Surullisena ja aika ajoin huvittuneena olen jokusen hetken seurannut täällä käyvää keskustelua. Kerronpa teille pätkän omaa tarinaani:
Olen hieman päälle kolmekymppinen nainen, alkoholistivanhempien vahinkolapsi. Elin lapsuuteni väkivallan ja viinan keskellä. Noin kuusivuotiaasta saakka hoidin itseni lisäksi veljeni, yritin suojella kaikelta pahalta, pesin ja ruokin. Aika ajoin toki meilläkin oli selviä, seesteisiä kausia, kun rahat loppuivat. Silloin sitten elettiin perunoilla, ruskealla kastikkeella ja puurolla. Onneksi koulussa sai ruokaa, sillä oppi pärjäämään ja kotiin oli kiva tulla, kun heti ovelta haistoi että ei ollut tilipäivä, vielä.
Eipä sen enempiä lapsuudesta, yllä olevasta voi ainakin itse vastaavaa kokeneet/opiskelleet/kuulleet helposti päätellä kuinka nuoruusvuodet kuluivat. Onneksi kunnianhimoa oli, olin luokan parhaimpia oppilaita aina. Tässä hieman ajattelemisen aihetta: Noin 4-5-vuotiaana päätin yksin peiton alla pelätessäni, että minusta EI KOSKAAN tule vanhempieni kaltaisia. Se päätös on pitänyt. Absolutistia minusta ei tullut, mutta eläissäni en ole krapulaani ottanut muuta kuin enintään särkylääkettä.
Peruskoulun jälkeen jouduin lopettamaan opinnot, koska vanhempani kieltäytyivät ostamasta minulle oppikirjoja (omille päästyäni pystyin aloittamaan opinnot uudelleen). Me lapset asuimme tuolloin isämme kanssa, koska äidin uusi aviomies "isäpuolen oikeudella" mm. yritti käydä minuun käsiksi. Jäin "lorvailemaan" - ja sain haukut laiskuudesta ja yrittämisen puutteesta. Ikää oli tuolloin 15 v. Isä sairastui noihin aikoihin ja oli vuoroin sekava ja vuoroin tajuton. Koetin saada apua terveyskeskuksesta ja sosiaalitoimistosta, pyysivät tuomaan isän vastaanotolle. Ei auttanut, kun kerroin, että mies ei pysy pystyssä ja etten minä, 155 cm ja 40 kg saa miltei kaksimetristä miestä talutettua kilometrin päähän terveyskeskukseen. Jouduin lopulta kutsumaan ambulanssin viikon tajuttomuuden jälkeen ja isällä todettiin aivokasvain. Jäimme silloin 10-vuotiaan veljeni kanssa kaksin, rahattomana, kotiin. Siinä sitten minä, 16-vuotissyntymäpäivieni kynnyksellä, kävelin sosiaalitoimistoon rahaa anomaan - ja pyöritin huushollia puolisen vuotta isän toipuessa leikkauksesta ensin teholla, sitten sairaalassa ja lopulta kuntoutuslaitoksessa. Edes kiitosta en saanut, päinvastoin haukut siitä kuinka tiskit oli tiskaamatta hänen palatessaan ja pari päivää isän kotiutumisen jälkeen kossupullon korkki kierrettiin taas auki - ja sama rumba alkoi. Päätös kotoa pois muuttamisesta syntyi lopulta kun isä kävi kiinni kurkkuun nyrkki pystyssä - minä mokoma arvostelin häntä hänen juomisestaan ja siitä, että kaikki kotityöt jäivät minulle. Veljeni jäi, ikävä kyllä, vielä isän luo asumaan.
Otin yhteyttä asioitamme hoitaneeseen sosiaalityöntekijään ja kerroin päätöksestäni päästä pois. Kiitokset hänelle, hän auttoi minua löytämään asunnon, opasti ja jopa kuljetti vapaa-aikanaan omalla autollaan vapaita asuntoja katsomassa. Olin juuri täyttämässä 17 vuotta kun kannoin vähäisen omaisuuteni yhdessä poikaystäväni kanssa omaan vuokra-asuntoon.
