemassaolo sallittiin, kunhan se ei vähentänyt itse päätavoitteen merkitystä.
Kun amerikkalaiset astronautit olivat suorittaneet ensimmäisen onnistuneen Kuuhun laskeutumisen, poliittiset ja ideologiset tavoitteet oli saavutettu, ja lupaus Maailmankaikkeuden paremmasta ymmärtämisestä odotti valmiina täyttämistään. Rahoitus oli jo valmiina useille seuraaville Apollo-lennoille, joiden tarkoituksina olivat pelkästään tieteelliset saavutukset. NASA näki lennot ensimmäisenä askeleena suuressa Aurinkokunnan tutkimisprojektissa, suunnitellen Kuun asuttamista, monimutkaisia Maata kiertäviä avaruusasemia, ja miehitettyjä lentoja asteroideille ja Marsiin. Ihmiskunta täyttäisi avaruuden tyhjiön.
Mutta suunnitelmilta putosi pohja pois jo ennen kuin muste oli ehtinyt kuivua suunnitelmissa. Rahoitus katosi ja Apollo-lennot keskeytettiin. NASA päätti, että vaatimattomampi avaruusasema ja avaruussukkula olisi edullisempi ja tärkeämpi kuin Kuuohjelma. Tiedemiesten oli pakko pakata tavaransa ja siirtyä muihin päämääriin. Kuu jäi lopulta umpikujaksi oviaukon sijaan. Kylmän sodan aikaisen tutkimustyön alkuperä jätti jälkeensä salaisuuksien ja byrokratian perinnön, joka on edelleenkin olemassa. Sodat vievät rahaa, ja taistelukentät vaihtuvat, mutta vanavedessä seuraavat kysymykset, jotka kerjäävät: Miten voi mikään niin julmetusti taivaallamme loistava jäädä niin salaperäiseksi, etenkin teknologian paljastettua sen pinnan? Mitä oikeastaan löysimmekään Kuusta, kun kävimme siellä? Miksi "kuolleen" taivaankappaleen tutkimisesta pitäisi yhä edelleenkin nousta virallinen hässäkkä, niin poliittisten kuin tieteellistenkin päämäärien vähennyttyä jo kauan sitten? Ja kummallisimpana kaikesta; miksi niin paljon ponnisteluja Kuun salaisuuksien selvittämiseen, vaikka jälkeenpäin asiasta on seurannut vain virallista välinpitämättömyyttä ja syrjään vetäytymistä?
Kuun mysteerejä on vaikka millä mitalla, ja kuten muillakin UFO-tutkimuksen osa-alueilla, uskominen riippuu kunkin henkilökohtaisista mielipiteistä. Lähestyipä asiaa tieteellisesti tai salaliittoteorian mukaisesti, voidaan löytää selitys muuttuneeseen suhtautumiseemme Kuuta kohtaan. Joko Kuun tutkiminen alkoi käydä kansallisen hyvinvoinnin kannalta liian kalliiksi, ollakseen enää tarkoituksenmukaista, ja muuttui matkan varrella tylsäksi, tieteelliseksi pannukakuksi, josta vain pähkähullut nauttisivat tai sitten me löysimme Kuusta jotain niin omituista ja uhkaavaa, että peruimmekin omat matkasuunnitelmamme ja olemme peitelleet löytöä siitä lähtien.
Päähenkilö Whitley Strieberin romaanissa Majestic (1989) löytää todellisuuden ufojen takaa, tajuten välähdyksenomaisesti "kaiken tärkeän olleenkin salaista". Jätettäköön fiktion tehtäväksi esittää asiat, joista tulee joka päivä yhä todellisempia: Maailmamme ja avaruudentutkimisyritystemme salattu historia vaikuttaa selvästikin erilaiselta kuin se "todellisuus", johon olemme tottuneet. Kuten on tapahtunut niin monta kertaa ennenkin, viranomaisten vaikeneminen ja ilmeinen välinpitämättömyys kiistanalaisia asioita kohtaan on ruokkinut jatkuvaa spekulaatiota.

Kuu on suurin kuviteltavissa oleva UFO; ei niinkään naapurimme, vaan outo päivällisvieras, joka kieltäytyy lähtemästä. Valmistusohje: Otetaan yksi osa kuupyramideja, lisätään kaksi osaa muukalaisten kaivostoimintaa ja tukikohtia, sekoitetaan hyppyselliseen onttousteoriaa ja hituseen salailua, maun parantamiseksi. Paistetaan 19,5:ssä asteessa ja... mitä saamme onkin kummallinen kohokas - ei kohonnut, eikä aivan tasainenkaan, mutta taatusti sohimisen tarpeessa.
Ensimmäisen laskeutumisemme kolmantenakymmenentenä, ja melkein (oletetun) viimeisen laskeutumisemme vuosipäivänä, palatkaamme katsomaan jotain todella outoa.
(UFO Magazine heinäkuu –99, suomentanut Marko Kettunen)
Jim Marrs
SUURIN UFO?
Erään erityisen kirkkaan, pyöreähkön kohteen on havaittu liikkuvan taivaalla aina ihmiskunnan historian alusta asti. Jokainen henkilö planeetallamme on nähnyt tämän kohteen. (Entäs sokeat sitten? Suom. huom.) Me kutsumme sitä Kuuksi.
