[ runoja tulemisesta & lähtemisestä ]
1. MUISTAN KUINKA KÄVELIN SEN KESÄISEN NIITYN REUNAA
( 10 01 07 )
Muistan
kuinka kävelin
sen kesäisen niityn reunaa,
missä kerran kuljimme kaksin
Laitan sormeni sormiesi lomaan,
puhallan hiukset otsaltasi
Ja taasko pelkään
sinun lähtevän
Taivutan pääni sinua vasten
Hiljaisen hellyyteni kaikella voimalla
äänettömästi ja arkana huudan
älä lähde
Sillä minä muistan
Kuinka paljas on metsälammen jäykkä pinta,
ja kukkakedon väriloisto
sieluni vapisevaa autiutta
toistaa
Seisoessani
tyhjin
kaipauksesta kipein
käsivarsin
Laitoinko sormeni sormiesi lomaan,
puhalsinko hiukset otsaltasi
Älä lähde
Ja jos sinä kerran vielä tulet,
läpi hämärän metsän, uskallanko enää
koskettaa, uskallanko toivoa
että jäät?
2. KERRO MILTÄ TUNTUU LÄHTEVÄN KÄSI
( 05 01 07 )
Kerro miltä tuntuu lähtevän käsi
olkapäällä
jonka vapinaa peittelet,
ja katse anteeksipyyntöä näyttelevä
Hartaasti hän anoo vain kohtauksetonta lähtölupaa,
ja heti oven ulkopuolella,
sen tiedät,
huokaa helpotuksesta ja unohtaa, ei muista koskaan enää
kerran koskettaneensa
sinua
Miltä se tuntuu
tänä yönä kun olette juuri tutustuneet,
muiden juhliessa
vetäydyitte parvekkeelle
arasti katsoen toista silmiin,
ensimmäiset haparoivat kosketukset
sielun ytimeen saakka
Makuuhuoneessa viiltävä huuto: liha kaipauksesta soikeana
taipuu toisen syliin
Sellaiseltako tuntuu lähtevän käsi
taas tänä yönä
Ja huulet jotka vielä
kun makaat raukeana onneasi ihmetellen
jaksavat suudella
otsaasi
Hänen nukahdettuaan
ikuista rakkautta vannoen
näet jo
seuraavaan päivään, viikon tai kuukauden
päähän
Vai miksi vavahdat
teeskentelevää katsetta, vedät peiton
olkapääsi suojaksi
Itket hiljaa
ettei rakastunut sankarisi
heräisi valittavaan, tuskaisaan ääneen
joka purkautuu
huuliltasi
3. EI YHTÄÄN MITÄÄN
( 14 11 06 )
Kuuletko hiljaisen kuiskauksen huuliltani:
ihollani - minun ihollani
Minä olin nuori silloin, kahdeksantoista,
ja hän viisi vuotta vanhempi, uskoin kaiken
mitä korvaani sanottiin, hänen kielessään
oli lumous, johon kietouduin
Tunnetko ihollani, kosketustesi alla?
Kaksi viikkoa sairaalasta pääsyn jälkeen
tyhjä kohtu kipeänä
jostakin menetetystä, jota en tahdo ajatella,
hiljaisena tuoppiini tuijotellen, väkipakolla
nieleskellen humalluttavaa, tunkkaiselta maistuvaa
aasin kusta - en ollut vielä oppinut pitämään oluen mausta -
hän seisoi siinä kuin anteeksipyydellen, kysyi hiljaa
saisiko istua samaan pöytään
Tunnetko ihollani, kosketustesi alla
hänen kosketuksensa muiston,
kuin kohollaan olevan
viivasyövytetyn jäljen minussa?