Äitini oli juuri ennen muuttoani synnyttänyt suloisen pojan ja elämä heillä näytti hetken aikaa sujuvan mukavasti. Kunnes..... viinan voima on niin vahva että se menee jopa vauvan hyvinvoinnin edelle. Hoidin veljeäni viikkokaupalla hänen olleessaan vielä muutaman kuukauden ikäinen – ja siitä eteenpäin jatkuvasti. Miltei joka kerta äidin luo kylään mennessäni lähdin sieltä veljeni mukanani, joskus kotimatkalla poikkesin vielä tuttavien luona lainaamassa rahaa vaippoihin ja vauvanruokaan, oma toimeentulonikin oli tuolloin sosiaalitoimiston avustusten varassa poikaystävän ollessa armeijassa. Opiskelin iltalukiossa ja tapanani olikin käydä illalla tuntien jälkeen ”tarkistamassa tilanne” äidin luona.
Päivisin kyläilin isän luona katsomassa mitä hänelle ja vanhemmalle pikkuveljelleni kuului. Heillä elämä onneksi näytti lähteneen sujumaan hieman paremmin minun muutettuani pois, isä opetteli kotityöt ja huolehti raha-asioistaan tunnollisesti. Viinaa kului edelleen, mutta mielestäni harvemmin ja veli tuntui pärjäävän, sai tukea sosiaalityöntekijältä ja kävi säännöllisesti keskustelemassa.
Nuorempi veljeni, tämä äitini ”iltatähti”, otettiin huostaan ensimmäisen kerran noin puolitoistavuotiaana. Huostaanottoa kesti muutaman kuukauden ja veli pääsi takaisin kotiin. Jälleen kului puolisen vuotta – uusi muutaman kuukauden huostaanotto. Lopullisesti veli otettiin lastenkotiin neljävuotiaana. Äitini ja hänen miehensä olivat luonnollisesti sitä mieltä, että huostaanotto oli kertakaikkisen aiheeton, hehän ottivat vain silloin tällöin viinaa (parin viikon putkia vähintään parin kuukauden välein) eikä lapsi MILLOINKAAN kärsinyt siitä, ruokaa on riittänyt ja vaatteita vaihdettavaksi. Minä olin kiitollinen, että veljeni pääsi näkemästä hakkaamista (jota tässä perheessä harjoitettiin tarpeen tullen jopa työkalujen, mm. vasaran avulla), joskin olin toki pettynyt näkemään jälleen, kuinka joillekin ihmisille viina on tärkeämpää kuin oman lapsen hyvinvointi.
Siitä sitten alkoikin veljeni lastenkotiaika. Onneksi hän sai olla samassa lastenkodissa n 12-vuotiaaksi saakka. Vanhemmat tapasivat häntä milloin sattui. Säännölliset tapaamisajat, kaksi kertaa viikossa, oli toki sovittu, mutta vanhempiin ei voinut luottaa, joskus oli putki päällä, toisinaan puuttui matkarahat koska kaikki rahat olivat juotu. Koskaan he eivät soittaneet ja peruneet tapaamistaan, vaan lapsi odotti ikkunassa tuntikausia ja toivoi, että jospa he ovatkin vain myöhässä. Ja kun he saapuivat vierailulle, lastenkodin henkilökunta sai haukut siitä, kuinka lapsi on puettu epäsiististi tai tukka on liian pitkä. Siivottukaan ei oltu tarpeeksi vaan vanhempien mielestä lapsi eli sikolätissä. Itse voin kertoa, että lastenkoti oli aivan riittävän siisti, kaikki lapset opetettiin osallistumaan siivoukseen ja vaatteissa ei ollut mitään vikaa.
Kävin säännöllisesti tapaamassa pikkuveljeäni ja parin vuoden jälkeen häneltä kiellettiin vierailut vanhempien luo, minun luonani hän vietti n. joka toinen viikonloppu. Minä osallistuin perheeni (tuolloin meille oli jo syntynyt oma lapsi) kanssa pikkuveljeni koulun tapahtumiin, sählyturnauksiin jne. Osallistuin jopa neuvotteluihin lastenkodin kanssa muutamia kertoja.
Noihin aikoihin kävi sitten niin, että vanhemmalla pikkuveljelläni todettiin masennus ja hän tutustui huumeisiin. Elämä isän kanssa ei ilmeisesti sitten ollutkaan niin helppoa kuin olin luullut ja miltä päällepäin näytti. Vuoden-parin epämääräisten touhujen ja parin itsemurhayrityksen jälkeen veli kuoli amfetamiinin yliannostukseen 22-vuotiaana. Isän luona. Suru oli kova, varsinkin isällä, joka koetti lastansa elvyttää ennen ensihoitajien saapumista. Minä koetin jaksaa, tukea isää, käydä töissä ja pyörittää perheeni arkea. Puolisen vuotta isä jaksoi, ryyppäsi putkeen, haki Tallinnasta halvempaa viinaa että rahat riittäisivat ja lopulta elimistö ei enää jaksanut ja isä haudattiin tasan 9 kk veljeni jälkeen samaan hautaan. Ilman perhettä ja sitä sisua, joka vannotti jaksamaan jo neljävuotiaana, en olisi jaksanut. Ikää itselläni oli tuolloin 28 vuotta.
