Kuinka monta järkytystä ihminen kestää peräjälkeen? Itse koin viime keväänä kaksi perättäistä. Kaikista asioista ei voi edes puhua kenellekään. Selvisin kuitenkin hengissä keskusteltuani lähimpieni kanssa ja muutamat itkut itkettyäni hämmästyttävän nopeasti ja tuli tämä tunne:
http://youtube.com/watch?v=vYFdgHuA4h8
http://youtube.com/watch?v=vYFdgHuA4h8
Vastaukset 5
Vanhimmat
sen, minkä päättää itse kestää.
Minua kohtasi järkytys 2 kuukautta sitten,
kun todellisuuteni, maailmani ja tapani kuvitella, että maailma on avoin minulle romutettiin.
Kiitos tästä kuuluu isälleni ihan kokonaan,
se paskiainen, jota oikeasti luulin mukavaksi ihmiseksi.
Joulu ei tuntunut missään ja aamulla herätessäni alan ensiksi heti miettiä, kuinka epäreilu maailma on.
Siitä tulee paha olo.
Minä olen ollut jo 3 vuoden ajan todella onnellinen, mutta nyt, kun olen onneton,
huomaan, ettei minulla ole elämää, jolla voisi lohduttautua, ja jonka avulla voisin unohtaa
kaiken sen paskan, jota päässäni pyörii ja jota tyrkytetään koko ajan lisää.
Tiedän, että maailma on avoin, mutta silti
ajattelen asioita, jotka ovat minulle vahingollisia.
Toivon todella, että tästä pääsen yli pian.
Siihen todennäköisesti menee kyllä aikaa
parista viikosta vuoteen.
Kunpa voisin lakata ajattelemasta kokonaan.
Pari vuotta sitten järkytyin siitä,
kun alkoi olla hammasongelmia: Useita hampaita
piti poistaa. Siihen oli vaikea tottua,
mutta vuodessa totuin siihen. Nykyään olen ylpeä
harvasta hammasrivistöstäni!
Onneksi kaikki poskihampaat ovat tallella vielä toistaiseksi, sillä ne on ne tärkeimmät.
Tuota Cherin kappaletta olen minäkin kuunnellut usein, samoin Tina Turnerin "Simply the best"
ja Britneyn; "Stronger" ja Aguileran "fighter".
Ne ovat aika pehmoisia kappaleita, mutta
niistä tulee vahva olo, joten ne ovat minulle hyväksi.
Minä en ole käynyt ulkona kunnolla 5 viikkoon.
Vain kaupassa on käyty.
Nyt alan taas pikku hiljaa herätä eloon,
sillä vaikka järkytyksiä tulee, niistä on selvittävä!
Jokainen meistä kokee asiat omasta näkökannastaan katsottuna ja kaikki meistä reagoi omalla tavallaan myös kriisitilanteisiin.
Ihminen käsittelee kriisin useassa vaiheessa. Näitä vaiheita ovat(http://www.tukiasema.net/teemat/artikkeli.asp?docID=86):
1.shokki
2.reaktiovaihe
3.työstämis- ja käsittelyvaihe
4.(purku)
"Shokki kuuluu välittömiin reaktioihin, eli ihminen menee shokkiin välittömästi esimerkiksi onnettomuustilanteessa. Se ilmenee useinmiten tietoisuuden tilan muuttumisena. Henkilö saattaa esimerkiksi kokea katsovansa tilannetta sivusta tai näkevänsä unta. Käsitys ajasta saattaa myös muuttua, aika tuntuu hidastuvan. Samoin muistin toiminta saattaa tehostua; jälkeenpäin shokissa ollut ihminen muistaa pienet yksityiskohdatkin."
- Juuri näin tunsin kokevani kun menetin sisareni puoli vuotta sitten. Kuljin kuin unessa sen päivän kun olin kuullut tapahtuneesta.
"Reaktiovaiheessa ihminen alkaa käydä läpi tunteitaan; hän saattaa olla esimerkiksi ahdistunut, itkuinen, kokea helpotusta siitä että on elossa, tai toisaalta kokea syyllisyyttä tai syytellä muita. Joillekin saattaa tulla muisti- tai keskittymisvaikeuksia, levottomuutta tai hajanaista oloa."
- Itse unohdin vanhempieni puhelinnumeron tuossa tilanteessa. Myös tämä muiden syytteleminen on tuttua.
"Työstämis- ja käsittelyvaihe
Tässä vaiheessa ihminen sananmukaisesti työskentelee päästäkseen läpi traumasta. Hänen on luovuttava entisestä, surtava, mutta toisaalta taas suunnattava tulevaisuuteen.
Vaiheeseen kuuluu että ihminen käy läpi traumaan liittyviä asioita useaan kertaan, kunnes on valmis niistä luopumaan. Hän tavallaan järjestää elämänsä uudelleen ja sen jälkeen jatkaa elämistä."
Kestääkö todella? Kun illuusiot romutetaan, kun haaveet joutavat romukoppaan. Kun näkee rakkaan ihmisen kärsivän ja oma käsi on liian lyhyt auttamaan. Lopulta kaikki on menetetty ja jäljelle jää tyhjyys ja pettymys eikä mikään tunnu enää miltään. Kun viimeinen ruusu on laskettu kummulle eikä häntä enää ole. Ei tuntunut joulu missään ja tämä kaamos kuvastaa hyvin tunnetilojani. Nyt hän on sitten poissa.
http://youtube.com/watch?v=Em_BK1t7yag
Viimeinen jäähyväinen ystävälle. Ruusuni, sydämeni miten saatoit. Sade piiskaa ikkunaan. Katson tyhjyyteen. Kyyneleet jäävät poskelle. Ei ole enää ketään, joka ne kuivaa. Olet Mennyt.
Ikuisesti.
http://youtube.com/watch?v=188EL_gNqpE&mode=related&search=
Jollakin keinolla surevan, masentuneen toivoa pitää yrittää pitää yllä. Jos toivo menee, ihminen on pulassa. hetkittäin toivottomuutta tuntee varmasti jokainen välillä, mutta jatkuvana tunteena se on kuluttava.
Tiedän, että joskus ei ole sanoja lohduttaa toista ja pitää toivoa yllä ja pelkään, että pelkkä läsnäoloni ja olemassaoloni eivät siihen riitä, mutta muuta tarjottavaa ei aina ole. Minun pitää tukijana ja toivon ylläpitäjänä luottaa itseeni ja siihen, että pystyn kulkemaan vaikkapa hiljaa toisen rinnalla ja siten häntä tukemaan...
Oon aika nuori mutta kokenut elämässä enemmän kuin moni keski-ikäinen. Menetin isäni ollessani 11v., ja äiti kuoli kun olin 14 vuotta. Äidin kuolema oli ehkä pahin, koska olihan hän minun ainut jäljellä oleva tuki ja turva, vanhempi. Onneksi minulla on 8 vuotta vanhempi isosisko, ja ihanat kummini jotka ottivat minut luokseen asumaan ja antoivat kodin. Mutta kyllä mä koen että kaikki tämä "paska" on vain vahvistanut ja kasvattanut minusta näinkin vahvan
ihmisen kuin nyt olen. Kaikesta kokemastani surusta olen ylpeä, koska se on osa mua. Ongelmana ehkä onkin että olenko jo liian vahva, kyyninen elämälle..
Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä.
Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle!
-Tommy Tabermann
^^ Niinpä niin...