Vaikkakin kohde on tunnistettu - tai ainakin meillä on nimi sitä varten, ja me tiedämme sen olemassaolosta - Kuuta ei voida hätäisesti olla luokittelematta UFO:ksi. Huolimatta kuudesta amerikkalaisten astronauttien vuosina 1969 - 1972 suorittamasta vierailusta, Kuu on säilynyt arvoituksena tiedemiehille monin eri tavoin. Ratkaisut näihin arvoituksiin voisivat osoittaa muukalaisnäkökulman tuttua Kuutamme kohtaan.
Ennen Apollo-ohjelmaa, Kuuta tutkineet tiedemiehet vartoivat aikaa, jolloin ihmiset pystyisivät kävelemään Kuun pinnalla. Tutkimalla kiertolaisemme koostumusta, he toivoivat ratkaisevansa joitain planeettamme ja aurinkokuntamme syntymiseen liittyviä mysteerejä. Tunnettu avaruusasiantuntija, ja NASA:n Kuututkimuskomitean ensimmäinen puheenjohtaja, tohtori Robert Jastrow onkin lausunut: "Kuu on avain planeettojen arvoituksen ratkaisemiseen."
Kuusi laskeutumista myöhemmin, yleiseksi käsitykseksi muodostui, että olimme oppineet kaiken tarvitsemamme Kuusta. Kuitenkaan samat tiedemiehet eivät olleet yhtään yksimielisempiä oikeista vastauksista edes peruskysymyksiin, kuten siihen, miten Kuu oli syntynyt. Huolimatta 382:n kilogramman kivi- ja kuuperänäytteistä, valokuvista ja videonauhoista, ja viiden ydinvoimakäyttöisen tieteellisen mittausaseman sijoittamisesta Kuun pinnalle, ei ole vieläkään olemassa selväpiirteisiä vastauksia Kuun mysteereihin.
Oikeastaan päinvastoin: mitä olemme oppineetkin Kuusta Apollo-ohjelman jälkeen, on vain herättänyt lisää kysymyksiä. Tiedekirjailija Earl Ubell julistikin: "Kuun arvoitukset tulevat pysymään mysteerinä. Kuu on paljon mutkikkaampi kuin kukaan odottikaan; se ei ole vain eräänlainen biljardipallo jähmettyneenä avaruudessa ja ajassa, kuten monet tiedemiehet ovat uskoneet. Joihinkin peruskysymyksistä on saatu vastaus, mutta Apollo-lentojen kivet ja tallenteet ovat versoneet sarjan mysteerejä, joista muutamat todellakin hätkähdyttävät.
Mietipä eräitä näistä "hätkähdyttävistä" mysteereistä tai anomalioista, kuten tiedemiehet niihin viittaavat:
Kuu on paljon vanhempi kuin aiemmin kuviteltiin, ehkä jopa vanhempi kuin Maa ja Aurinko. Tutkimalla kosmisen säteilyn kuukiviin polttamia jälkiä, tiedemiehet ovat ajoittaneet ne miljardeja vuosia vanhoiksi. Jotkut ovat olleet 4,5:n miljardin vuoden ikäisiä, vanhempia kuin Maapallo ja "melkein yhtä vanhoja kuin aurinkokuntamme", Jastrowia mukaillen. Vanhimmat koskaan Maan päältä löydetyt kivet ovat olleet vain 3,5 miljardia vuotta vanhoja. Tiedemiesten nykyisin hyväksymä käsitys on, että Maapallo on noin 4,6 miljardia vuotta vanha. Harvardin arvostettu astronomian aikakauslehti, Sky and Telescope, kertoi vuoden 1973 kuukonferenssissa paljastetun erään kuukiven tulleen ajoitetuksi 5,3 miljardin vuoden ikäiseksi, joka tekisi kivestä melkein miljardi vuotta planeettaamme vanhemman. Tätä palapeliä mutkisti vielä se tosiseikka, että kuupöly, josta kivet oli löydetty, paljastui miljardeja vuosia vanhemmaksi kuin itse kivet. Kemiallinen analyysi osoitti kuukivien olevan kokonaan erilaista yhdistettä kuin niitä ympäröivä kuuperä. Koska pölyinen maaperä on yleensä muodostunut eroosiosta ja ympäröivien kivien murtumisesta, kuukivien täytyi olla peräisin jostain muualta kuin sieltä, mistä ne oli löydetty. Mutta mistä?