Idoli-isoveljen kuolema oli tietysti järkytys myös jo murrosiän kynnykselle ehtineelle pikkuveljellemme ja erilaisia oireita alkoi ilmaantua; karkailua lastenkodista, raivokohtauksia, alapäätyylisiä juttuja, kiusaamista ja sukupuolielinten esittelyä koulussa välitunnilla jne. Oireet taisivat kyllä ennemminkin johtua vuosien epävarmuudesta kuin veljen kuolemasta, mutta kuolema saattoi edesauttaa niiden laukeamista. Näin kotipsykologialla ajateltuna. Hänet päätettiin siirtää Keski-Suomeen sijaisperheeseen. Minulle siirto oli järkytys, en enää tapaisi veljeä viikoittain, vaan vain lomilla. Ymmärsin kuitenkin syyt, miksi siirtoon päädyttiin ja toivoin, että se auttaisi rauhoittamaan ennen pitkää veljen mieltä ja epävarmuutta huomisesta.
Siirrosta on nyt noin 3 vuotta ja veljellä ikää 15. Veljeni koulumenestys on ollut viimeisen vuoden ajan huimaa, jopa kymppejä on ilmaantunut todistukseen entisten vitosten ja kutosten tilalle! Terapiasta voitiin luopua viime syksynä ja pikkupojasta on hyvää vauhtia kasvamassa nuori mies. Vanhemmat eivät ole tavanneet poikaansa tänä aikana kertaakaan, heille on kolmesti maksettu sosiaalitoimen puolesta matkat poikaa tapaamaan – he eivät ole saapuneet sovittuna aikana sovittuun paikkaan yhdelläkään kertaa. He ovat soittaneet sijaiskotiin noin 4 kertaa koko tänä aikana – humalassa, ovat haukkuneet sijaisperheen vanhemmat, minut, poikansa. Veljeni ei enää edes halua keskustella vanhempiensa kanssa puhelimessa vaan on pyytänyt sanomaan ettei hän ole kotona jos he soittavat.
Minä ja perheeni tapaamme veljeäni harvoin, 2-3 kertaa vuodessa, viikon-parin jaksoissa ja ikävä on koko ajan aivan hirvittävä meillä kaikilla. Mm. joulut ja uudet vuodet vietämme yhdessä. Veikkaanpa, että minä ja mieheni olemme veljelleni enemmän äiti ja isä kuin omat vanhempansa ikinä. Koulutodistuksista tai muista asioista veljeni soittaa minulle, ei omille vanhemmilleen, samoin me kysymme kuulumiset sijaisperheen vanhemmilta ja he vastaavasti kertovat meille jos jotain erityistä on sattunut. Veljeni vanhemmat, joista isä siis ei ole minun isäni, ovat uhanneet nostaa sijaisperhettä vastaan syytteen siitä, että veljeni päästetään minun luokseni, muttei heidän luo. He soittelevat säännöllisesti myös minulle, haukkuvat ja koettaa syyllistää mm. kyseenalaistamalla kykyni kasvattaa omaa lastani. Tyttäreni ei ole tavannut isoäitiään viiteen vuoteen ja ihmettelee miksei mummo halua tavata häntä ja äiti mummoa. Koeta siinä sitten selittää.
Toivon kaikesta sydämestäni, että veljestäni kasvaa vahva nuori mies, joka pystyy rakentamaan itselleen paremman elämän kuin mitä vanhemmillaan on ja autan häntä siinä parhaan kykyni ja taitoni mukaan. Olen myös kiitollinen sijaisperheelle, jonka avulla veljeni on saanut elämäänsä sisältöä ja onnistumisen elämyksiä.
Kiitän sinua, että jaksoit lukea tämän. Jos olet itse sijaisvanhempi, toivotan sinulle voimia ja kärsivällisyyttä, teet arvokasta työtä. Viis siitä, mitä keskustelupalstoilla jutellaan tai kuinka sijaislasten vanhemmat sinua haukkuvat, SINÄ elät lasten kanssa arkea ja myötäelät ilot ja surut. Teet hienoa työtä ja työsi palkitaan viimeistään siinä vaiheessa kun kodistasi omilleen lähtee luottavainen ja tulevaisuuteensa positiivisesti suhtautuva nuori!