Sekin päättyi onnettomasti,
niinpä tietysti, kolme vuotta myöhemmin hän löysi
viisitoistavuotiaan, kultatukkaisen, yllättävän kypsän
ikäisekseen, niin hän sanoi, olisi pikkumaista tehdä asiasta
numeroa - enkä tiedä kumpaa minä enemmän vihasin
miestä vai tyttöä, olisin tahtonut suojella hänen lapsenruumiinsa
kovan maailman iskuilta, mutta toisaalta jokin minussa huusi:
hyvä, opitpa sitten sinäkin elämää
Hurjat vuodet, liian monet ja liian hurjat,
juhlimista, tolkuttomia tansseja
kymmenien tahmeiden käpälien jäljet
ja kuolaiset, läähättävät suudelmat kaulallani
Varmasti tunnet ihollani, kosketustesi alla
heidän kosketustensa muiston kuin kohollaan olevan
viivasyövytetyn kartaston
minussa?
Liikahdat unissasi,
ja minä katson nukkuvia kasvojasi, ojennan kättäni
silittääkseni karvaista poskeasi hellästi, mutta
käteni pysähtyy ilmaan
Päivisin kyllä, kun hautaan muistoni
arkisten äänien alle ja asiat kulkevat omaa rataansa -
mutta unettomina öinä tällaisina, kohdatessani menneisyyteni
tuskalliset haamut, suunnattoman mantereen
täynnä huutoa ja valitusta, kartaston joka tykyttää ihoni alta
niin että luulen sen repeytyvän näkyviin, säntäävän
lihastani lakanoille, milloin tahansa hyppäävän esiin
katsottavaksesi - hyvä Jumala, kuinka jaksan
elää
Tahtoisin niin mielelläni
puhua sinulle, kertoa kaikesta, mikä on sattunut
kirveeniskuina sieluuni,
kaikesta tästä, minkä peitteleminen
pakahduttaa vapisevan mieleni
niin että se jo natisee liitoksissaan
Jos kertoisin sinulle
Kuiskaisin kaiken ulos, antaisin tuskan tulla:
tunnetko - kosketuksesi alla?
Kieleni hapuilee lauseita, pudottaa
nukkuvalle poskellesi
arkailevia pisaroita:
Olin nuori silloin
Huokaat ja avaat silmäsi, katsot minuun:
sanoitko jotain rakkaani,
puhuitko poskeani vasten?
Ei, enhän toki!
Ei se ollut mitään, ei mitään
On yö ja sinun täytyy nukkua,
nuku nyt vain
Miksi turhaan puhua haamuista, haamut ovat menneet
ja meillä on toisemme
Kunpa kestäisin, kunpa vain
kestäisin ratkeamatta
Minä olin niin nuori silloin, kahdeksantoista
4. VIIMEINEN HUUTO
( 14 11 06 )
Taivas on vaiti
vain ruoho puhuu hiljaa
Ja lihassani laulaa
sirppien sointi
Tuulessa makaan,
alla sateettomien pilvien
Ja ruoho kuiskaa
niitä rakastavia sanoja
Menkää pois, te kylmät kasvot
en tahdo kuunnella kolkkoa, valittavaa ääntä
Minä tahdon kuunnella ruohon laulua,
sirppien laulua, maan laulua
Tahdon unohtaa kylmät kasvot
ja kaiken kolkon, kipeän
Vaikka taivas onkin vaiti, laula sydänten laulut
sinä suloinen, ymmärtävä maa
Eivät koskaan hyväksyneet minua,
eivät huutoni ääntä kuulleet, kuinka pyysinkin
Yksi löi, sitten toinen, kolmas käänsi
kylmästi selkänsä mustelmaiselle sielulleni
Laula vihreä ruoho!
