Kuvittelin tänään jääväni kotiin, makaamaan sänkyyn pää tyynyn alla. Ilma ulkona oli harmaa ja vastenmielinen, tuulinen ja kylmä, joten lämpimän ja pehmeän peiton alta nouseminen paljain jaloin lämmittämättömälle luonnonkivilattialle oli hyvin huono vaihtoehto.
Pohdiskelin arjen julmia vaatimuksia ja rituaaleja suu mutrussa, enkä todellakaan aikonut nousta ylös. Päätös tuntui vahvistuvan hetki hetkeltä - vaikka silloin tällöin se kaatuikin ulkoisten vaatimusten kuralätäkköön naamalleen, pärski ja nousi jälleen ylös mennäkseen takaisin sänkyyn. Mutta lopulta olin varma ettei maailma tarvitse minua tänään.
Huoneilmassa tuoksui keitetty kahvi. Joku oli lähtenyt jo aikaa sitten viereltäni omien velvollisuuksiensa perään, rapistellut sanomalehteä keittiössä ja töninyt silmälasejaan ylemmäs nenällä, syönyt paahtoleipää ja lopulta lusikoinut kenkänsä jalkaan eteisessä.
Olin aivan varma, että tämä 'joku' oli jälleen ottanut tukea eteisen suuresta vartalopeilistä ja jättänyt siihen tahmaisen kädenkuvan oman primitiivisyytensä postileimaksi.
Harmistuin, ja puhalsin kuumaa ilmaa tyynyyn kasvoillani. Minua joskus suututti kykyni ajatella, mielikuvitella ja harhailla tosiasioissa joita en jaksanut muutenkaan kohdata. Pääni lämpimässä sängyssä oli tarkoitettu kohdallani hauskanpitoon ja hullutteluun, ei suinkaan siivoamiseen tai ikävien ajatusten tutkiskelemiseen.
Aamuni oli kuintenkin pilalla. Otin tyynyn kasvoiltani ja heitin sen ilmaan. Se kohosi nopeasti pyörien kattoa kohti - suuri ja kaunis unelta tuoksuva hyöhentyynyni - pysähtyi ilmaan - ja putosi takaisin kiemuraisin rautakaarin koristeltuun leposijaani.
Sängynpäädyssä istui jokin olento. Säpsähdin, ja tuijotin sen suljettuihin silmiin öisten harsojeni takaa.
Se oli harmaa kuin torikyyhky. Sillä oli roikkuvat siivet, ja ne makasivat pitkin sen kylkiä kuin suuren kalan evät. Ja aina kun se nukkuessaan hieman liikahti, sängynpäätyni takorautakaari narahti sen korpinkynsien otteessa.
Kuiva nahka sen raajoissa haisi pahalle, ja sen siivistä kohosi ummehtunut sulantuoksu ja pesemättömyys, toisen maailman hajut.
Yritin tarkata sen kasvoja ihopoimujen ja varjojen lomasta, mutta jouduin kuvittelemaan sen pään ylösalaisin käännetyn viinipullon muotoiseksi jonka pohjalta nousivat korvat kuin sarvet. Muuten kasvot kuvastivat vain ikävää ja tyhjää melankoliaa, jonkinlaista poissaolevaisuutta, josta se tuntui olevan harmillisen tietämätön.
Kuitenkin sille oli jäänyt tästä tummuudesta huolimatta kasvoille hymyn irve - hyvin inhimillinen, jonkinlainen jokerimainen irvistys jonka tarkoitusperistä ei voinut muuta sanoa kuin sen, että siinä ei ollut mitään erityisen uhkaavaa. Enkä tuntenut olevani milläänlailla paniikissa saati hysteerinen. Oikeastaan olin hyvin levollinen, vaikka tiesin aivan hyvin että en nähnyt unta. Minulla oli vain yksi uni, eikä se ollut tämä.
Harmaan olennon silmät olivat kiinni, ja näkyi, että se seurasi minulta salattua untaan elävien verhojen takana; silmien liikkuessa suljettujen luomien piiloissa kuin katsellen jotain ohitse kaaoksena vilistelevää, kuin lintuja jotka parveilivat muuttopuuhissaan, hermostuneena ja kiihkoissaan pyristelivät sinne ja tänne ilman selkeää suuntaa tai muotoa.