Sinulle, vanhempi, jonka lapsi mahdollisesti on otettu huostaan: toivon, että saat elämäsi järjestykseen ja pystyt taas tarjoamaan lapsellesi turvallisen ja huolehtivan kodin. Itse en henkilökohtaisesti usko, että sosiaaliviranomaisilla on aikaa tai kiinnostusta aiheettomiin huostaanottoihin, mutta koska en asiasta enempää tiedä, korostan että kyseessä on puhtaasti mielipide, päinvastaisia ajatuksia tai kokemuksia saattaa hyvinkin löytyä.
Jos mahdollisesti kirjoitukseni luit sinä, joka olet tällä hetkellä sijais- tai lastenkodissa: Lontoon kieltä lainatakseni: ”Hang in there!” Eli voimia ja jaksamista sinulle, lupaan että sitkeys ja yrittäminen palkitaan. Tulee hetkiä, jolloin ajatukset ovat mustaakin mustempia ja tuntuu että vähemmän onnekas lapsuus seuraa sinua kaikkialle, että elämä on silkkaa &%¤#&:aa. Pysy rehellisenä, avoimena, äläkä anna periksi ja usko siihen, että mikä ei tapa, vahvistaa. Ja muista: SINÄ itse olet oman elämäsi herra – jos haluat selviytyä ja menestyä, onnistut siinä!
Menestystä alkaneelle vuodelle 2007,
Niiskuneiti
Olen hieman päälle kolmekymppinen nainen, alkoholistivanhempien vahinkolapsi. Elin lapsuuteni väkivallan ja viinan keskellä. Noin kuusivuotiaasta saakka hoidin itseni lisäksi veljeni, yritin suojella kaikelta pahalta, pesin ja ruokin. Aika ajoin toki meilläkin oli selviä, seesteisiä kausia, kun rahat loppuivat. Silloin sitten elettiin perunoilla, ruskealla kastikkeella ja puurolla. Onneksi koulussa sai ruokaa, sillä oppi pärjäämään ja kotiin oli kiva tulla, kun heti ovelta haistoi että ei ollut tilipäivä, vielä.
Eipä sen enempiä lapsuudesta, yllä olevasta voi ainakin itse vastaavaa kokeneet/opiskelleet/kuulleet helposti päätellä kuinka nuoruusvuodet kuluivat. Onneksi kunnianhimoa oli, olin luokan parhaimpia oppilaita aina. Tässä hieman ajattelemisen aihetta: Noin 4-5-vuotiaana päätin yksin peiton alla pelätessäni, että minusta EI KOSKAAN tule vanhempieni kaltaisia. Se päätös on pitänyt. Absolutistia minusta ei tullut, mutta eläissäni en ole krapulaani ottanut muuta kuin enintään särkylääkettä.
Peruskoulun jälkeen jouduin lopettamaan opinnot, koska vanhempani kieltäytyivät ostamasta minulle oppikirjoja (omille päästyäni pystyin aloittamaan opinnot uudelleen). Me lapset asuimme tuolloin isämme kanssa, koska äidin uusi aviomies "isäpuolen oikeudella" mm. yritti käydä minuun käsiksi. Jäin "lorvailemaan" - ja sain haukut laiskuudesta ja yrittämisen puutteesta. Ikää oli tuolloin 15 v. Isä sairastui noihin aikoihin ja oli vuoroin sekava ja vuoroin tajuton. Koetin saada apua terveyskeskuksesta ja sosiaalitoimistosta, pyysivät tuomaan isän vastaanotolle. Ei auttanut, kun kerroin, että mies ei pysy pystyssä ja etten minä, 155 cm ja 40 kg saa miltei kaksimetristä miestä talutettua kilometrin päähän terveyskeskukseen. Jouduin lopulta kutsumaan ambulanssin viikon tajuttomuuden jälkeen ja isällä todettiin aivokasvain. Jäimme silloin 10-vuotiaan veljeni kanssa kaksin, rahattomana, kotiin. Siinä sitten minä, 16-vuotissyntymäpäivieni kynnyksellä, kävelin sosiaalitoimistoon rahaa anomaan - ja pyöritin huushollia puolisen vuotta isän toipuessa leikkauksesta ensin teholla, sitten sairaalassa ja lopulta kuntoutuslaitoksessa. Edes kiitosta en saanut, päinvastoin haukut siitä kuinka tiskit oli tiskaamatta hänen palatessaan ja pari päivää isän kotiutumisen jälkeen kossupullon korkki kierrettiin taas auki - ja sama rumba alkoi. Päätös kotoa pois muuttamisesta syntyi lopulta kun isä kävi kiinni kurkkuun nyrkki pystyssä - minä mokoma arvostelin häntä hänen juomisestaan ja siitä, että kaikki kotityöt jäivät minulle. Veljeni jäi, ikävä kyllä, vielä isän luo asumaan.