Kuu on äärimmäisen kuiva ja vaikuttaisikin siltä, ettei siellä olisi koskaan ollut vettä, ainakaan huomattavissa määrin. Yksikään kuukivistä, löytöpaikasta riippumatta, ei sisältänyt vapaata vettä tai edes vesimolekyylejä mineraaleihin sitoutuneina. Silti Apollo-lentojen jälkeensä jättämät mittalaitteet lähettivät 7. maaliskuuta 1971 Maahan signaalin, jonka mukaan vedestä koostunut "tuuli" oli kulkenut halki Kuun pinnan. Koska vesi ilmakehättömässä Kuussa höyrystyy ja käyttäytyy samoin kuin tuuli Maapallolla, heräsi kysymys: mistä tämä vesi olikaan peräisin? Höyrypilven purkaukset kestivät neljätoista tuntia ja peittivät alleen osapuilleen 322:n neliökilometrin alueen, saaden Ricen yliopiston fyysikoiden, tri. John Freeman Jr:n ja tri. H. Ken Hillsin julistamaan tapahtuman yhdeksi "kaikkein jännittävimmistä löydöistä koskaan", osoittaen Kuussa olevan vettä. Fyysikot väittivät vesihöyryn tulleen syvältä Kuun uumenista, ilmeisestikin kuunjäristyksen vapauttamana. NASA:n viranomaiset tarjosivat paljon tavallisemman, ja kyseenalaisemman, selityksen. He epäilivät kahden Apollo-ohjelman laskeutumisvaiheessa käytetyn, 27:n - 45:n kilogramman vetoisen vesitankin väsyneen ja revenneen, vapauttaen sisältönsä. Freeman ja Hills kieltäytyivät hyväksymästä selitystä, kiinnittäen huomion siihen, että Apollo 12:n ja Apollo 14:n käyttämät tankit olivat jotakuinkin 180:n kilometrin päässä toisistaan. Silti vesihöyry oli havaittu samoin muutoksin molemmilta havaintoasemilta, vaikka havaintolaitteet osoittivat vastakkaisiin suuntiin. Skeptikot ovat myös, ymmärrettävästi, kyseenalaistaneet kahden erillisen tankin yhtäaikaisen hajoamisen todennäköisyyden ja sen, kuinka niin pieni vesimäärä voisi tuottaa yli 300:n neliökilometrin kokoisen höyrypilven. Lisäksi, Apollo 16:n astronautit löysivät kuukiviä, jotka sisälsivät hiukan ruostunutta rautaa. Koska hapettuminen vaatii happea ja vapaata vetyä, kyseinen ruoste osoittaa, että jossain päin Kuuta täytyy olla vettä.
Kuukivien huomattiin olevan magneettisia - eivät tarpeeksi nostaakseen klemmarin, mutta magneettisia kuitenkin. Mikä tekee tästä niin kummallista, on se ettei Kuulla itsellään ole minkäänlaista magneettikenttää. Joten mistä tämä magneettisuus on sitten peräisin? Väite, että Kuu ehkä poimi kivien magnetismin lähikontaktista Maan kanssa, kaatuu kun otetaan huomioon, että mikäli Kuu tulisi riittävän lähelle Maata poimiakseen magneettikentän, se olisi tarpeeksi lähellä repeytyäkseen hajalle Maan vetovoimassa.
Marian - sileän, kiinteytyneen laavakiven muodostamien laajojen alueiden - olemassaolo Kuun pinnalla osoittaa, ei vähempää kuin valtavan, laavapurkauksen joltain kaukaiselta ajalta. Nykyisin on varmistunutkin, että eräät Kuun kraattereista ovat sisäistä alkuperää. Vaikkakaan ei ole viitteitä siitä, että Kuu olisi koskaan ollut riittävän kuuma tuottaakseen vulkaanisia purkauksia. Näin Ubellin mukaan: "Kuun sisuksen suhteellinen kylmyys (noin 3300°C, verrattuna Maapallon sisuksen 6500°C:n - 16200°C:n lämpötilaan) viittaa siihen, että Kuu oli melkoisen kylmä jo alun alkaenkin, ja että sisus sisältäisi vähemmän radioaktiivisuutta kuin Maa tai Kuun pinta." Jastrow yritti selittää asiaa julistamalla Kuun olleen vulkaanisesti aktiivinen joitakin miljardeja vuosia sitten, mutta pienen maailman tavoin, nopeasti viilentyneen. "Nuo muinaiset laavavirrat näyttävät kuitenkin aivan siltä kuin ne olisivat virranneet eilen", hän kirjoitti. "Tämä tosiseikka johti harhaan Kuuhullut tiedemiehet, luulemaan Kuun olleen vulkaanisesti aktiivisen suurimman osan historiastaan." On olemassa tiettyjä Kuun alueita, jotka pysyvät "kuumina" niin pimennyksen kuin päivänvalon aikanakin, ilmaisten sisäistä kuumuutta. Toinen arvoitus on, että melkein 80% kaikesta mariasta on Kuun Maanpuoleisella puoliskolla. Hiukan mariaa löytyy myös kauemmalta, usein virheellisesti "pimeäksi" kutsutulta, puoliskolta. Kuitenkin takapuoli (!) sisältää huomattavasti enemmän kraattereita ja vuoristoisia alueita. Verrattaessa muuhun Kuuhun, mariassa on suhteellisen vähän kraattereita, viitaten laavavirran peittäneen kraatterit. Lisänä mysteeriin ovat vielä masconit - laajat, tiheät, pyöreähköt tihentymät, sijoittuneina 32:n - 64:n kilometrin syvyyteen, marian keskipisteen alapuolelle. Masconit löydettiin, koska niiden tiheys häiritsi niiden yli tai läheltä lentäneiden avaruusalustemme lentoratoja. Eräs tiedemies ehdotti, että masconit ovat raskaita rautameteoriitteja, jotka syöksyivät syvälle kuuhun, kun se oli vielä pehmeässä, muotoutuvassa olotilassa. Tämä teoria on hylätty, koska meteoriitit iskevät niin suurilla nopeuksilla, että ne höyrystyisivät törmätessään. Toinen tavanomainen selitys on, että masconit eivät ole muuta kuin laavalla täyttyneitä luolia, mutta skeptikot sanovat ettei Kuussa ole tarpeeksi laavaa. Koska materia näyttäisi muodostuneen kuumasta laavasta, mikseivät nämä raskaat tihentymät ole vajonneet pohjaan? Mitä ne ovat, on suuri Kuun mysteeri", kirjoitti Wilson (kirjassaan Our Mysterious Spaceship Moon, suom. huom.) "Nyt vaikuttaisi siltä, että masconit ovatkin laajoja, lautasenmuotoisia kohteita, jotka voisivat mahdollisesti olla jonkinlaista keinotekoista rakennetta. Koska valtavat pyöreähköt kiekot eivät ole kovin todennäköisiä jokaisen valtavan marian alapuolella, keskellä kuin napakymppi jokaisessa, sattumalta tai vahingossa."