Äänettömän illan saapuessa
kun silmäni painuvat ikuiseen uneen,
ota lahjana vastaan runneltu, taipuva sielu
Niin, miksi kulkisin enää
sitä turhaa, tuskaista tietä, hylkäämisten
sokkorataa? Ruoho puhuu:
minulle kelpaat, astu yli reunan, on yö
Tuuli nuolee ranteitani - hetken aikaa
kuin epäilys, sirppien sointi korvissani yltyy, pauhu
Elämän väkevä puro punaisena nauhana
virtaa sammuvasta ruumiista
Syleilevään, rakastavaan maahan,
miksi paleltaa, äkkiä, miksi on näin pimeää, outoa
Ruoho lakkasi laulamasta, enkä saa silmiäni
enää auki - miksi - vastatkaa
1. MUISTAN KUINKA KÄVELIN SEN KESÄISEN NIITYN REUNAA
( 10 01 07 )
Muistan
kuinka kävelin
sen kesäisen niityn reunaa,
missä kerran kuljimme kaksin
Laitan sormeni sormiesi lomaan,
puhallan hiukset otsaltasi
Ja taasko pelkään
sinun lähtevän
Taivutan pääni sinua vasten
Hiljaisen hellyyteni kaikella voimalla
äänettömästi ja arkana huudan
älä lähde
Sillä minä muistan
Kuinka paljas on metsälammen jäykkä pinta,
ja kukkakedon väriloisto
sieluni vapisevaa autiutta
toistaa
Seisoessani
tyhjin
kaipauksesta kipein
käsivarsin
Laitoinko sormeni sormiesi lomaan,
puhalsinko hiukset otsaltasi
Älä lähde
Ja jos sinä kerran vielä tulet,
läpi hämärän metsän, uskallanko enää
koskettaa, uskallanko toivoa
että jäät?
2. KERRO MILTÄ TUNTUU LÄHTEVÄN KÄSI
( 05 01 07 )
Kerro miltä tuntuu lähtevän käsi
olkapäällä
jonka vapinaa peittelet,
ja katse anteeksipyyntöä näyttelevä
Hartaasti hän anoo vain kohtauksetonta lähtölupaa,
ja heti oven ulkopuolella,
sen tiedät,
huokaa helpotuksesta ja unohtaa, ei muista koskaan enää
kerran koskettaneensa
sinua
Miltä se tuntuu
tänä yönä kun olette juuri tutustuneet,
muiden juhliessa
vetäydyitte parvekkeelle
arasti katsoen toista silmiin,
ensimmäiset haparoivat kosketukset
sielun ytimeen saakka
Makuuhuoneessa viiltävä huuto: liha kaipauksesta soikeana
taipuu toisen syliin
Sellaiseltako tuntuu lähtevän käsi
taas tänä yönä
Ja huulet jotka vielä
kun makaat raukeana onneasi ihmetellen
jaksavat suudella
otsaasi
Hänen nukahdettuaan
ikuista rakkautta vannoen
näet jo
seuraavaan päivään, viikon tai kuukauden
päähän
Vai miksi vavahdat
teeskentelevää katsetta, vedät peiton
olkapääsi suojaksi
Itket hiljaa
ettei rakastunut sankarisi
heräisi valittavaan, tuskaisaan ääneen
joka purkautuu
huuliltasi
3. EI YHTÄÄN MITÄÄN
( 14 11 06 )
Kuuletko hiljaisen kuiskauksen huuliltani:
ihollani - minun ihollani
Minä olin nuori silloin, kahdeksantoista,
ja hän viisi vuotta vanhempi, uskoin kaiken
mitä korvaani sanottiin, hänen kielessään
oli lumous, johon kietouduin
Tunnetko ihollani, kosketustesi alla?
Kaksi viikkoa sairaalasta pääsyn jälkeen
tyhjä kohtu kipeänä
jostakin menetetystä, jota en tahdo ajatella,
hiljaisena tuoppiini tuijotellen, väkipakolla
nieleskellen humalluttavaa, tunkkaiselta maistuvaa
aasin kusta - en ollut vielä oppinut pitämään oluen mausta -
hän seisoi siinä kuin anteeksipyydellen, kysyi hiljaa
saisiko istua samaan pöytään
Tunnetko ihollani, kosketustesi alla
hänen kosketuksensa muiston,
kuin kohollaan olevan
viivasyövytetyn jäljen minussa?