Otin yhteyttä asioitamme hoitaneeseen sosiaalityöntekijään ja kerroin päätöksestäni päästä pois. Kiitokset hänelle, hän auttoi minua löytämään asunnon, opasti ja jopa kuljetti vapaa-aikanaan omalla autollaan vapaita asuntoja katsomassa. Olin juuri täyttämässä 17 vuotta kun kannoin vähäisen omaisuuteni yhdessä poikaystäväni kanssa omaan vuokra-asuntoon.
Äitini oli juuri ennen muuttoani synnyttänyt suloisen pojan ja elämä heillä näytti hetken aikaa sujuvan mukavasti. Kunnes..... viinan voima on niin vahva että se menee jopa vauvan hyvinvoinnin edelle. Hoidin veljeäni viikkokaupalla hänen olleessaan vielä muutaman kuukauden ikäinen – ja siitä eteenpäin jatkuvasti. Miltei joka kerta äidin luo kylään mennessäni lähdin sieltä veljeni mukanani, joskus kotimatkalla poikkesin vielä tuttavien luona lainaamassa rahaa vaippoihin ja vauvanruokaan, oma toimeentulonikin oli tuolloin sosiaalitoimiston avustusten varassa poikaystävän ollessa armeijassa. Opiskelin iltalukiossa ja tapanani olikin käydä illalla tuntien jälkeen ”tarkistamassa tilanne” äidin luona.
Päivisin kyläilin isän luona katsomassa mitä hänelle ja vanhemmalle pikkuveljelleni kuului. Heillä elämä onneksi näytti lähteneen sujumaan hieman paremmin minun muutettuani pois, isä opetteli kotityöt ja huolehti raha-asioistaan tunnollisesti. Viinaa kului edelleen, mutta mielestäni harvemmin ja veli tuntui pärjäävän, sai tukea sosiaalityöntekijältä ja kävi säännöllisesti keskustelemassa.
Nuorempi veljeni, tämä äitini ”iltatähti”, otettiin huostaan ensimmäisen kerran noin puolitoistavuotiaana. Huostaanottoa kesti muutaman kuukauden ja veli pääsi takaisin kotiin. Jälleen kului puolisen vuotta – uusi muutaman kuukauden huostaanotto. Lopullisesti veli otettiin lastenkotiin neljävuotiaana. Äitini ja hänen miehensä olivat luonnollisesti sitä mieltä, että huostaanotto oli kertakaikkisen aiheeton, hehän ottivat vain silloin tällöin viinaa (parin viikon putkia vähintään parin kuukauden välein) eikä lapsi MILLOINKAAN kärsinyt siitä, ruokaa on riittänyt ja vaatteita vaihdettavaksi. Minä olin kiitollinen, että veljeni pääsi näkemästä hakkaamista (jota tässä perheessä harjoitettiin tarpeen tullen jopa työkalujen, mm. vasaran avulla), joskin olin toki pettynyt näkemään jälleen, kuinka joillekin ihmisille viina on tärkeämpää kuin oman lapsen hyvinvointi.
Siitä sitten alkoikin veljeni lastenkotiaika. Onneksi hän sai olla samassa lastenkodissa n 12-vuotiaaksi saakka. Vanhemmat tapasivat häntä milloin sattui. Säännölliset tapaamisajat, kaksi kertaa viikossa, oli toki sovittu, mutta vanhempiin ei voinut luottaa, joskus oli putki päällä, toisinaan puuttui matkarahat koska kaikki rahat olivat juotu. Koskaan he eivät soittaneet ja peruneet tapaamistaan, vaan lapsi odotti ikkunassa tuntikausia ja toivoi, että jospa he ovatkin vain myöhässä. Ja kun he saapuivat vierailulle, lastenkodin henkilökunta sai haukut siitä, kuinka lapsi on puettu epäsiististi tai tukka on liian pitkä. Siivottukaan ei oltu tarpeeksi vaan vanhempien mielestä lapsi eli sikolätissä. Itse voin kertoa, että lastenkoti oli aivan riittävän siisti, kaikki lapset opetettiin osallistumaan siivoukseen ja vaatteissa ei ollut mitään vikaa.