Edustiko se jotain? Vai edustiko se vain itseään? Oli täysin selvää että sängynpäätyni ei ollut mikään kummallisten olentojen levähdyspaikka, joten kömmin ylemmäs sängystäni inhoten kylmää huoneilmaa joka luikerteli pitkin paljasta ihoani kuin hyisestä tuulesta valmistettu käsi.
Olin lopulta valmis heittämään olentoa tyynyllä purkaakseni sängynkaarelle muodostuneen salaperäisen vyyhdin, selvittämään sen suoraksi, siistiksi keräksi, kunnes lopulta ahtaisin sen siihen samaan lipastonlaatikkoon jossa kaikki muutkin selvitetyt sotkuni olivat.
Harvinaisen päättäväisenä vedin peiton syrjään ja päästin sen päälleni - tuon hirviön, hirviön joka painoi vartaloni vasten vuodetta, istui vatsallani kuin ilkikurinen lapsi ja puhui typeriä tylsien hampaidensa välistä valuen kuolaa. Suljin silmäni ja pohdin miksi tämä oli niin tärkeää.
Oli aika kokea mitä omistamisesta luopuminen on - antaminen..
Äitini kaappikello raksutti.
Tunsin ajan pyörivän ympyrää kuin moderni tanssija estradilla klassisessa balettihameessaan. Minua pyörrytti. Lopun ajan siivosin sängystä oksennustani.
Tyttäreni syntyy makuuhuoneeseen itkien.
Tyttäreni kävelee makuuhuoneeseen haluten jakaa keskustelun elämästä sisällään.
Tyttärentyttäreni saapuu makuuhuoneeseen ja sulkee kylmät silmäluomeni kiinni.
Nousin ylös sängyltä ja katosin suihkuun, meikkasin ja puin päälleni. Tahmainen jälki peilissä ja mielessä, suljin rakkaan pihaoveni kiinni epäillen ensimmäistä kertaa eläissäni etten ole koskaan omistanutkaan elämääni, vaan se on ollut vuode joka avataan joka ilta uudelleen itseni toimesta, ja suljetaan aamulla ennen auringonnousua katseilta ja itseltä salassa.
.
Pohdiskelin arjen julmia vaatimuksia ja rituaaleja suu mutrussa, enkä todellakaan aikonut nousta ylös. Päätös tuntui vahvistuvan hetki hetkeltä - vaikka silloin tällöin se kaatuikin ulkoisten vaatimusten kuralätäkköön naamalleen, pärski ja nousi jälleen ylös mennäkseen takaisin sänkyyn. Mutta lopulta olin varma ettei maailma tarvitse minua tänään.
Huoneilmassa tuoksui keitetty kahvi. Joku oli lähtenyt jo aikaa sitten viereltäni omien velvollisuuksiensa perään, rapistellut sanomalehteä keittiössä ja töninyt silmälasejaan ylemmäs nenällä, syönyt paahtoleipää ja lopulta lusikoinut kenkänsä jalkaan eteisessä.
Olin aivan varma, että tämä 'joku' oli jälleen ottanut tukea eteisen suuresta vartalopeilistä ja jättänyt siihen tahmaisen kädenkuvan oman primitiivisyytensä postileimaksi.
Harmistuin, ja puhalsin kuumaa ilmaa tyynyyn kasvoillani. Minua joskus suututti kykyni ajatella, mielikuvitella ja harhailla tosiasioissa joita en jaksanut muutenkaan kohdata. Pääni lämpimässä sängyssä oli tarkoitettu kohdallani hauskanpitoon ja hullutteluun, ei suinkaan siivoamiseen tai ikävien ajatusten tutkiskelemiseen.
Aamuni oli kuintenkin pilalla. Otin tyynyn kasvoiltani ja heitin sen ilmaan. Se kohosi nopeasti pyörien kattoa kohti - suuri ja kaunis unelta tuoksuva hyöhentyynyni - pysähtyi ilmaan - ja putosi takaisin kiemuraisin rautakaarin koristeltuun leposijaani.
Sängynpäädyssä istui jokin olento. Säpsähdin, ja tuijotin sen suljettuihin silmiin öisten harsojeni takaa.