On monia viitteitä siihen, että Kuu saattaa olla ontto. Kuun keskitiheys - noin 3,34 grammaa kuutiosenttimetrille tai 3,34 kertaa veden keskitiheys - on huomattavasti erilainen kuin Maan vaipan 5,5:n gramman tiheys. Kuukivillä tehdyt tutkimukset osoittavat Kuun sisuksen eroavan Maapallon vaipasta tavalla, joka viittaisi erittäin pieneen tai jopa olemattomaan ytimeen. Niinkin aikaisin kuin 1962, NASA:n tiedemies, tri. Gordon MacDonald esitti: "Jos astronomiset tiedot otetaan huomioon, tiedot edellyttäisivät Kuun sisuksen olevan harvempaa kuin uloimpien osien. Todellakin, vaikuttaisi siltä, että Kuu olisi ennemminkin ontto kuin homogeeninen pallo." Haluttomana uskomaan Kuun onttouteen, MacDonald uskoi tietojensa olleen virheellisiä. Kuitenkin muut tutkimukset olivat taipuvaisia vahvistamaan hänen löydöksensä. Nobel-kemisti, tri. Harold Urey on ehdottanut vastaukseksi tiheysongelmaan jotain, mitä hän kutsuu "negatiivisiksi masconeiksi" tai laajoiksi Kuunsisäisiksi alueiksi, joissa "on joko huomattavasti harvempaa ainetta kuin muualla Kuussa tai yksinkertaisesti reikiä". M.I.T:n tri. Sean C. Solomon kirjoitti: "Lunar Orbiter -kokeet paransivat suunnattomasti tietämystämme Kuun gravitaatiokentästä... osoittaen pelottavan mahdollisuuden, että Kuu saattaakin olla ontto." Miksi pelottavan? Vastauksen merkityksen selvitti astronomi Carl Sagan kirjassaan Intelligent Life in the Universe jo 1966: "Luonnollinen kuu ei voi olla ontto kohde."
Kaikista yllättävin todiste Kuun mahdollisesta onttoudesta saatiin 20. marraskuuta 1969, kun Apollo 12:n miehistö, palattuaan komentomoduuliin, lähetti kuumodulin nousuvaiheen takaisin, iskeytymään Kuuhun - luoden keinotekoisen kuunjäristyksen. Kuumoduli iskeytyi Kuun pintaan, noin 65:n kilometrin päähän Apollo 12:n laskeutumispaikasta, missä ultraherkät seismiset mittauslaitteet tallensivat jotain odottamatonta ja hämmästyttävää: Kuu kaikui kuin soittokello yli tunnin ajan. Värähtely voimistui melkein kahdeksan minuuttia ennen huipputasonsa saavuttamista, vaimentuakseen sitten vähitellen.
Ilmiö toistui, kun Apollo 13:n kolmas vaihe lähetettiin törmäämään Kuuhun, johon se iskeytyi yhtätoista TNT-tonnia vastaavalla voimalla. Tällä kertaa Kuu, NASA:n mukaan, "reagoi kuin gongi." Vaikka seisminen laitteisto oli yli 173 kilometrin päässä törmäyspaikasta, tallenteet osoittivat jälkikaikujen kestäneen kolme tuntia ja kaksikymmentä minuuttia, ja kulkeneen 35:n - 40:n kilometrin syvyydessä. Myöhemmät tutkimukset ihmisperäisillä törmäyksillä Kuuhun tuottivat samanlaiset tulokset. Erään törmäyksen jälkeen Kuu kaikui yli neljä tuntia. Tämä soiminen yhdistettynä Kuun tiheysongelmaan johti jotkut päättelemään Kuulla mahdollisesti olevan epätavallisen kevyt, ellei jopa olematonkin, ydin. He toivoivat pystyvänsä tallentamaan meteorin iskeytymisen Kuuhun - tarpeeksi suuren lähettääkseen iskuaallon Kuun ytimeen ja takaisin, jolloin asia selviäisi. Tuo tilaisuus tuli 13. toukokuuta 1972, kun suuri meteori iskeytyi Kuuhun 200:n TNT-tonnin voimalla. Meteorin lähetettyä iskuaaltoja syvälle Kuun sisukseen, tiedemiehet hämmästyksekseen huomasivat, ettei yksikään tullut takaisin, vahvistaen Kuun ytimessä olevan jotain epätavallista. Kirjailija Wilsonin mukaan yksi NASA:n tiedemies on myöntänyt viranomaisten suorittaneen kokeita "joista ei ole julkisesti ilmoitettu", varmistaakseen Kuun olevan ontto tai sisältävän laajoja reikiä. Sitaattina tri. Farouk El Bazin kertomasta: "Kuussa epäiltiin olevan monia löytämättömiä, pinnan alapuolisia, luolia. Kuuhun onkin lennätetty useita kokeita, nähdäksemme olisiko siellä todellakin sellaisia luolia." Näiden kokeiden tuloksia ei ole tehty julkisiksi.