Sekin päättyi onnettomasti,
niinpä tietysti, kolme vuotta myöhemmin hän löysi
viisitoistavuotiaan, kultatukkaisen, yllättävän kypsän
ikäisekseen, niin hän sanoi, olisi pikkumaista tehdä asiasta
numeroa - enkä tiedä kumpaa minä enemmän vihasin
miestä vai tyttöä, olisin tahtonut suojella hänen lapsenruumiinsa
kovan maailman iskuilta, mutta toisaalta jokin minussa huusi:
hyvä, opitpa sitten sinäkin elämää
Hurjat vuodet, liian monet ja liian hurjat,
juhlimista, tolkuttomia tansseja
kymmenien tahmeiden käpälien jäljet
ja kuolaiset, läähättävät suudelmat kaulallani
Varmasti tunnet ihollani, kosketustesi alla
heidän kosketustensa muiston kuin kohollaan olevan
viivasyövytetyn kartaston
minussa?
Liikahdat unissasi,
ja minä katson nukkuvia kasvojasi, ojennan kättäni
silittääkseni karvaista poskeasi hellästi, mutta
käteni pysähtyy ilmaan
Päivisin kyllä, kun hautaan muistoni
arkisten äänien alle ja asiat kulkevat omaa rataansa -
mutta unettomina öinä tällaisina, kohdatessani menneisyyteni
tuskalliset haamut, suunnattoman mantereen
täynnä huutoa ja valitusta, kartaston joka tykyttää ihoni alta
niin että luulen sen repeytyvän näkyviin, säntäävän
lihastani lakanoille, milloin tahansa hyppäävän esiin
katsottavaksesi - hyvä Jumala, kuinka jaksan
elää
Tahtoisin niin mielelläni
puhua sinulle, kertoa kaikesta, mikä on sattunut
kirveeniskuina sieluuni,
kaikesta tästä, minkä peitteleminen
pakahduttaa vapisevan mieleni
niin että se jo natisee liitoksissaan
Jos kertoisin sinulle
Kuiskaisin kaiken ulos, antaisin tuskan tulla:
tunnetko - kosketuksesi alla?
Kieleni hapuilee lauseita, pudottaa
nukkuvalle poskellesi
arkailevia pisaroita:
Olin nuori silloin
Huokaat ja avaat silmäsi, katsot minuun:
sanoitko jotain rakkaani,
puhuitko poskeani vasten?
Ei, enhän toki!
Ei se ollut mitään, ei mitään
On yö ja sinun täytyy nukkua,
nuku nyt vain
Miksi turhaan puhua haamuista, haamut ovat menneet
ja meillä on toisemme
Kunpa kestäisin, kunpa vain
kestäisin ratkeamatta
Minä olin niin nuori silloin, kahdeksantoista
4. VIIMEINEN HUUTO
( 14 11 06 )
Taivas on vaiti
vain ruoho puhuu hiljaa
Ja lihassani laulaa
sirppien sointi
Tuulessa makaan,
alla sateettomien pilvien
Ja ruoho kuiskaa
niitä rakastavia sanoja
Menkää pois, te kylmät kasvot
en tahdo kuunnella kolkkoa, valittavaa ääntä
Minä tahdon kuunnella ruohon laulua,
sirppien laulua, maan laulua
Tahdon unohtaa kylmät kasvot
ja kaiken kolkon, kipeän
Vaikka taivas onkin vaiti, laula sydänten laulut
sinä suloinen, ymmärtävä maa
Eivät koskaan hyväksyneet minua,
eivät huutoni ääntä kuulleet, kuinka pyysinkin
Yksi löi, sitten toinen, kolmas käänsi
kylmästi selkänsä mustelmaiselle sielulleni
Laula vihreä ruoho!