Kävin säännöllisesti tapaamassa pikkuveljeäni ja parin vuoden jälkeen häneltä kiellettiin vierailut vanhempien luo, minun luonani hän vietti n. joka toinen viikonloppu. Minä osallistuin perheeni (tuolloin meille oli jo syntynyt oma lapsi) kanssa pikkuveljeni koulun tapahtumiin, sählyturnauksiin jne. Osallistuin jopa neuvotteluihin lastenkodin kanssa muutamia kertoja.
Noihin aikoihin kävi sitten niin, että vanhemmalla pikkuveljelläni todettiin masennus ja hän tutustui huumeisiin. Elämä isän kanssa ei ilmeisesti sitten ollutkaan niin helppoa kuin olin luullut ja miltä päällepäin näytti. Vuoden-parin epämääräisten touhujen ja parin itsemurhayrityksen jälkeen veli kuoli amfetamiinin yliannostukseen 22-vuotiaana. Isän luona. Suru oli kova, varsinkin isällä, joka koetti lastansa elvyttää ennen ensihoitajien saapumista. Minä koetin jaksaa, tukea isää, käydä töissä ja pyörittää perheeni arkea. Puolisen vuotta isä jaksoi, ryyppäsi putkeen, haki Tallinnasta halvempaa viinaa että rahat riittäisivat ja lopulta elimistö ei enää jaksanut ja isä haudattiin tasan 9 kk veljeni jälkeen samaan hautaan. Ilman perhettä ja sitä sisua, joka vannotti jaksamaan jo neljävuotiaana, en olisi jaksanut. Ikää itselläni oli tuolloin 28 vuotta.
Idoli-isoveljen kuolema oli tietysti järkytys myös jo murrosiän kynnykselle ehtineelle pikkuveljellemme ja erilaisia oireita alkoi ilmaantua; karkailua lastenkodista, raivokohtauksia, alapäätyylisiä juttuja, kiusaamista ja sukupuolielinten esittelyä koulussa välitunnilla jne. Oireet taisivat kyllä ennemminkin johtua vuosien epävarmuudesta kuin veljen kuolemasta, mutta kuolema saattoi edesauttaa niiden laukeamista. Näin kotipsykologialla ajateltuna. Hänet päätettiin siirtää Keski-Suomeen sijaisperheeseen. Minulle siirto oli järkytys, en enää tapaisi veljeä viikoittain, vaan vain lomilla. Ymmärsin kuitenkin syyt, miksi siirtoon päädyttiin ja toivoin, että se auttaisi rauhoittamaan ennen pitkää veljen mieltä ja epävarmuutta huomisesta.
Siirrosta on nyt noin 3 vuotta ja veljellä ikää 15. Veljeni koulumenestys on ollut viimeisen vuoden ajan huimaa, jopa kymppejä on ilmaantunut todistukseen entisten vitosten ja kutosten tilalle! Terapiasta voitiin luopua viime syksynä ja pikkupojasta on hyvää vauhtia kasvamassa nuori mies. Vanhemmat eivät ole tavanneet poikaansa tänä aikana kertaakaan, heille on kolmesti maksettu sosiaalitoimen puolesta matkat poikaa tapaamaan – he eivät ole saapuneet sovittuna aikana sovittuun paikkaan yhdelläkään kertaa. He ovat soittaneet sijaiskotiin noin 4 kertaa koko tänä aikana – humalassa, ovat haukkuneet sijaisperheen vanhemmat, minut, poikansa. Veljeni ei enää edes halua keskustella vanhempiensa kanssa puhelimessa vaan on pyytänyt sanomaan ettei hän ole kotona jos he soittavat.
