koko lapsuuteni elin väkivallan keskellä,ainaisessa pelossa sadistisen isämme vallassa.
koskaan ei ollut omia mielipiteitä tai koskaan niitä ei saanut ääneen sanoa.
jos vanhempani tappeli,joutui se siivoamaan veri ym jäljet joka oli äidin puolella.
olin siis isäni tyttö koska en uskaltanut häntä vastustaa.
kun olin 11 äitimme päätti että nyt saa riittää ja lähdimme turvakotiin salaa isältämme.
tämän jälkeen minä oliin se johon äitini tuskansa purkasi.
hän oli aina siskolleni mukava,minä tein kaiken väärin,aina.
luulen että se johtui siitä että olin aina isäni puolella..
sitten isäni yritti itsemurhaa mutta epä onnistui.
muutimme äidin kanssa asumaan ja karkasin isäni luo koska en enää kestänyt asua äidilläni.
en pitänyt äitiini minkäänlaista yhteyttä muutamaan vuoteen koska isäni mielestä minun piti valita kumman kanssa olen tekemisissä.
uskon että asumiseni isäni luona pelasti hänet,hän pysyi hengissä.
kaikesta huolimatta kaipasin äitiäni,en vain sitä näyttänyt.
asumiseni isäni luona oli mielestäni suht onnellista aikaa vaikka hän monesti minut pienenä yksin jättikin,hän hoiti minua kuitenkin parhaansa mukaan,niin hyvin kuin osasi.
hän oli kiltti minulle.
sitten kuvioihin astui uusi vaimo uusien lasiensa kanssa ja kaikki romahti.
hän kohteli minua todella huonosti,arvosteli,muisti aina kertoa miten paska olen ja miten mallikelpoisia hänen omat lapsensa ovat.
jokusen ajan tuota kestin,masennuin ja muutin äitini luokse.
voin jo tuolloin henkisesti todella huonosti enkä jaksanut käydä koulua tai olla ystävällinen kenellekkään.
äidilläni oli myös tuolloin uusi suhde ja hän unohti siinä huliinassa lapsensa,minut.
hän koki helpommaksi itselleen laittaa minut laitokseen koska ei enää kestänyt minua.
olin tuolloin 14,saanut 2 potkut kahdelta eri yläasteelta.
koulukodissa ollessani minulle tapahhtui yhtä sun toista.
olin suljetulla osastolla,yritin tappaa itseni kahteen kertaan lääkkeillä,minut raiskattiin hatka reissuillani törkeästi mutta selvisin.
pääsin vähän ennen kun täytin 18 omaan asuntoon ja nyt melkein 20 vuotiaana opiskelen toista vuotta unelma ammattiini ja elän tasapainoista elämää,olen ensimmäistä kertaa elämässäni todella onnellinen. odotan ensimmäistä lastani ja en koskaan aio antaa hänen kärsiä samalla tavalla.
en vaihtaisi päivääkään elämästäni,elämäni on tehnyt minusta tällaisen ihmisen mikä olen.
en usko ettäon olemassakaan enää sellaista vastoinkäymistä mistä en selviäisi!=)

Vastaukset 2
Vanhimmat
Tippa tuli silmiin luettuani tarinaasi. On se ihmeellistä, millaisista oloista sitä ihminen vaan jaksaa ponnistaa. Ihanaa, että olet kääntänyt vaikeudet voimavaroiksi, joita käytät nyt oman lapsesi hoitoon.
Toivon sydämmestäni, että sinä olet löytänyt hyvän ihmissuhteen, joka edes vähäsen voisi korvata sinulle puuttuvia normaaleja isän ja äidin suhteita. Ihmisen, joka arvostaa sinua juuri tuollaisena. Antaa sinulla aikaa ja huomiota ja ottaisi sinut syliin, kun sinä tarvitset tukea.
Halauksin, sijaisäitksä
Rakasta lastasi koko sydämmelläsi ja anna hänelle kaikki se rakkaus, hellyys ja huolenpito mikä sinulta on jäänyt saamatta.
Nyt sinulla on aikaa aloittaa uudelta pohjalta missä on tarkeitä vain sinä ja lapsesi.
voimia sinulle uudessa alussa.