Äänettömän illan saapuessa
kun silmäni painuvat ikuiseen uneen,
ota lahjana vastaan runneltu, taipuva sielu
Niin, miksi kulkisin enää
sitä turhaa, tuskaista tietä, hylkäämisten
sokkorataa? Ruoho puhuu:
minulle kelpaat, astu yli reunan, on yö
Tuuli nuolee ranteitani - hetken aikaa
kuin epäilys, sirppien sointi korvissani yltyy, pauhu
Elämän väkevä puro punaisena nauhana
virtaa sammuvasta ruumiista
Syleilevään, rakastavaan maahan,
miksi paleltaa, äkkiä, miksi on näin pimeää, outoa
Ruoho lakkasi laulamasta, enkä saa silmiäni
enää auki - miksi - vastatkaa
Vastaukset 12
Vanhimmat
Tuli mieleen tunne, että muistan kun pidettiin toisiamme kädestä, äiti ja minä, ja muistan isän viimeisen vilkutuksen. Tunnehetkiä, joita en unohda.
Kumpa omaakin kättä olisi joku pitämässä kiinni lähdön hetkella! Jos mahdollista. Uskon, että mitä itse antaa, tulee takaisin jossain muodossa.
ps. seksin antamisesta ei todellakaan nyt ole kyse, kun täällä noita bimboja piisaa!!!
Ne on ihmiselämässä kalliita, arvokkaita hetkiä. Kuoleman edessä hiljentyy elämän kohtaamiseen, ja asioiden tärkeysjärjestykset näyttäytyy uudessa valossa. Siellä missä suru ja lohdutus, ankara kipu ja suloinen kauneus tulee samaan hetkeen, on yhdessä tunnetilassa. Sellaisia hetkiä ei unohda. Kipeydessäänkin ne on sydämen aarteita.
Vaikka runossa ei ole sellaisesta lähtemisestä kyse, kyseessä on rakkaan lähteminen suhteen loppuessa, taas yksi eron hetki, niin itsellekin tuli runon jälkeen samanlainen assosisaatio runon nimestä, ajatus ajasta poistuvan läheisen ihmisen viimeisestä kädenpuristuksesta jne.
Se olisi sitten kokonaan oma runonsa.
Mutta jos sellaisen kirjoittaa se pitäis kirjoittaa herkässä mielentilassa ja aralla tunnolla, ilman karkeita sanoja...
muistot ovat aarteita..
ja moni muukin asia on näyttäytynyt viime vuosina uudessa valossa..
eikä sydän tahdo osata ymmärtää, vaikka kuinka yritän..
on siitä poikkeuksellisia että niiden päähenkilö on mielessäni nainen, näkökulma naisen näkökulma. Runoissa 1 ja 4 sukupuoli ei ehkä olennainen ja henkilön voi ajatella mieheksi jos haluaa, mutta runossa 2 päähenkilöstä sanotaan "itket hiljaa, ettei rakastunut sankarisi heräisi" ja runossa 3 päähenkilö kertoo itsestään "tyhjä kohtu kipeänä jostakin menetetystä" joten ainakin näissä päähenkilö on nainen.
Suurimmassa osassa runojani oon mieltänyt päähenkilöksi, kokijahenkilöksi ja minähenkilöksi miehen, ja osa runoista, joissa keskityn lähinnä tekstin tarkastelemiseen ja sanoihin sinänsä, on neutraaleja, vailla varsinaista päähenkilöä koska päähenkilönä on itse teksti.
Tässä vielä yksi mitä kirjoittaessa koin päähenkilön naiseksi.