Minä ja perheeni tapaamme veljeäni harvoin, 2-3 kertaa vuodessa, viikon-parin jaksoissa ja ikävä on koko ajan aivan hirvittävä meillä kaikilla. Mm. joulut ja uudet vuodet vietämme yhdessä. Veikkaanpa, että minä ja mieheni olemme veljelleni enemmän äiti ja isä kuin omat vanhempansa ikinä. Koulutodistuksista tai muista asioista veljeni soittaa minulle, ei omille vanhemmilleen, samoin me kysymme kuulumiset sijaisperheen vanhemmilta ja he vastaavasti kertovat meille jos jotain erityistä on sattunut. Veljeni vanhemmat, joista isä siis ei ole minun isäni, ovat uhanneet nostaa sijaisperhettä vastaan syytteen siitä, että veljeni päästetään minun luokseni, muttei heidän luo. He soittelevat säännöllisesti myös minulle, haukkuvat ja koettaa syyllistää mm. kyseenalaistamalla kykyni kasvattaa omaa lastani. Tyttäreni ei ole tavannut isoäitiään viiteen vuoteen ja ihmettelee miksei mummo halua tavata häntä ja äiti mummoa. Koeta siinä sitten selittää.
Toivon kaikesta sydämestäni, että veljestäni kasvaa vahva nuori mies, joka pystyy rakentamaan itselleen paremman elämän kuin mitä vanhemmillaan on ja autan häntä siinä parhaan kykyni ja taitoni mukaan. Olen myös kiitollinen sijaisperheelle, jonka avulla veljeni on saanut elämäänsä sisältöä ja onnistumisen elämyksiä.
Kiitän sinua, että jaksoit lukea tämän. Jos olet itse sijaisvanhempi, toivotan sinulle voimia ja kärsivällisyyttä, teet arvokasta työtä. Viis siitä, mitä keskustelupalstoilla jutellaan tai kuinka sijaislasten vanhemmat sinua haukkuvat, SINÄ elät lasten kanssa arkea ja myötäelät ilot ja surut. Teet hienoa työtä ja työsi palkitaan viimeistään siinä vaiheessa kun kodistasi omilleen lähtee luottavainen ja tulevaisuuteensa positiivisesti suhtautuva nuori!
Sinulle, vanhempi, jonka lapsi mahdollisesti on otettu huostaan: toivon, että saat elämäsi järjestykseen ja pystyt taas tarjoamaan lapsellesi turvallisen ja huolehtivan kodin. Itse en henkilökohtaisesti usko, että sosiaaliviranomaisilla on aikaa tai kiinnostusta aiheettomiin huostaanottoihin, mutta koska en asiasta enempää tiedä, korostan että kyseessä on puhtaasti mielipide, päinvastaisia ajatuksia tai kokemuksia saattaa hyvinkin löytyä.
Jos mahdollisesti kirjoitukseni luit sinä, joka olet tällä hetkellä sijais- tai lastenkodissa: Lontoon kieltä lainatakseni: ”Hang in there!” Eli voimia ja jaksamista sinulle, lupaan että sitkeys ja yrittäminen palkitaan. Tulee hetkiä, jolloin ajatukset ovat mustaakin mustempia ja tuntuu että vähemmän onnekas lapsuus seuraa sinua kaikkialle, että elämä on silkkaa &%¤#&:aa. Pysy rehellisenä, avoimena, äläkä anna periksi ja usko siihen, että mikä ei tapa, vahvistaa. Ja muista: SINÄ itse olet oman elämäsi herra – jos haluat selviytyä ja menestyä, onnistut siinä!
Menestystä alkaneelle vuodelle 2007,
Niiskuneiti
Vastaukset 10
Vanhimmat
ja tapaamisrajoitukset nuo kuvaamasi tunti kahden viikon välein. olen ollut joka ikisessä tapaamisessa en käytä alkoholia lääkkeitä tai huumeita, lastani olen hoitanut säännöllisesti ja ruokkinut ja pukenut asianmukaisesti, olemme ulkoilleet joka päivä, osallistuneet kerhoihin ja harrastuksiin, olen psyykkisesti terve, ja kykenen hoitamaan lapseni aivan hyvin kotona. hänelle on lastenkodissa annettu erityislapsi -diagnoosi. olen sinnekin hänelle vienyt leluja, vaatteita, kenkiä, kellon. pyörän...you name it! niin kauan kuin isukki on tasapainoton, tilanne on mikä on...myönnän etten ole täydellinen, mutta jossei asiallisia huostan jatkumisen perusteluja löydy, pakko valitettavasti pitää aiheetomana. jos nyt keksit jonkin aiheen, kerro ihmeessä, olen kyllä tehnyt suuria virheitä kasvatuksessa mutta sosku kielsi meiltä perheneuvolakäynnit kn olisin tarvinnut neuvoja lapseni uhman kanssa! kiitos itsellesi kun jaksoit lukea tämän vuodatukseni!totuus on joskus tarua ihmeellisempi! eikä sossu ole todellakaan erehtymätön! toivoisi että hän suuntaisi mielenkiintonsa alkoholistiperheisiin ja jättäisi muut rauhaan!
ja isukille ei tapaamisrajoituksia tullut, kun osaa olla paremmin mieliksi soskuille, ite tein muutaman valituksen liikaa!