Vaikuttaisi ilmeiseltä, että Kuulla on kestävä, luja ulkokuori, ja kevyt tai olematon sisus. Kuun kuori sisältää tummia mineraaleja, kuten titaniumia, jota käytetään Maassa avaruusalusten ja -kulkuneuvojen rakentamisessa. Monet ihmiset yhä muistavatkin katselleensa astronauttejamme televisiosta, heidän yrittäessään turhaan porata reikiä Kuun mariakuoreen. Heidän erikoisvalmisteiset poransa kykenivät lävistämään vain muutamia tuumia. Kuun kovan pinnan arvoitusta mutkisti vielä jalostetuilta näyttävien metallien löytäminen.
Epäilemättä suurin kuutamme koskeva mysteeri on, kuinka se ylipäänsä syntyi. Ennen Apollo-lentoja, eräs vakavasti otettava teoria Kuun alkuperästä oli, että se irrottautui Maasta joskus kauan sitten, olkoonkin ettei kukaan pystynyt ehdottomasti osoittamaan, mistä päin Maapalloa Kuu olisi kotoisin. Ajatus tuli hylätyksi, kun huomattiin maailmamme ja Kuun koostumuksien välillä olevan vain vähän yhtäläisyyksiä. Uudemman teorian mukaan Kuu syntyi Maapallon syntymisessä ylijääneestä avaruusroskasta. Tämä käsitys osoittautui nykyisen gravitaatioteorian valossa kyseenalaiseksi, koska teoria osoittaa, että yksi suuri kohde kerää itseensä kaiken ylimääräisen materiaalin, jättämättä mitään toisen suuren kokonaisuuden muodostumista varten. Nyt on yleisesti hyväksytty, että Kuu syntyi muualla ja tuli Maan gravitaatiokenttään joskus ammoisessa menneisyydessä. Tässä kohdin teoriat poikkeavatkin toisistaan - yhden esittäessä Kuun alunperin olleen planeetta, joka törmättyään Maahan hajosi palasiksi, jotka yhdistyivät Kuuksi, toisen esittäessä Kuun joutuneen kiertoradalleen Maan vetovoiman kaappaamana, oltuaan harhailemassa läpi aurinkokuntamme. Kumpikaan näistä teorioista ei ole erityisen vaikuttava, koska ei ole todistusaineistoa siitä, että muinainen lähikontakti olisi fyysisesti häirinnyt Maata tai Kuuta. Avaruudessa ei ole menneisyydessä tapahtuneeseen törmäykseen viittaavia palasia, eikä Maapallon ja Kuun kehittyminen vaikuttaisi tapahtuneen samalla ajanjaksolla. Nykyinen tietosanakirja toteaa, että "vaikuttaisi olevan viitteitä Kuussa toimineista magmaattisista [sulakivi-] prosesseista, ajalta kauan ennen mitään Maapalloa koskevilla geologisilla tutkimuksilla suoraan pääteltävissä olevia prosesseja." Mitä taas "kaappausteoriaan" tulee, jopa fiktion parissa työskentelystään tunnettu tiedemies, Isaac Asimov, on kirjoittanut: "Se on liian suuri ollakseen Maan kaappaama. Mahdollisuudet sellaisen kaappaukseen, jonka jälkeen Kuu olisi jäänyt kiertämään Maapalloamme melkein ympyränmuotoisella radalla, ovat liian pienet tehdäkseen moisesta mahdollisuudesta uskottavan." Asimov oli oikeassa pohtiessaan Kuun kiertorataa - se ei ole pelkästään lähes ympyränmuotoinen vaan myöskin vakaa, toisen puoliskon ollessa aina kohti Maata, erittäin vähäisin muutoksin. Tietääksemme se on ainoa, tällaisen kiertoradan omaava, luonnollinen kuu. Pyöreä kiertorata on erityisen kummallinen, kun otetaan huomioon, että Kuun painopiste sijaitsee pari kilometriä lähempänä Maata kuin sen geometrinen keskusta. Yksistään tämän tosiseikan pitäisi tuottaa epävakaa, tutiseva kiertorata, paljolti samaan tapaan kuin pallo, jonka massa on keskipisteestä sivussa, ei kieri suoraan. Lisäksi, melkein kaikki muut aurinkokuntamme kuut kiertävät planeettojensa päiväntasaajien tasossa. Toisin kuin Kuu, jonka kiertorata sijoittuu oudosti lähemmäksi Maan rataa Auringon ympäri tai on verrattuna Maan ratatasoon yli viisi astetta vinossa. Lisäksi tosiseikan, että Kuussa on pullistuma - sijoittuneena Maasta poispäin osoittavalle puolelle, kumoten siten ajatuksen, jonka mukaan sen olisi aiheuttanut Maan vetovoima - pitäisi tehdä siitä epätasapainoisen maailman.