RAKASTAVAN KATSEESI ALLA
( 13 01 07 )
Rakastavan katseesi alla
sydämeni pehmenee,
ja kaikki menneet pettymykset
jotka tekivät minusta epäluuloisen ja kovan
unohtuvat, alan taas
elää
Veri alkaa virrata suonissani
ja ihoni lämpenee
kosketuksesi voimasta
Rakastavan katseesi alla
olen ihminen,
ja enemmän:
tulen naiseksi jälleen, yön sylissä
kättäsi vasten lihani huutaa
riemullisesti
Sinun rakastavan katseesi alla
olen varma rakkaudesta,
se on sittenkin olemassa ja kuuluu
myös minulle, juuri minulle
Sinun rakastavan katseesi alla
olen ihmeellinen
Jokainen ajatukseni pysähtyy
ja sieluni murtuu
pala palalta
Jäätävä tuuli puhaltaa sydämen huoneisiin
vajotessani tähän jäähileiseen suohon
ohimoillani hakkaavat pilkalliset
sanasi
kun kaikki voimani pinnistäen yritän ymmärtää
tapahtuneiden merkitystä
Sinun rakastavien silmiesi alla
joiden kylmä katse huokuu vain vihaa
ja ovi takanasi loksahtaa kiinni
Minä olen
taas pirstaleina
rakastavan katseesi alla
sormeni liikkuvat maton kuvioissa
joihin uppoudun
jäinen suo vetää minua
syvyyksiinsä
Yritän huutaa
mutta en saa ääntä tulemaan
Rakastavan katseesi alla
tuhoudun
- - -
Runon päähenkilön voi tietysti kokea mieheksikin. Kohdan > olen ihminen, ja enemmän: tulen naiseksi jälleen < voi lukea: olen ihminen, ja enemmän: tulen mieheksi jälleen.
Tunnetila (tai tunnetilat) jota runo kuvaa, rakastettuna olemisen kokemus, ihanaksi tuleminen toisen katseen kautta on varmaan tuttua yhtä lailla miehelle kuin naiselle, myös suhteen karikot ja sitten yksin jääminen.
Vaikka miehen ja naisen kokemusmaailma sukupuolesta johtuen on erilainen on syytä muistaa että on myös herkkiä ja sentimentaalisia miehiä sekä karskisti käyttäytyviä naisia.
Mieleen juolahti lause tällainen. Hetki sitten.
"Kukaan ei tiedä miltä se tuntuu".
Ajattelin että siinäpä ois hyvä nimi runokirjalle. Sitten mietiskelin että lauseesta vois kehittää runon, päätin katsoa, jos ehkä sellainen syntyisi?
Kyllä vain:
kukaan ei tiedä miltä se tuntuu
kaikki vain olettavat
Siinä se. Lyhyt mutta riittävä.
Voisiko runoa jatkaa, miten olisi pidempi versio?
Hmm...
kukaan ei tiedä miltä se tuntuu
kaikki vain olettavat
ja rakastuessaan luulevat
kokevansa juuri sitä
salattua
mitä rakkaudeksi sanotaan
oletan
että jokainen
luulee niin
se on kaikille meille
yhteistä
joskus sanomme:
luulin sitä rakkaudeksi
Oikeastaan kaikki tuo on sanottu jo lyhyessä muodossa "kukaan ei tiedä miltä se tuntuu / kaikki vain olettavat" ja pidempi versio menee selittelyksi. Nooh, hiotaan tekstiä vähän...
Kukaan ei tiedä miltä se tuntuu.
Kaikki vain olettavat,
ja rakastuessaan
luulevat
kokevansa juuri sitä.
Salattua.
Mitä rakkaudeksi sanotaan, sitä.
Oletan
että jokainen luulee
niin?
Ja se on kaikille
yhteistä.
Joskus sanomme:
luulin sitä rakkaudeksi.
Jos runokirjan nimi olisi "kukaan ei tiedä miltä se tuntuu" tää vois olla loppuruno, joko lyhyenä tai pitkänä versiona, kuinka vain.
höh höh
HYVÄÄ YÖTÄ ;-)
rakastakaa itseänne
osaan aavistaa miltä se tuntuu
kun henki salpautuu ja happi loppuu
huoneissa missä entiset rakastetut
toisiansa kohtaavat silmin etsivin
Ajattelin että "kukaan ei tiedä miltä se tuntuu" jättäis viimeisenä runona liian huonon jälkimaun. Ehkä toiseksi viimeisenä. Loppurunoksi sitten positiivisempi vaikka... Hmm...