Se oli harmaa kuin torikyyhky. Sillä oli roikkuvat siivet, ja ne makasivat pitkin sen kylkiä kuin suuren kalan evät. Ja aina kun se nukkuessaan hieman liikahti, sängynpäätyni takorautakaari narahti sen korpinkynsien otteessa.
Kuiva nahka sen raajoissa haisi pahalle, ja sen siivistä kohosi ummehtunut sulantuoksu ja pesemättömyys, toisen maailman hajut.
Yritin tarkata sen kasvoja ihopoimujen ja varjojen lomasta, mutta jouduin kuvittelemaan sen pään ylösalaisin käännetyn viinipullon muotoiseksi jonka pohjalta nousivat korvat kuin sarvet. Muuten kasvot kuvastivat vain ikävää ja tyhjää melankoliaa, jonkinlaista poissaolevaisuutta, josta se tuntui olevan harmillisen tietämätön.
Kuitenkin sille oli jäänyt tästä tummuudesta huolimatta kasvoille hymyn irve - hyvin inhimillinen, jonkinlainen jokerimainen irvistys jonka tarkoitusperistä ei voinut muuta sanoa kuin sen, että siinä ei ollut mitään erityisen uhkaavaa. Enkä tuntenut olevani milläänlailla paniikissa saati hysteerinen. Oikeastaan olin hyvin levollinen, vaikka tiesin aivan hyvin että en nähnyt unta. Minulla oli vain yksi uni, eikä se ollut tämä.
Harmaan olennon silmät olivat kiinni, ja näkyi, että se seurasi minulta salattua untaan elävien verhojen takana; silmien liikkuessa suljettujen luomien piiloissa kuin katsellen jotain ohitse kaaoksena vilistelevää, kuin lintuja jotka parveilivat muuttopuuhissaan, hermostuneena ja kiihkoissaan pyristelivät sinne ja tänne ilman selkeää suuntaa tai muotoa.
Edustiko se jotain? Vai edustiko se vain itseään? Oli täysin selvää että sängynpäätyni ei ollut mikään kummallisten olentojen levähdyspaikka, joten kömmin ylemmäs sängystäni inhoten kylmää huoneilmaa joka luikerteli pitkin paljasta ihoani kuin hyisestä tuulesta valmistettu käsi.
Olin lopulta valmis heittämään olentoa tyynyllä purkaakseni sängynkaarelle muodostuneen salaperäisen vyyhdin, selvittämään sen suoraksi, siistiksi keräksi, kunnes lopulta ahtaisin sen siihen samaan lipastonlaatikkoon jossa kaikki muutkin selvitetyt sotkuni olivat.
Harvinaisen päättäväisenä vedin peiton syrjään ja päästin sen päälleni - tuon hirviön, hirviön joka painoi vartaloni vasten vuodetta, istui vatsallani kuin ilkikurinen lapsi ja puhui typeriä tylsien hampaidensa välistä valuen kuolaa. Suljin silmäni ja pohdin miksi tämä oli niin tärkeää.
Oli aika kokea mitä omistamisesta luopuminen on - antaminen..
Äitini kaappikello raksutti.
Tunsin ajan pyörivän ympyrää kuin moderni tanssija estradilla klassisessa balettihameessaan. Minua pyörrytti. Lopun ajan siivosin sängystä oksennustani.
Tyttäreni syntyy makuuhuoneeseen itkien.
Tyttäreni kävelee makuuhuoneeseen haluten jakaa keskustelun elämästä sisällään.
Tyttärentyttäreni saapuu makuuhuoneeseen ja sulkee kylmät silmäluomeni kiinni.
Nousin ylös sängyltä ja katosin suihkuun, meikkasin ja puin päälleni. Tahmainen jälki peilissä ja mielessä, suljin rakkaan pihaoveni kiinni epäillen ensimmäistä kertaa eläissäni etten ole koskaan omistanutkaan elämääni, vaan se on ollut vuode joka avataan joka ilta uudelleen itseni toimesta, ja suljetaan aamulla ennen auringonnousua katseilta ja itseltä salassa.
.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kahvini jäähtyi kuppiinsa ja irtipuraistu viineripala juuttui suuhuni.
Olet kyllä omituisin (positiivisessa mielessä) rakkausrunoilija mitä olen lukenut.
?