NASA tarkoittaa "Never A Straight Answer" (Ei koskaan suoraa vastausta)
Kokonaisuudessaan, yhdysvaltalaiset astronautit näyttävät pitäneen yhteisen rintamansa, kiistäen sinnikkäästi yhdenkään paikkansa pitävän ufokohtaamisen tapahtuneen. Hoaglandin uutiskonferenssin jälkeen, maaliskuussa 1996, astronautti Alan Bean kertoi medialle: "Se ei ole totta. Kukaan, en ainakaan minä tai Pete Conrad, jonka kanssa olin koko ajan, nähnyt mitään muinaisiin sivilisaatioihin viittaavaa." NASA:n puhemies, Brian Welch, lisäsi: "Toimme julkisuuteen kaiken löytämämme."
Neil Armstrong, ensimmäinen Kuun päällä kävellyt ihminen, kertoi kirjailija Timothy Good:lle 29. joulukuuta 1986: "Mitään muita kuin luonnollista alkuperää olevia kohteita ei raportoitu, löydetty, tai nähty Apollo yhdellätoista tai millään muullakaan Apollo-lennolla. Kaikki Apollo-lennoilla tehdyt havainnot on täydellisesti ilmoitettu julkisuudessa."
Kuitenkin huhut, joiden mukaan astronautit - lähes kaikki käskyjen alaisena vaikenemaan taipuvaisia upseereja - olisivat mahdollisesti nähneet Kuussa jotain muutakin kuin kiviä ja pölyä, ovat pysyneet hengissä vuosia. Apollo 11-lennon jälkeisten, puhtaaksikirjoitettujen teknisten keskustelujen mukaan astronautit Armstrong, Edwin "Buzz" Aldrin, ja Michael Collins kertoivat kohdanneensa suuren sylinterinmuotoisen ufon jo ennen Kuuhun pääsemistään. Aldrin sanoi: "Ensimmäinen epätavallinen asia, minkä näimme, oli luullakseni päivän päässä Kuusta tai ainakin melko lähellä. Se oli huomattavan kookas..." Aldrin sanoi Apollon miehistön ensin luulleen kohteen olleen Saturn 4 -kantoraketti (S-IVB), mutta lisäsi: "Otimme yhteyttä Maahan, josta meille kerrottiin S-IVB:n olleen 9600:n kilometrin päässä." Aldrin kuvaili ufoa sylinterinmuotoiseksi, kun taas Armstrong sanoi sen olleen "todellakin kaksi rengasta. Kaksi toisiinsa kiinnittynyttä rengasta." Collins myös sanoi sen näyttäneen ontolta, poukkoilevalta sylinteriltä. Hän lisäsi: "Se oli ontto sylinteri, mutta muuttaessa sekstantin tarkennusta se muuttui avoimen kirjan muotoiseksi. Se oli todella outoa."
Kaksi astronauttia, jotka vaikuttaisivat rikkoneen määräyksiä, ovat tri. Edgar Mitchell ja Gordon Cooper. Oprah Winfreyn televisio-ohjelmassa, 19. heinäkuuta 1991, Mitchell vihjaisi ettei kaikkea UFOja koskevaa informaatiota ole julkistettu, sanomalla: "Uskon, että Maan ulkopuolisen elämän tutkimuksesta on tiedossa paljon enemmän kuin mitä suurelle yleisölle on nyt tarjolla, ja näin on ollut jo kauan... Se on pitkä, pitkä tarina. Se ulottuu aina toiseen maailmansotaan, jolloin kaikki tapahtui, ja on hyvin salaista materiaalia.
"Dateline NBC"-ohjelmassa, 1996, Mitchell oli jopa avoimempi: "Minulla ei ole omakohtaista kokemusta, mutta minulla on ollut mahdollisuus tavata kolmesta eri maasta ihmisiä, joilla on väitteidensä mukaan ollut, virallisia tehtäviään suorittaessaan, kokemuksia henkilökohtaisista kohtaamisista... Maan ulkopuolisen elämän kanssa", hän sanoi. Kysyttäessä, uskooko hän Maan ulkopuolisen elämän jo vierailleen Maapallolla, Mitchell vastasi: "Johtuen siitä, mitä nyt ymmärrän, ja olen kokenut, ja josta olen nähnyt todistusaineistoa, uskon todistusaineiston olevan hyvin vakuuttavaa, ja suurelta osin salaiseksi luokiteltua... hallitusten taholta."