Mutta minä katson sinun silmiisi
ja tiedän että rakkaus on totta
Hyvä. Tää olis hyvä lopetus varmaan...
Samalla positiivinen että myös ironinen, toivoa luova ja filosofinen, kaksijakoinen? Sopiva?
Entä pidempi versio.
mutta minä katson sinun silmiisi
ja tiedän että rakkaus on totta
edes tämän pienen hetken
meren heittäessä suolaiset pärskeet kasvoillemme
olen onnellinen
Argh kuinka satuttavaa. Minuun ainakin koskee lukiessa omaa tekstiä. Ensimmäisissä lauseissa sävy on sukupuolisesti neutraali, loppukohdassa kun runo alkaa muotoutua kokemukseksi päähenkilö on mies, jollain tapaa itseäni muistuttava.
En kerro itsestäni mutta huomaan eläytyväni päähenkilön tunnetilaan yllättävästi -
muotoillessani kertomuksen:
Joskus sinä kuljit selkä minua päin
seisoessani aallonmurtajalla
toiseen suuntaan, askelin jotka eivät
katsoneet taakseen
Ja vaikka kädessäni olisi ollut saapas
tai ehkä tiiliskivi
en olisi jaksanut heittää
saadakseni sinut,
jos ei muuta
ainakin horjahtamaan itsetietoisista askelistasi
Kuinka meri ympärilläni kohisi
sen muistan, ja tuon oudon jähmeän
tunteen:
en voinut kättäni nostaa
Mutta minä katson
sinun silmiisi, ne ovat kirkkaammat kuin koskaan,
ja tiedän että
rakkautemme on totta
Edes tämän pienen hetken
kun meri heittää suolaiset pärskeet
kasvoilleni ja käteni liikkuu hiuksissasi
olen onnellinen
Toisin kuin entiseni
sinä et koskaan tule kääntämään
minulle selkääsi
Ja jos lokit pääni yllä
viheliäisesti nyt kirkuisivat:
niinhän sinä ajattelit siitä entisestäsikin -
minä naurahtaisin niille
ja sanoisin että ihminen on erehtyväinen
- -
Jaha. Voi sentään. Ironiaa täytyi minun lipsauttaa tähänkin runoon näemmä...
olen lähempänä sinua kun en ole lähelläsi
sillä läheisyyteni lähelläsi tukahduttaa sinut
ja minut - - läheisyytesi ärsyttää ja suutun
sillä kun olen lähelläsi et ota läheisyyttäni
koska happesi loppuu ja kielesi juuttuu kurkkuun
mielummin juoksisit karkuun sillä kuka ihmeessä
haluaisi tukehtua - - sehän on kauhea tapa kuolla
tuolla nurkkapöydässä
sinkkubaarissa istuu karvainen mies
hivelee lusikalla partaansa
miettien hmmm - - - olisikohan
tuosta sinkkupimusta minulle uusi misu?
kerrasta poikki: - tuo lähtevä käsi!
miksi enää jauhat
olet entinen
pulu
ja muista pikkuinen ( puhuu itselleen )
ei edes murun murua kalliolla
siinä missä kätensä
lepäsi ruumiini alla
nuo kävelevät torsot
joilta on lähtevät kädet
hakattu rakkauden asein
poikki kuin giljotiini
sanojen leikkikentillä
missä kovimmat iskut
heittävät silmille
kuviteltuja kirjaimia
hyvää yötä maailman torsot
te arvokkaat rakkaudesta tapetut
itsenne itsellenne itsekkyydessä
etsien haavekuvasta kuvaa itsestänne
kuvitelmaa kuvitetussa elämänkirjassa
Go now - - > olga