Hei ei-alkoholisti,
toivon, ettei kirjoitukseni aiheuttanut sinulle mielipahaa, sillä se ei ollut tarkoitukseni. On todella ikävä kuulla, että sosiaaliviranomaisten energia ja veronmaksajien rahat kuluvat sellaisten perheiden huostaanottoihin, joiden ongelmat mahdollisesti voitaisiin hoitaa pelkällä perheterapialla tai muulla vastaavalla tuella. Todellista apua (ja kotoa poispääsyä) tarvitsevia varmasti nimittäin löytyy. Itse olen hyvä esimerkki siitä, meillä ei koskaan yksikään sossutäti käynyt vaikka syytä olisi ollut.
Toivon sinulle jaksamista, pidä kiinni sovituista lapsesi tapaamisista ja älä anna periksi!
Niin mieleeni tuli vain, ettei ketään lasta oteta kotoa pois ilman pätevää ja vakavaa syytä! Kieltäydytkö näkemästä tilanteen realistisena? Missä oloissa lapsesi on ollut? Miksi hänet on otettu huostaan? Ei kenenkään omaa lasta ihan "tuosta noin vaan" huostaanoteta, se on aivan selvä juttu.
Jos oletetaan, että on:
Jos isäsi kuoli, niin ketkä ovatkaan pojan vanhemmat, joista kirjoitat?
Poika on vasta 15-vuotias, saattaa oireilla pahastikkin vielä, kun oikein tajuaa mitä on tapahtunut. Muista myös olla silloinkin tukena!!
Kirjoituksesta tulee ilmi, että äiti otti lapsille isäpuolen ja synnytti hänelle suloisen poikavauvan jne.
uudelleen, kyllä se siinä on selitetty.
biolle tuttu että ei sitä halua todeksi uskoa.
Sehän on niin lähellä sitä omaa elämää.
Näin ainakin se sivuaa meille sijoitetunlapsen elämäntarinaa.
Sillä erolla ett kuolemia oli säälittävän paljon mutta samalla suurena helpotuksena.
Olemme olleet tukena vaikeidenkin elämän vaiheiden koittaessa.
On turha edes kyseenalaistaa todenmukaisuutta koska näitä kyllä löytyy ja yksikin tarina on jo liikaa.
Pojan vanhemmat ovat äitini ja hänen aviomiehensä. Kiitos kannustuksesta, teen parhaani tukeakseni veljeäni, murrosikäisen pojan kanssa se ei ihan helppoa ole, varsinkaan kun hän ei ole tottunut puhumaan avoimesti asioista.
Alkoholistivanhemmat ovat kuolleet. Sen on kokemus osoittanut. Koko lapsuus- ja nuoruusikäni pelkäsin ja odotin, milloin sattuu jotain pahaa, vahdin vanhempia, keksin valheita kuulumisia kysyjille. Kun edesmennyt veljeni sortui huumeisiin, oli yksi huollettava lisää. Kun veljeni kuoli, suru oli suunnaton, mutta isäni kuolemasta toipuessani aloin vähitellen tajuta, kuinka helpottunut olin. Ikään kuin olisin päässyt vuosikausien vankeudesta vapauteen!
Tämän huomasivat muutkin ja noin puoli vuotta sitten eräs työkavereistani kysyi minulta mitä minulle oli tapahtunut, koska olen nykyisin paljon nuorekkaampi ja vapautuneempi kuin noin viisi vuotta sitten. Niin, veljeni ja isäni kuolivat, se minulle tapahtui. Ensimmäisen kerran, miltei kolmeenkymmeneen vuoteen, aloin rakentaa elämää itselleni, ilman jatkuvaa pelkoa.
Siksi toivonkin, että kaikki alkoholistien tai huumeperheiden lapset löytäisivät jostain sen voiman ja sisun, joka minulle oli suotu ja koettaisivat jaksaa elämässään eteenpäin, jotta he pääsisivät lopulta rakentamaan omaa elämäänsä ja tekemään siitä juuri sellaisen, josta ovat aina haaveilleet. Se on mahdollista.