Cooper, joka jäi eläkkeelle ilmavoimien everstinä 1970, on ollut jopa äänekkäämpi. Vuonna 1978, Yhdistyneiden Kansakuntien ufoja käsitelleessä istunnossa luettiin Cooperin lähettämä kirje, jossa todettiin: "Uskon, että nämä Maan ulkopuoliset kulkuvälineet ja niiden miehistöt ovat vierailemassa planeetallamme toisilta planeetoilta, jotka ilmiselvästi ovat hiukan kehittyneempiä kuin olemme täällä Maapallolla." Samana vuonna, Cooper kirjoitti myös kirjeen Yhdistyneisiin Kansakuntiin, Grenadan suurlähettiläälle, joka kannatti YK:n aloitetta ufojen tutkimisesta. Kirjeessään, josta sittemmin on tehty julkinen, Cooper toteaa, että astronautit "ovat hyvin haluttomia edes keskustelemaan ufoista, johtuen hyvin monista ihmisistä, jotka ovat harkitsemattomasti myyneet valheellisia tarinoita ja väärennettyjä dokumentteja, väärinkäyttäen heidän nimiään ja mainettaan epäröimättä. Ne harvat astronautit, jotka ovat jatkaneet osallistumistaan ufo-kentän toimintaan, ovat joutuneet tekemään niin hyvin varovasti. On useita meistä, jotka uskovat ufoihin, ja joilla on ollut tilaisuus nähdä UFO maassa tai lentokoneesta."
Cooperin maininta "UFO maassa" oli ilmeisestikin viittaus hänen omaan kokemukseensa Edwardsin lentotukikohdassa, 2. toukokuuta 1957. Vuonna 1993, Cooper kuulemma antoi tämän selonteon saksalaiselle dokumenttien tuottajalle, Michael Hesemannille: "Minulla oli ryhmä, joka oli kuvaamassa tarkkuuslaskeutumisjärjestelmän laitteistoa, jota olimme asentamassa kuivuneelle järvenpohjalle, ja he olivat siellä kameroineen ja elokuvakameroineen, ja kuvasivat koko laitteistoa. He tulivat juosten luokseni kertomaan, että tämä UFO, pieni lautanen, oli tullut alas, juuri heidän yläpuolelleen, laittanut ulos kolme laskeutumistelinettä ja laskeutunut noin 50:n jaardin (1 jaardi = 91 cm, suom. huom.) päähän heistä. Kun he olivat lähestyneet sitä, saadakseen siitä lähikuvaa, se oli noussut ylös, vetänyt telineet sisään, ja hävinnyt suurella nopeudella... Jouduin katsomaan ohjeista, kenelle minun piti soittaa raportoidakseni asiasta, kuten teinkin, ja he käskivät minun saada filmi välittömästi kehitetyksi, laittaa se pussiin, ja lähettää heille johtavan kenraalin koneella Washingtoniin, kuten teinkin. Se oli viimeinen kerta, kun olen koskaan kuullut filmistä."
Eräs selonteko siitä, kuinka astronautteja vaiennettiin, tuli entiseltä NASA:n avaruusohjelman jäseneltä, Otto Binderiltä, joka syytti entisen työnantajansa sensuroineen Apollo 11:n ja muiden lentojen radioviestejä, vaihtamalla yleisölle tuntemattomille radiokanaville. Hän väitti, että nimettömien radioamatööri-intoilijoiden kuunnelleen Apollo 11:n lähetyksiä astronauttien laskeuduttua Rauhallisuuden mereen, ja kuulleen yhden astronauteista huudahtavan: "Nämä ovat valtavia, sir... suunnattomia... Voi, Jumala, ette uskoisi tätä! Kerron teille, että täällä on muita avaruusaluksia... rivissä kraatterinreunan kauemmalla puolella ... he ovat Kuussa katselemassa meitä..."
Binderin kertomuksen odottamattomasta vastaanotosta Kuussa hylkäsivät kaikki muut, paitsi kaikkein herkkäuskoisimmat ufotutkijat. Kuitenkin, erään muunnelman tarinasta julkaisi Maurice Chatelain vuonna 1978, kirjassaan Our Ancestors Came from Outer Space. Chatelain kirjoitti: "Kun Apollo 11 suoritti ensimmäisen laskeutumisen Rauhallisuuden mereen (the Sea of Tranquility), vain hetkeä ennen kuin Armstrong laskeutui tikkaita, laskeakseen jalkansa Kuun pinnalle, kaksi ufoa leijui ylitse." Hän lisäsi: "Astronautteja eivät rajoittaneet laiteongelmat. He näkivät tehtäviensä aikana asioita, joista ei voinut keskustella kenenkään NASA:n ulkopuolisen kanssa. On erittäin vaikeaa saada mitään tiettyä informaatiota NASA:lta, joka edelleenkin harjoittaa erittäin tiukkaa kontrollia kaikkien näitä tapahtumia koskevien paljastusten suhteen."
Olisi helppoa jättää Chatelain huomiotta, yhtä nopeasti kuin Binderkin, ellei otettaisi huomioon miehen henkilötaustaa. Chatelainilla oli kaikki mahdollisuudet tietää, mistä puhui, koska hän oli vastuussa Apollo-lentojen viestintä- ja datakäsittelyjärjestelmän suunnittelusta ja rakentamisesta NASA:lle. Tultuaan Yhdysvaltoihin ranskalaisesta Marokosta 1955, Chatelain loi hyvämaineisen uran ilmailu- ja avaruusteollisuudessa. Hän oli vastuussa uuden tutka- ja viestintäjärjestelmän rakentamisesta Ryan Electronicsille 1950-luvun lopulla, saaden yksitoista patenttia, kuten Ranger- ja Surveyor-kuulennoilla käytetyn automaattisen tutkalaskeutumisjärjestelmän. Hän alkoi työskennellä Apollo-projektissa liityttyään North American Aviationiin.
Chatelain tiedosti, että NASA kykeni piilottamaan Apollon salaiset lähetykset laajan radiokanavavalikoiman sekaan. "Kun Apollo saapui Kuun läheisyyteen, aiemmin käytetyt kantoaallot eivät voineet yltää niin kauas, joten kaikki viestintä kulki yhden ainoan, hyvin voimakkaan, suuntausantennilla varustetun lähettimen kautta. Lähetin toimi S-aaltoalueella, 2106:n ja 2287:n MHz:n välissä, hyvin monilla kanavilla, joista jokainen lähetti useampaa signaalia yhtäaikaisesti multipleksin kautta. (Vastaavanlainen järjestelmä sisältyy Suomessakin käyttöön otettaviin digitaalisiin televisiolähetyksiin... Apollon aikoihin järjestelmä lienee tosin ollut analoginen. Suom. huom.) Esimerkiksi, seitsemän kanavaa oli varattu syöttämään lääketieteellistä informaatiota astronauttien fyysisestä terveydentilasta, ja yhdeksän uudelleenlähettämään Kuun takapuolella käynnin aikana varastoitunutta telemetristä tietoa, jonka välittäminen suoraan Maahan ei ollut mahdollista", hän kertoi.
Lisätodisteita NASA:n halukkuudesta kätkeä yleisöltä informaatiota tuli Howard Wolpelta, edustajainhuoneen jäseneltä (Michigan), joka 1990-luvun alkupuolella ilmoitti Kongressin tutkijoiden löytäneen NASA:n hallintovirkailijoille tarkoitetun kaksisivuisen ohjeen, jossa neuvottiin kuinka välttää "kiistanalaisen" informaation paljastumista. Wolpen mukaan: "Tämä NASA:n asiakirja käskee valtion palveluksessa olevia: 1) uudelleenkirjoittamaan ja jopa tuhoamaan asiakirjoja 'epäedullisten vaikutusten minimoimiseksi'; 2) sekoittamaan asiakirjoja ja sotkemaan käsialoja, jotta asiakirjojen tärkeys olisi 'vähemmän merkityksellinen'; ja 3) ryhtyä toimiin erilaisten asiakirjojen julkisuusperiaatetta koskevien vapautusten 'käytettävyyden laajentamiseksi'." NASA:n virkailija, kuten arvata saattoikin, sanoi asiakirjan antaneen virheellisen kuvan NASA:n avoimuusperiaatteesta.
Avaruusvirastolla ei vain pelkästään ollut keinoja ufotietojen vaimentamiseen, vaan se myöskin käytti niitä, tri. Garry Hendersonin, NASA:n kanssa työskennelleen, General Dynamicsin tutkijan mukaan. Hän sanoi astronauttien saaneen ehdottomat käskyt olla keskustelematta ufohavainnoista kenenkään kanssa.
Lisäksi on vielä voimakkaita, salaisia tiedusteluvirastoja, joiden käytössä voi olla jopa paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin CIA:lla. Kuten UFO Magazinen tutkimusjohtaja, Don Ecker, huomauttikin: "Kaiken tämän takana on National Security Agency (NSA, kansallinen turvallisuusvirasto), joka valvoo kaikkia lähetyksiä ja seuloo kaiken lennoilla otetun filmimateriaalin."
Sensuurin kertosäkeeseen on hiljattain liittynyt Brian O'Leary, Apollo-ohjelman aikainen tiedemies-astronautti ja Mariner 10 Venus-Merkurius-lennon "television science groupin" (mikä helvetti sitten lieneekin. suom. epätoiv. huom.) varajohtaja. "Myöhään 1960-luvulla, ollessani NASA:n astronautti, minulla ei ollut tietoja astronauttien ufohavainnoista", O'Leary myöhemmin kirjoitti. "Pitkäaikainen ystävyyteni erääseen astronauttiin, jonka oli ilmoitettu omaavan näköhavainnon, ei näyttänyt merkitsevän mitään, kun kysyin häneltä asiasta. Hän oli epäilyttävän välttelevä. Ovatko astronautit vannoneet salaisuusvalan? Oliko tämä tärkein syy siihen, miksi kaikilla meillä astronauteilla - siviilit mukaanlukien - piti olla huippusalaiset turvallisuusluokitukset? Jos oli, tilanne on laittanut ufohavaintoja tehneet kuumille kiville suhteessa viranomaisiin - ei kadehdittavaan asem

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä