Isän kuolema

olin aina ja vaikka isän kuolemasta on jo monta vuotta,se ei ikinä jiä minun mielestä pois-elvytyksemme ambulanssin tuloon saakka-saatiin sydän hetkeksi käynnistymään,mut pysähty uudestaan-ambulanssimiehet vain totesi,ettei mittään oo tehtävissä.Isä kuoli miun sylliin ja ainnaa muistan sen rauhan,joka hänen kasvoilta hohti ja kuin valo olisi loistanut hänen ympärillään.Mutta tästä isän ikävästä en pääse koskaan-aina kun tulee vaikea aika,tulee mielleen,jotta käynpäs kysymässä isältä neuvvoo ja sit iskköö tajunttaan se todellisuus,että ei mulla oo ennee issee.Hautausmualla käyn puhumassa-sekkii on osa tätä surutyötä...

Hei!

Iskä oli just täyttänyt vasta 56 vuotta. Kuoli rakastamansa harrastuksen parissa eli kalastuksen. Eli hukkui. Ei keretty hyvästejä jättää. Kun matto ois vedetty jalkojen alta. Mutta eipä se tässä kohtaa paljon lohduta. Oltiin sinä päivänä vielä puhelimessa kaks kertaa ja lupasi soittaa vielä illalla uudelleen. Sitä soittoa odotan edelleen. Avattiin hänen puhelin ja se minulle soitettu puhelu oli viimeinen. Se oli tosi iloinen se puhelu. Naurettiin molemmat. Ja suunniteltiin mitä seuraavaksi tehtäis....

Rauhottavien lääkkeiden ja unilääkkeiden voimalla tässä yritetään mennä eteenpäin. Viikkoon en oo pystyny yhtään edes syömään mitään. Ehkä yhden banaanin päivässä.

Pari kertaa oon käyny ammattiauttajan luona puhumassa ja ehkä puol tuntii sen jälkeen on tuntunut ehkä hivenen paremmalta. Avomies ei vissii osaa tukea millään tavoin. Tuntuu että olen aivan yksin kun ollaan kotona. Sit ne kaikki asiat vaan pyörii päässä et miksi, kärsikö iskä, mitä ajatteli viimeisenä hetkenään ym ym..

Tällä hetkellä ainut ajatus on että haluan isän luokse. Ei oo mitään syytä elää enää. Iskä kun oli näet kaikkein tärkein ihminen elämässäni. Muistan vasta kun ennen itsenäisyyspäivää yhdessä tapetoitiin ja välilä juotiin kahvia ja kunhan vaan höpöteltiin. On vieläkin niin paljon sellaisia asioita joita kukaan muu ei tiedä kun me kaks.

Miten ootte saaneet elämästä edes jotenkin takas kiinni????

yksi valopilkku kirjoitti:

Hei!

Iskä oli just täyttänyt vasta 56 vuotta. Kuoli rakastamansa harrastuksen parissa eli kalastuksen. Eli hukkui. Ei keretty hyvästejä jättää. Kun matto ois vedetty jalkojen alta. Mutta eipä se tässä kohtaa paljon lohduta. Oltiin sinä päivänä vielä puhelimessa kaks kertaa ja lupasi soittaa vielä illalla uudelleen. Sitä soittoa odotan edelleen. Avattiin hänen puhelin ja se minulle soitettu puhelu oli viimeinen. Se oli tosi iloinen se puhelu. Naurettiin molemmat. Ja suunniteltiin mitä seuraavaksi tehtäis....

Rauhottavien lääkkeiden ja unilääkkeiden voimalla tässä yritetään mennä eteenpäin. Viikkoon en oo pystyny yhtään edes syömään mitään. Ehkä yhden banaanin päivässä.

Pari kertaa oon käyny ammattiauttajan luona puhumassa ja ehkä puol tuntii sen jälkeen on tuntunut ehkä hivenen paremmalta. Avomies ei vissii osaa tukea millään tavoin. Tuntuu että olen aivan yksin kun ollaan kotona. Sit ne kaikki asiat vaan pyörii päässä et miksi, kärsikö iskä, mitä ajatteli viimeisenä hetkenään ym ym..

Tällä hetkellä ainut ajatus on että haluan isän luokse. Ei oo mitään syytä elää enää. Iskä kun oli näet kaikkein tärkein ihminen elämässäni. Muistan vasta kun ennen itsenäisyyspäivää yhdessä tapetoitiin ja välilä juotiin kahvia ja kunhan vaan höpöteltiin. On vieläkin niin paljon sellaisia asioita joita kukaan muu ei tiedä kun me kaks.

Miten ootte saaneet elämästä edes jotenkin takas kiinni????

Lue lisää

Otan osaa suureen suruusi.

Minä tiedän tarkalleen miltä sinusta tuntuu... Minäkin menetin noin vuosi sitten maailman ihanimman ja rakkaimman isän. Se otti tosi koville ja ottaa yhä. Ikävä on aina, ja se pysyy!! Niinkuin se "sanonta" kuuluu, jota jokainen hokee, että aika parantaa ja suru muuttaa muotoaan on ehkä osittain totta. Mutta, sellaisen kuuleminen saattaa hermostuttaa aluksi, koska siihen ei sillä hetkellä oikein pysty uskomaan. Minua ainakin.

Ikävöin joka ikinen päivä...ja mietin mitä hän nyt sanoisi ja tekisi...ja muistelen hänen hassunkurisia sanontojaan...sitä miten hän lauloi...ja kaikkea isään liittyvää.

Niin kova ikävä on iskää, tosi kova ikävä!! Miksi hänen piti lähteä pois kun häntä olisi tarvittu!? Vaikka me lapset olemme jo aikuisia, niin silti se oli meille se tukipylväs, johon aina pystyi luottamaan ja turvautumaan. Ja arvata voitte millainen shokki se on ollut äidillemme.

Välillä itkettää kovasti ja tuntuu, että siitä ei tule loppua ja välillä taas on kausia, että hiukan helpottaa, mutta IKÄVÄ ei ikinä helpota!! :(

Niin sinun kuin minun isäni haluaa, että me lapset jatkamme elämää kaikesta surusta huolimatta ja koitamme mennä eteenpäin. Tiedän sen! Se on pakko. Jokainen lähtee täältä vuorollaan, mutta vielä ei ole meidän aika.

Jaksamista! Muista syödä! Se on tärkeää.

P.S. Onko paikkakunnallasi sururyhmää?! Voisit kokeilla. Ei se pahenna oloa, ei ainakaan minulla.

Karjalan heili kirjoitti:

olin aina ja vaikka isän kuolemasta on jo monta vuotta,se ei ikinä jiä minun mielestä pois-elvytyksemme ambulanssin tuloon saakka-saatiin sydän hetkeksi käynnistymään,mut pysähty uudestaan-ambulanssimiehet vain totesi,ettei mittään oo tehtävissä.Isä kuoli miun sylliin ja ainnaa muistan sen rauhan,joka hänen kasvoilta hohti ja kuin valo olisi loistanut hänen ympärillään.Mutta tästä isän ikävästä en pääse koskaan-aina kun tulee vaikea aika,tulee mielleen,jotta käynpäs kysymässä isältä neuvvoo ja sit iskköö tajunttaan se todellisuus,että ei mulla oo ennee issee.Hautausmualla käyn puhumassa-sekkii on osa tätä surutyötä...

Lue lisää

olin aina ja vaikka isän kuolemasta on jo monta vuotta,se ei ikinä jiä minun mielestä pois-elvytyksemme ambulanssin tuloon saakka-saatiin sydän hetkeksi käynnistymään,mut pysähty uudestaan-ambulanssimiehet vain totesi,ettei mittään oo tehtävissä.Isä kuoli miun sylliin ja ainnaa muistan sen rauhan,joka hänen kasvoilta hohti ja kuin valo olisi loistanut hänen ympärillään.Mutta tästä isän ikävästä en pääse koskaan-aina kun tulee vaikea aika,tulee mielleen,jotta käynpäs kysymässä isältä neuvvoo ja sit iskköö tajunttaan se todellisuus,että ei mulla oo ennee issee.Hautausmualla käyn puhumassa-sekkii on osa tätä surutyötä...

sama ja oon viel 12

yksi valopilkku kirjoitti:

Hei!

Iskä oli just täyttänyt vasta 56 vuotta. Kuoli rakastamansa harrastuksen parissa eli kalastuksen. Eli hukkui. Ei keretty hyvästejä jättää. Kun matto ois vedetty jalkojen alta. Mutta eipä se tässä kohtaa paljon lohduta. Oltiin sinä päivänä vielä puhelimessa kaks kertaa ja lupasi soittaa vielä illalla uudelleen. Sitä soittoa odotan edelleen. Avattiin hänen puhelin ja se minulle soitettu puhelu oli viimeinen. Se oli tosi iloinen se puhelu. Naurettiin molemmat. Ja suunniteltiin mitä seuraavaksi tehtäis....

Rauhottavien lääkkeiden ja unilääkkeiden voimalla tässä yritetään mennä eteenpäin. Viikkoon en oo pystyny yhtään edes syömään mitään. Ehkä yhden banaanin päivässä.

Pari kertaa oon käyny ammattiauttajan luona puhumassa ja ehkä puol tuntii sen jälkeen on tuntunut ehkä hivenen paremmalta. Avomies ei vissii osaa tukea millään tavoin. Tuntuu että olen aivan yksin kun ollaan kotona. Sit ne kaikki asiat vaan pyörii päässä et miksi, kärsikö iskä, mitä ajatteli viimeisenä hetkenään ym ym..

Tällä hetkellä ainut ajatus on että haluan isän luokse. Ei oo mitään syytä elää enää. Iskä kun oli näet kaikkein tärkein ihminen elämässäni. Muistan vasta kun ennen itsenäisyyspäivää yhdessä tapetoitiin ja välilä juotiin kahvia ja kunhan vaan höpöteltiin. On vieläkin niin paljon sellaisia asioita joita kukaan muu ei tiedä kun me kaks.

Miten ootte saaneet elämästä edes jotenkin takas kiinni????

Lue lisää

armollinen ja häivyttää vähitellen surun...

osaa, ikävä juttu:(

... kirjoitti:

olin aina ja vaikka isän kuolemasta on jo monta vuotta,se ei ikinä jiä minun mielestä pois-elvytyksemme ambulanssin tuloon saakka-saatiin sydän hetkeksi käynnistymään,mut pysähty uudestaan-ambulanssimiehet vain totesi,ettei mittään oo tehtävissä.Isä kuoli miun sylliin ja ainnaa muistan sen rauhan,joka hänen kasvoilta hohti ja kuin valo olisi loistanut hänen ympärillään.Mutta tästä isän ikävästä en pääse koskaan-aina kun tulee vaikea aika,tulee mielleen,jotta käynpäs kysymässä isältä neuvvoo ja sit iskköö tajunttaan se todellisuus,että ei mulla oo ennee issee.Hautausmualla käyn puhumassa-sekkii on osa tätä surutyötä...

sama ja oon viel 12

Lue lisää

Olin itse 12v kun isäni kuoli. Kävin surun ammattiauttajan kanssa läpi yli 10 vuotta myöhemmin.
Nyt ajattelen, että parasta olisi, mikäli tuossa esim. 12v nuori voisi käydä suruaan läpi perheneuvolan nuorten sururyhmässä/ kirkon perheneuvonnassa/koulun työntekijöiden kanssa. Saattaa olla, että nurisotaloilta löytyy sopivia aikuisia. Kannattaa puhua, puhua ja itkeä. Vähitellen olo helpottaa. Se vie aikansa, mutta suru muuttuu mustasta vähitellen valoisammaksi. Ihmistä ei koskaan unohda, mutta elämän on jatkuttava.
Nyt kun itse jäin leskeksi pienten lasten kanssa, olen käynyt suruani ja lasten surua ammattiavun avulla läpi. Hyvä väylä on myös nuortenleskien -ryhmät eri puolella Suomea. Myös Suomen mielenterveysseuran sivuilta löytyy tietoa. Vuosi vuodelta olo helpottaa ja rakkaus jää jäljelle.

No kun ei kuolemaa voi hyväksyä, se on pakko mikä meidän on kohdattava. Tyhjä paikka jää sieluun ja elämään. Mun kuoli puoliso 49 yhteisen vuoden jälkeen.

Sillä tunteet tulevat vaihtelemaan hurjasti katkeruudesta ja vihasta loputtomaan ikävään. Itse menetin isäni keväällä, äkillisesti. Yhtä ainoaa selviytymiskeinoa ei ole, mutta suosittelen että yrität päästä eroon lääkkeistä, sillä ne vain turruttavat tunteet. Anna itsellesi aikaa surra ja itkeä itsesi tyhjiin. Pikkuhiljaa pystyt ajattelemaan jo omaa elämääsi ja löydät syitä elämään. Mutta se vie aikaa. Itselläni olo alkaa vasta nyt olla normaali, mutta hillittömästä ikävästä en vain pääse eroon. Sen kanssa täytyy oppia elämään. Voimia sinulle ja suurin osanottoni.

Juupa juu..Olo on kyllä niin tyhjä ja turta kun ihmisellä vaan voi olla. Lauantaina on sitten ne hautajaiset. Siis ikioman rakkaan isän hautajaiset. Miten niistä selviää?? Tai ees täysjärkisenä?? Nytkin tuntuu että kohta sekoan tai tuun hulluks.

Iskä oli elämässäni vähän niinkun ankkuri. Tällä hetkellä olen vain tyhjä vene vailla päämäärää. Ei ole edes yhtään saarta mihin rantautua....

lauantaina?? kirjoitti:

Juupa juu..Olo on kyllä niin tyhjä ja turta kun ihmisellä vaan voi olla. Lauantaina on sitten ne hautajaiset. Siis ikioman rakkaan isän hautajaiset. Miten niistä selviää?? Tai ees täysjärkisenä?? Nytkin tuntuu että kohta sekoan tai tuun hulluks.

Iskä oli elämässäni vähän niinkun ankkuri. Tällä hetkellä olen vain tyhjä vene vailla päämäärää. Ei ole edes yhtään saarta mihin rantautua....

Lue lisää

Voi, että se on TOSI RASKAS päivä!! Muistan isäni hautajaiset kuin eilisen. Kamalaa.. Nyyh!! :(

Mutta, toivon vaan jaksamista lauantaina!! Pelkäsimme koko perhe myös hautajaisia ja niistä selvittiin vaikka vaikeaa teki. Toivottavasti sinulla on sisaruksia ja / tai äiti tukemassa...toinen toistanne!!

Ei ole muuta sanottavaa kuin koita jaksaa... :(

lauantaina?? kirjoitti:

Juupa juu..Olo on kyllä niin tyhjä ja turta kun ihmisellä vaan voi olla. Lauantaina on sitten ne hautajaiset. Siis ikioman rakkaan isän hautajaiset. Miten niistä selviää?? Tai ees täysjärkisenä?? Nytkin tuntuu että kohta sekoan tai tuun hulluks.

Iskä oli elämässäni vähän niinkun ankkuri. Tällä hetkellä olen vain tyhjä vene vailla päämäärää. Ei ole edes yhtään saarta mihin rantautua....

Lue lisää

Hei,ymmärrän tunteesi, itse menetin isäni viimeviikolla, itkettää, Minulla on onneksi hyvä tukiverkosto, joka jaksaa kuulla tuskaani ja ymmärtää minua. Myös sinun kirjoituksiesi lukeminen on helpottanut. Toivon sydämmestäni sinun jaksavan launtain. Meillä ihmisillä on puolustusmekanismit tälläisia tilanteita varten, jotta jaksamme, otamme ne käyttöön huomaamattomasti, asista löydät tietoa psykan kirjoista ja netistä!

lauantaina?? kirjoitti:

Juupa juu..Olo on kyllä niin tyhjä ja turta kun ihmisellä vaan voi olla. Lauantaina on sitten ne hautajaiset. Siis ikioman rakkaan isän hautajaiset. Miten niistä selviää?? Tai ees täysjärkisenä?? Nytkin tuntuu että kohta sekoan tai tuun hulluks.

Iskä oli elämässäni vähän niinkun ankkuri. Tällä hetkellä olen vain tyhjä vene vailla päämäärää. Ei ole edes yhtään saarta mihin rantautua....

Lue lisää

Ennen isäni kuolemaa otin pienen ankkuri tatuoinnin. Ikävä on. 👩‍💻❤️

Meillä huomenna kymmeneltä hautajaiset eikä sydän eikä mieli tahdo vieläkään käsittää. Enkä tiedä miten selviän edes huomisesta. Nyt tuntuu siltä ennen selviä.

Meitä on kolme sisarusta. Minä olen vanhin (34)ja asun äidin ja kehitysvammainen pikkusiskonkanssa samalla paikkakunnalla, velipoika asustelee n. 500 km päässä meitä.

Minä olen aina ollut isin tyttö. Nyt vielä enemmän kun tehtiin yhdessä kaikkia remppahommia, käytiin kalassa, tehtiin metsätöitä ym ym. Iskä soitteli monta kertaa viikossa ja kyseli miten menee jne. Nyt olen aika pitkälti ollut kotona omissa oloissani (kotona on myös avomies joka ei osaa tukea millään tavalla ;(() Tuntuu että äitikin pärjää jo tosi hyvin. Ehkä äidin on ollut nyt pakko skarpata ku minäkin olen vaan ollut omissa oloissani.

Minä olen itkenyt iskän kuolemasta kuluneen 3 viikon aikana niin paljon että joskus ihan ihmettelen mistä niitä kyyneleitä voikin niin paljon tulla. Töistäkin olen sairaslomalla. Iskä oli tällä hetkellä kyllä minun elämän ankkuri. Tuntuu että nyt olen vain tyhjä vene vailla päämäärää!!!

Alkaa taas silmät sumentua kyyneleistä joten täytynee lopetella. Mutta anna kyynelten vaan tulla. Itke niin paljon kun itkettää ja sillon kun itkettää. Niin minäkin olen tehnyt.

Lämmin halaus ja voimia eteenpäin

osaa suruusi kirjoitti:

Meillä huomenna kymmeneltä hautajaiset eikä sydän eikä mieli tahdo vieläkään käsittää. Enkä tiedä miten selviän edes huomisesta. Nyt tuntuu siltä ennen selviä.

Meitä on kolme sisarusta. Minä olen vanhin (34)ja asun äidin ja kehitysvammainen pikkusiskonkanssa samalla paikkakunnalla, velipoika asustelee n. 500 km päässä meitä.

Minä olen aina ollut isin tyttö. Nyt vielä enemmän kun tehtiin yhdessä kaikkia remppahommia, käytiin kalassa, tehtiin metsätöitä ym ym. Iskä soitteli monta kertaa viikossa ja kyseli miten menee jne. Nyt olen aika pitkälti ollut kotona omissa oloissani (kotona on myös avomies joka ei osaa tukea millään tavalla ;(() Tuntuu että äitikin pärjää jo tosi hyvin. Ehkä äidin on ollut nyt pakko skarpata ku minäkin olen vaan ollut omissa oloissani.

Minä olen itkenyt iskän kuolemasta kuluneen 3 viikon aikana niin paljon että joskus ihan ihmettelen mistä niitä kyyneleitä voikin niin paljon tulla. Töistäkin olen sairaslomalla. Iskä oli tällä hetkellä kyllä minun elämän ankkuri. Tuntuu että nyt olen vain tyhjä vene vailla päämäärää!!!

Alkaa taas silmät sumentua kyyneleistä joten täytynee lopetella. Mutta anna kyynelten vaan tulla. Itke niin paljon kun itkettää ja sillon kun itkettää. Niin minäkin olen tehnyt.

Lämmin halaus ja voimia eteenpäin

Lue lisää

OTAN OSAA SUUREEN SURUUNNE!!

Itsekin suren edelleen vuosi sitten mennyttä rakasta isääni. Niin ikävä on!

Otan osaa suruusi. Itselläni tulee heti vuoden vaihteen jälkeen kuluneeksi vuosi isän tapaturmaisesta kuolemasta. Vielä näin ensimmäinen joulu ilman isää on tuntunut ihan kauheelta, ei oikein edes joululta. Kunhan vaan laskee tunteja että joulu olisi ohi!

Voin vaan kuvitella miltä sinusta tuntuu ja mitä kaikkea käyt läpi. Minulle kaikkein paras selviytymiskeino on ollut puhuminen ja lisäksi olen kirjoittanut päiväkirjaa. En ole lukenut niitä ensimmäisiä kirjoituksia vielä lainkaan, mutta ajan kanssa sitten ehkä. Senkin olen oppinut tässä suruprosessin aikana, että ihmiset surevat niin eri tavalla. Toiset ei pysty tai halua puhua asiasta lainkaan ja toiset taas haluavat puhua koko ajan. Toivottavasti löydät sinulle oikean kanavan että pääset tekemään surutyötä. Se on pitkä ja rankka työ, mikä on vaan tehtävä.

Minäkin olen vasta matkalla tekemässä surutyötä enkä ole kokonaan vielä hyväksynyt isän kuolemaa. Välillä sukellan pinnan alle todella kovaa ja syvälle ja sitten taas välillä kestää pinnalla jonkun aikaa ennekun taas viedään... Ajan myötä se aika kun olen pinnalla kasvaa. Jos tästä asiasta jotain positiivista pystyy löytämään ja oikein kaivamaan on se että nyt tiedän aika tarkkaan kuinka pohjalla sitä pystyy käymään ja sieltä vielä nousemaan. Vaikka sillon tammikuussa en uskonut että olisin edes hengissä. Mutta täällä sitä ollaan.

Nytkin radiosta tulee niin kaunis joululaulu ja kyynel tulee silmään, mutta en pidättele, äläkä sinäkään pidättele kyyneleitä. Anna niiden tulla. Minä tiedän että isäni ja varmasti sinun isäsi toivoisi meidän jatkavan elämäämme onnellisina.

Muistan yhden viestin jonka sain ystävältäni silloin tammikuussa. Siinä luki näin, Sait isältäsi juuret, sait isältäsi myös siivet. Nyt sun täytyy nousta omille siivillesi ja lentää. Osoitat niin isällesi oppineesi ja saaneesi elämän perusteet. Siipesi kantavat sinua läpi elämän ja isäsi on mukanasi aina.

Paljon voimia sinulle Kaisa.

peeppa34 kirjoitti:

Otan osaa suruusi. Itselläni tulee heti vuoden vaihteen jälkeen kuluneeksi vuosi isän tapaturmaisesta kuolemasta. Vielä näin ensimmäinen joulu ilman isää on tuntunut ihan kauheelta, ei oikein edes joululta. Kunhan vaan laskee tunteja että joulu olisi ohi!

Voin vaan kuvitella miltä sinusta tuntuu ja mitä kaikkea käyt läpi. Minulle kaikkein paras selviytymiskeino on ollut puhuminen ja lisäksi olen kirjoittanut päiväkirjaa. En ole lukenut niitä ensimmäisiä kirjoituksia vielä lainkaan, mutta ajan kanssa sitten ehkä. Senkin olen oppinut tässä suruprosessin aikana, että ihmiset surevat niin eri tavalla. Toiset ei pysty tai halua puhua asiasta lainkaan ja toiset taas haluavat puhua koko ajan. Toivottavasti löydät sinulle oikean kanavan että pääset tekemään surutyötä. Se on pitkä ja rankka työ, mikä on vaan tehtävä.

Minäkin olen vasta matkalla tekemässä surutyötä enkä ole kokonaan vielä hyväksynyt isän kuolemaa. Välillä sukellan pinnan alle todella kovaa ja syvälle ja sitten taas välillä kestää pinnalla jonkun aikaa ennekun taas viedään... Ajan myötä se aika kun olen pinnalla kasvaa. Jos tästä asiasta jotain positiivista pystyy löytämään ja oikein kaivamaan on se että nyt tiedän aika tarkkaan kuinka pohjalla sitä pystyy käymään ja sieltä vielä nousemaan. Vaikka sillon tammikuussa en uskonut että olisin edes hengissä. Mutta täällä sitä ollaan.

Nytkin radiosta tulee niin kaunis joululaulu ja kyynel tulee silmään, mutta en pidättele, äläkä sinäkään pidättele kyyneleitä. Anna niiden tulla. Minä tiedän että isäni ja varmasti sinun isäsi toivoisi meidän jatkavan elämäämme onnellisina.

Muistan yhden viestin jonka sain ystävältäni silloin tammikuussa. Siinä luki näin, Sait isältäsi juuret, sait isältäsi myös siivet. Nyt sun täytyy nousta omille siivillesi ja lentää. Osoitat niin isällesi oppineesi ja saaneesi elämän perusteet. Siipesi kantavat sinua läpi elämän ja isäsi on mukanasi aina.

Paljon voimia sinulle Kaisa.

Lue lisää

Kiitos kauniista sanoista! Se on totta että suru täytyy surra ja kyyneleiden antaa tulla, muuten kaikki tunteet jää sisälle ja se ei ole hyvä asia.

Mulla on onneksi kolme siskoa ja äiti, ja olemme kaikki läheisiä ja pystymme juttelemaan ja tukemaan toisiamme. Huomenna taas menemme kaikki äidin luokse syömään ja juttelemaan isästä ja tästä surusta.Vaikeaa on myös se, että kaikki asiat tuntuvat muistuttavan isästä. Mun asunnossa on paljon isän tekemiä asioita, esim. yhden seinän tapetti, keittiön kaapinovet, parkettilattia jne. Mun isä oli taitava ja osasi rakentaa ja myös korjata mun autoa. Sitä vaan miettii niinkin ehkä itsekkäästi että kuka mun autoa nyt korjaa jos siihen tulee vikaa.

Tuntuu vaan että kuolema vei väärän ihmisen, mun isä oli niin urheilullinen, ei polttanut eikä paljoa käyttänyt alkoholiakaan. Isä sai ehkä sydänkohtauksen, ruumiinavaus sen sitten kertoo. Se on jo tehty, mutta siinä menee kuulemma aikaa että kirje tulee kotiin jossa kerrotaan kuolinsyy.
Mun isä sai kuusi vuotta sitten sydänkohtauksen, josta selvisi ja toipui hyvin.

Musta välillä tuntuu ettei tästä selviä,koko mun loppuelämä on pelkkää surua, mutta jaksan kuitenkin uskoa että se varmasti helpottaa ajan kanssa ja suru muuttuu ehkäpä helpommin kestettäväksi.

Kaisa O. kirjoitti:

Kiitos kauniista sanoista! Se on totta että suru täytyy surra ja kyyneleiden antaa tulla, muuten kaikki tunteet jää sisälle ja se ei ole hyvä asia.

Mulla on onneksi kolme siskoa ja äiti, ja olemme kaikki läheisiä ja pystymme juttelemaan ja tukemaan toisiamme. Huomenna taas menemme kaikki äidin luokse syömään ja juttelemaan isästä ja tästä surusta.Vaikeaa on myös se, että kaikki asiat tuntuvat muistuttavan isästä. Mun asunnossa on paljon isän tekemiä asioita, esim. yhden seinän tapetti, keittiön kaapinovet, parkettilattia jne. Mun isä oli taitava ja osasi rakentaa ja myös korjata mun autoa. Sitä vaan miettii niinkin ehkä itsekkäästi että kuka mun autoa nyt korjaa jos siihen tulee vikaa.

Tuntuu vaan että kuolema vei väärän ihmisen, mun isä oli niin urheilullinen, ei polttanut eikä paljoa käyttänyt alkoholiakaan. Isä sai ehkä sydänkohtauksen, ruumiinavaus sen sitten kertoo. Se on jo tehty, mutta siinä menee kuulemma aikaa että kirje tulee kotiin jossa kerrotaan kuolinsyy.
Mun isä sai kuusi vuotta sitten sydänkohtauksen, josta selvisi ja toipui hyvin.

Musta välillä tuntuu ettei tästä selviä,koko mun loppuelämä on pelkkää surua, mutta jaksan kuitenkin uskoa että se varmasti helpottaa ajan kanssa ja suru muuttuu ehkäpä helpommin kestettäväksi.

Lue lisää

Sinun kirjoituksestasi tulee aivan oma isäni mieleen. Vielä viime joulukuussa tapetoitiin yhdessä ja kaikki ne suunnitelmat mitä tehtiin täksi kesäksi. Aluksi minulle oli niin vaikeeta olla kotona, koska kaikki tai niin moni asia muistutti iskää. Nyt niistä asioista pikku hiljaa on tullut asioita joita haluaa vaalia. Välillä pysähdyn miettimään että nuo seinät yhdessä tapetoitiin, iskä opetti porakonetta käyttämään ja niin paljon monia muita käytännön asioita joista olen todella ylpeä että osaan tehdä. Tosin niin paljon jäi varmaan vielä opettelematta ja tekemättä. Nyt ne täytyy vaan opetella itse. Mutta sen olen luvannut tehdäkin. Periksi en anna.

Minullakin on onneksi vielä äiti, veli ja sisko. Veli asuu toisella puolella Suomea ja ei hirveesti tykkää puhua asiasta. Sisko taas on kehitysvammainen ja käsittelee asiaa omalla tavallaan. Äitikään ei hirveesti puhu asiasta. On nähny miten pohjalla olen käyny ja varmaan yrittää suojella minua sillä että ei näytä tunteitaan. Mutta tiedän että hänellä on omat kanavat surra.

Minä olen saman asian kanssa käyny kamppailua että kuolema vei liian hyvän ihmisen. Ihmisen joka aina auttoi ja kuunteli. Sukulaisia, naapureita, ystäviä ilman rajoja. Ei ollut vielä ollenkaan meidän iskän vuoro.

Lisäksi se että en saanut sanottua hyvästejä ja että rakastan. Oltiin vielä puhelimessa sillon kuolinpäivänä iltapäivällä ja muistan tasan tarkkaan sen keskustelun. Se jäikin sitten viimeiseksi. Onneksi siinä puhelussa naurettiin ja siitä jäi hyvä mieli. Sovittiin mm. illasta että kahvitellaan päivällä paistettujen pullien kera.

Totta on sekin että suru ei ikinä häviä, se vaan muuttaa muotoaan. Niin kliseeltä kun se kuulostaa niin täyttä totta. Ikävä ei varmaan koskaan kuole eikä sen tarvitsekaan. Itse yritän vaalia mahdollisimman paljon isän jättämiä kädenjälkiä niin hyvin kun osaan. Ja tiedän että isä olisi ylpeä minusta. Autoa en tosin osaa korjata, se pitää nyt viedä korjaamolle.

Kaikkea hyvää ja voimia Sinulle, äidillesi ja siskoillesi.

peeppa34 kirjoitti:

Sinun kirjoituksestasi tulee aivan oma isäni mieleen. Vielä viime joulukuussa tapetoitiin yhdessä ja kaikki ne suunnitelmat mitä tehtiin täksi kesäksi. Aluksi minulle oli niin vaikeeta olla kotona, koska kaikki tai niin moni asia muistutti iskää. Nyt niistä asioista pikku hiljaa on tullut asioita joita haluaa vaalia. Välillä pysähdyn miettimään että nuo seinät yhdessä tapetoitiin, iskä opetti porakonetta käyttämään ja niin paljon monia muita käytännön asioita joista olen todella ylpeä että osaan tehdä. Tosin niin paljon jäi varmaan vielä opettelematta ja tekemättä. Nyt ne täytyy vaan opetella itse. Mutta sen olen luvannut tehdäkin. Periksi en anna.

Minullakin on onneksi vielä äiti, veli ja sisko. Veli asuu toisella puolella Suomea ja ei hirveesti tykkää puhua asiasta. Sisko taas on kehitysvammainen ja käsittelee asiaa omalla tavallaan. Äitikään ei hirveesti puhu asiasta. On nähny miten pohjalla olen käyny ja varmaan yrittää suojella minua sillä että ei näytä tunteitaan. Mutta tiedän että hänellä on omat kanavat surra.

Minä olen saman asian kanssa käyny kamppailua että kuolema vei liian hyvän ihmisen. Ihmisen joka aina auttoi ja kuunteli. Sukulaisia, naapureita, ystäviä ilman rajoja. Ei ollut vielä ollenkaan meidän iskän vuoro.

Lisäksi se että en saanut sanottua hyvästejä ja että rakastan. Oltiin vielä puhelimessa sillon kuolinpäivänä iltapäivällä ja muistan tasan tarkkaan sen keskustelun. Se jäikin sitten viimeiseksi. Onneksi siinä puhelussa naurettiin ja siitä jäi hyvä mieli. Sovittiin mm. illasta että kahvitellaan päivällä paistettujen pullien kera.

Totta on sekin että suru ei ikinä häviä, se vaan muuttaa muotoaan. Niin kliseeltä kun se kuulostaa niin täyttä totta. Ikävä ei varmaan koskaan kuole eikä sen tarvitsekaan. Itse yritän vaalia mahdollisimman paljon isän jättämiä kädenjälkiä niin hyvin kun osaan. Ja tiedän että isä olisi ylpeä minusta. Autoa en tosin osaa korjata, se pitää nyt viedä korjaamolle.

Kaikkea hyvää ja voimia Sinulle, äidillesi ja siskoillesi.

Lue lisää

Minä puhuin isän kanssa puhelimessa edellisilta ja isä sanoi tulevansa hakemaa mun kiinanharjakoiran hoitoon. Mun isä oli myös tosi eläinrakas, otti usein mun koiran hoitoon ja osti sille kaikkea esim. leluja, luita ja välillä herkkuja. Jos äiti sanoi että ei nyt tänään haluaisi Juliusta hoitoon kun on muita hommia niin isä aina nauroi ja sanoi että Julius on hänen paras kaveri ja se saa tulla koska vaan. Isä otti usein päiväunet mun koira kainalossa.

Tosiaan siltä tuntuu että väärä ihminen kuoli, mun isä oli myös niin kiltti eikä koskaan tuominnut ihmisiä. Hän oli aina huonompiosaisten puolella ja mun eräs kaveri joka on kehitysvammainen tykkäsi mun isästä tosi paljon. Se alkoi itkeä kun kerroin isän kuolemasta. Isä oli todella oikeudenmukainen ja puhui aina totta. Mä en muista koskaan riidelleeni isän kanssa. Joskus mua kyllä ärsytti kun isä soitti ja kysyi ootko ollut Juliuksen kanssa ulkona, kun sun lenkit on kahden minuutin lenkkejä ja että hän käy vähintään tunnin lenkin jne. Mutta sekin oli vaan isän tyyli eikä se mua oikeesti haitannut. Isä vaan oli itse niin touhua täynnä ja ihmetteli jos mä olin vähän laiskempi.

Mutta kiitos lohduttavasta viestistä, se oli tosi kaunis.

Vieläkö luette tätä palstaa? Minun isäni kuoli jo 15 vuotta sitten 53 vuotiaana, yllättäen. Silloin selvisimme äitiä tukien, mutta nyt meiltä otetiin äitikin pois. Neljä kuukautta sitten löysimme hänet kotoaan kuolleena. Äkkiä meni, arvaamatta rakas ihminen. Miten rakas olikaan,kun oli vain äiti jäljellä.
Miten olette jaksaneet eteenpäin? Minulla on nyt onneksi perhe, jolta saan voimaa. Omat lapset ovat vahva kannuste eteenpäin. Ikävöin kuitenkin kovasti lapsilleni mummia, itselleni äitiä. Ja olis ollut ihanaa, jos lapsillani olisi ollut myös ukki! Ukkia he eivät ole koskaan tunteneet.

Olen hieman katkera elämälle. Miksi asiat menivät näin? Siihen en saa vastausta ja katkeruuskin olisi kai unohdettava, jotta voi jatkaa omaa elämää. Ilman äitiä. Ilman isää.
Näin aikuisenakin vanhempiaan tarvitsee. Tuntuu, että juuri nyt oli kaikista läheisimmät välit äitiin. Ikävä.

Melli kirjoitti:

Vieläkö luette tätä palstaa? Minun isäni kuoli jo 15 vuotta sitten 53 vuotiaana, yllättäen. Silloin selvisimme äitiä tukien, mutta nyt meiltä otetiin äitikin pois. Neljä kuukautta sitten löysimme hänet kotoaan kuolleena. Äkkiä meni, arvaamatta rakas ihminen. Miten rakas olikaan,kun oli vain äiti jäljellä.
Miten olette jaksaneet eteenpäin? Minulla on nyt onneksi perhe, jolta saan voimaa. Omat lapset ovat vahva kannuste eteenpäin. Ikävöin kuitenkin kovasti lapsilleni mummia, itselleni äitiä. Ja olis ollut ihanaa, jos lapsillani olisi ollut myös ukki! Ukkia he eivät ole koskaan tunteneet.

Olen hieman katkera elämälle. Miksi asiat menivät näin? Siihen en saa vastausta ja katkeruuskin olisi kai unohdettava, jotta voi jatkaa omaa elämää. Ilman äitiä. Ilman isää.
Näin aikuisenakin vanhempiaan tarvitsee. Tuntuu, että juuri nyt oli kaikista läheisimmät välit äitiin. Ikävä.

Lue lisää

Munki isä kuoli vajaa 4 kk sitte. Ihan kauheeta. Ja oon 11v. Se kuoli sairauteen nimeltä ALS

-Murus- kirjoitti:

Munki isä kuoli vajaa 4 kk sitte. Ihan kauheeta. Ja oon 11v. Se kuoli sairauteen nimeltä ALS

Jostain syystä aloin lukea tätä ketjua. Omat vanhempani kuolivat muutaman kuukauden välein, kun esikoiseni oli vauva. Iältään he olivat 50 . On hirveä harmi, että molemmat lapset ovat joutuneet kasvamaan ilman mummia ja ukkia, minulla ei ole edes sisaria. Suru kesti kauan, eikä ikävä häviä koskaan. Olen minäkin välillä katkera, ja tuntuu pahalta, kun muut lapset puhuvat mummoverkostoistaan. Ymmärrän sinua Melli oikein hyvin. Näillä eväillä on vain pakko jatkaa ja olla iloinen siitä, mitä on. Ei tämä kokemus ole mitenkään jalostanut ihmisenä, mutta on se opettanut arvostamaan elämää.

-Murus- kirjoitti:

Munki isä kuoli vajaa 4 kk sitte. Ihan kauheeta. Ja oon 11v. Se kuoli sairauteen nimeltä ALS

otan osaa Murus..
hirveä tauti... meillä perheen isä sairastaa ALSia, ja lapsista yksi on nyt 11v... eli , jos mitään ihmettä ei tapahdu, olemme samassa tilanteessa jonkin ajan päästä.
miten sinä olet jaksanut?

-Murus- kirjoitti:

Munki isä kuoli vajaa 4 kk sitte. Ihan kauheeta. Ja oon 11v. Se kuoli sairauteen nimeltä ALS

Miun Isi kans kuoli ALS:iin...ihan kauhea tauti...meille luvattiin ensin vuosia elinaikaa ja sit pari kuukautta hoidin ja Isi läks..

Olen 14 vuotias ja en ole päässyt isän kuolemasta mitenkään yli. Tuntuu kuin tuska vain isonesi päivä päivältä. Perheen sukulaisista kuoli 7 ihmistä samana vuonna kuin isäni ja minun isäni kuoli viimeisenä. Joskus kun aijattelee, että minunkin pitäisi odottaa vielä monta vuotta ennen kun pääsen isäni luo (toivottavasti pääsen) se tuntuu mahdottomalta. Isäni kuoli kun hänen sydämmestään repesi joku aortta niminen verisuoni, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Olin 12 vuotias kun näin isäni kuolleena yläkerran lattialla ja näin kun hänet vietiin ruumis-säkissä ulos talosta. Tietääkö joku miten surua voisi lieventää??

isäukko kirjoitti:

Olen 14 vuotias ja en ole päässyt isän kuolemasta mitenkään yli. Tuntuu kuin tuska vain isonesi päivä päivältä. Perheen sukulaisista kuoli 7 ihmistä samana vuonna kuin isäni ja minun isäni kuoli viimeisenä. Joskus kun aijattelee, että minunkin pitäisi odottaa vielä monta vuotta ennen kun pääsen isäni luo (toivottavasti pääsen) se tuntuu mahdottomalta. Isäni kuoli kun hänen sydämmestään repesi joku aortta niminen verisuoni, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Olin 12 vuotias kun näin isäni kuolleena yläkerran lattialla ja näin kun hänet vietiin ruumis-säkissä ulos talosta. Tietääkö joku miten surua voisi lieventää??

Lue lisää

Mun isäni kuoli 15.9-08 eli tasan vuosi sitten. ikävä on kova ja tuntuu että tästä ei selviä=( en varmaan selviä tästä koskaan kunpa saisin isäni takasin..

isäukko kirjoitti:

Olen 14 vuotias ja en ole päässyt isän kuolemasta mitenkään yli. Tuntuu kuin tuska vain isonesi päivä päivältä. Perheen sukulaisista kuoli 7 ihmistä samana vuonna kuin isäni ja minun isäni kuoli viimeisenä. Joskus kun aijattelee, että minunkin pitäisi odottaa vielä monta vuotta ennen kun pääsen isäni luo (toivottavasti pääsen) se tuntuu mahdottomalta. Isäni kuoli kun hänen sydämmestään repesi joku aortta niminen verisuoni, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Olin 12 vuotias kun näin isäni kuolleena yläkerran lattialla ja näin kun hänet vietiin ruumis-säkissä ulos talosta. Tietääkö joku miten surua voisi lieventää??

Lue lisää

Surun lievittämisestä en osaa sanoa, mutta toivon että sinulla on ihmisiä joille puhua surusta.
Tarvitset apua aikuisilta.Auttaja voi olla perheneuvolasta tai vaikka joku läheinen jonka kanssa puhua.
Lapseni joutui samanlaiseen tilanteeseen ikäisenäsi.
Voimia sinulle!

Hei, oma isäni kuoli 12.12.2009 kotona ihan yhtäkkiä. Kuolinsyytä emme edes vielä tiedä, selviää vasta ruumiinavauksessa. Äiti löysi isän elottomana eikä ensihoitajat saanut elvytettyä :( Olen täysin hukassa, en tiedä miten jaksan....minulla ei ole sisaruksia, onneksi on sentään äiti. En seurustele eikä kukaan ystävistäni ole menettänyt vanhempiaan ja tunnen etteivät he voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. En ikinä olisi voinut kuvitella että sunnittelen 26-vuotiaana isäni hautajaisia. Olen myös sairaslomalla loppuvuoden ja minua pelottaa mennä takaisin töihin kun en tiedä pysynkö kasassa.

Onko lisää kohtalotovereita...?

pappas flicka kirjoitti:

Hei, oma isäni kuoli 12.12.2009 kotona ihan yhtäkkiä. Kuolinsyytä emme edes vielä tiedä, selviää vasta ruumiinavauksessa. Äiti löysi isän elottomana eikä ensihoitajat saanut elvytettyä :( Olen täysin hukassa, en tiedä miten jaksan....minulla ei ole sisaruksia, onneksi on sentään äiti. En seurustele eikä kukaan ystävistäni ole menettänyt vanhempiaan ja tunnen etteivät he voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. En ikinä olisi voinut kuvitella että sunnittelen 26-vuotiaana isäni hautajaisia. Olen myös sairaslomalla loppuvuoden ja minua pelottaa mennä takaisin töihin kun en tiedä pysynkö kasassa.

Onko lisää kohtalotovereita...?

Lue lisää

Minun isäni kuoli tammikuun lopulla. Vakavan masennuksen seurauksena hän teki itsemurhan, meidän kaikkien käsittämättömäksi shokiksi.. Alku meni täysin käytännön asioita järjestellessä, piti järjestää hautajaiset, tyhjentää isän asunto, hoitaa perukirjoitukset.. Samaan aikaan jatkoin opintojani yliopistossa, tein töitä sekä palkkatöinä että vapaaehtoisena.

Nyt aikaa on kulunut lähes vuosi, ja ensimmäinen joulu ilman isää edessä. Se tuntuu uskomattoman pahalta, isä oli jouluihminen henkeen ja vereen.. Uskon, että jaksoi joulun yli sillä voimalla, että sai olla rakkaittensa kanssa..

Tänä jouluna ajelemme sisarusten kanssa viettämään joulua kylmän hautakiven kanssa. Elämä on helvetin epäreilua.

IsänTyttö84 kirjoitti:

Minun isäni kuoli tammikuun lopulla. Vakavan masennuksen seurauksena hän teki itsemurhan, meidän kaikkien käsittämättömäksi shokiksi.. Alku meni täysin käytännön asioita järjestellessä, piti järjestää hautajaiset, tyhjentää isän asunto, hoitaa perukirjoitukset.. Samaan aikaan jatkoin opintojani yliopistossa, tein töitä sekä palkkatöinä että vapaaehtoisena.

Nyt aikaa on kulunut lähes vuosi, ja ensimmäinen joulu ilman isää edessä. Se tuntuu uskomattoman pahalta, isä oli jouluihminen henkeen ja vereen.. Uskon, että jaksoi joulun yli sillä voimalla, että sai olla rakkaittensa kanssa..

Tänä jouluna ajelemme sisarusten kanssa viettämään joulua kylmän hautakiven kanssa. Elämä on helvetin epäreilua.

Lue lisää

Itku pääsi teidän viestejänne lukiessa. Minäkin kaipaan isääni suunnattomasti.

distant star kirjoitti:

Itku pääsi teidän viestejänne lukiessa. Minäkin kaipaan isääni suunnattomasti.

Otan osaa teidän kaikkien tämän ketjun kirjoittajien suruun ja kaipaukseen. Kuitenkin pitää muistaa, että kaikki väistyvät ajallaan. Niin me isätkin. Sehän antaa teille nuoremmille kasvun tilaa. Katsokaapa vaikka suurta "rosvohaapaa" nuoressa koivikossa. Se on hidastanut alapuolellaan olevien muuten elinvoimaisten puiden kehityksen varjostamalla aurinkoa ja imemällä kasvuvoiman maaperästä. Kun tällainen rumilus kaadetaan haloiksi, muutamien vuosien kuluttua sen paikalla kasvaa terhakkaaksi varttunut koivikko. Näin se on ihmisen elämässäkin.

pappas flicka kirjoitti:

Hei, oma isäni kuoli 12.12.2009 kotona ihan yhtäkkiä. Kuolinsyytä emme edes vielä tiedä, selviää vasta ruumiinavauksessa. Äiti löysi isän elottomana eikä ensihoitajat saanut elvytettyä :( Olen täysin hukassa, en tiedä miten jaksan....minulla ei ole sisaruksia, onneksi on sentään äiti. En seurustele eikä kukaan ystävistäni ole menettänyt vanhempiaan ja tunnen etteivät he voi ymmärtää miltä minusta tuntuu. En ikinä olisi voinut kuvitella että sunnittelen 26-vuotiaana isäni hautajaisia. Olen myös sairaslomalla loppuvuoden ja minua pelottaa mennä takaisin töihin kun en tiedä pysynkö kasassa.

Onko lisää kohtalotovereita...?

Lue lisää

hei pappas flicka ja muut,

minun isäni kuoli aivan yllättäen 30.12. Kovien kipujen vuoksi soitimme ambulanssin isälle. Sydän oli pysähtynyt sairaalaan saavuttua eikä elvytys enää auttanut. Olen ainoa lapsi, 25-vuotias isin tyttö. Isä hoiti kaikki tärkeät jutut äidinkin puolesta ja nyt minun pitäisi jaksaa ja pystyä ottamaan isän jättämät tehtävät osaksi harteilleni surren samalla oman suruni ja tukien äitiäni. Onneksi tukenani on rakas aviomies joka antaa voimaa. Tuntuu niin julmalta, että isä vietiin meiltä pois ilman ennakkovaroitusta. ambulanssin hlökunta vain sanoi että ei tässä ole mitään hätää, soittavat sitten sairaalasta mitä tutkimuksia tehdään jne. Soitto tulikin lääkäriltä: isä on kuollut. Nyt pitää odottaa ruuminavauksen tuloksia ja järjestellä kaikkea mahdollista. Elämä tuntuu niin paskalta, töihinpaluu tuntuu minustakin peikolta, kohtaan siellä päivittäin isiä lapsineen;(

Jaksamisia sinulle ja kaikille muillekin

mimmi25 kirjoitti:

hei pappas flicka ja muut,

minun isäni kuoli aivan yllättäen 30.12. Kovien kipujen vuoksi soitimme ambulanssin isälle. Sydän oli pysähtynyt sairaalaan saavuttua eikä elvytys enää auttanut. Olen ainoa lapsi, 25-vuotias isin tyttö. Isä hoiti kaikki tärkeät jutut äidinkin puolesta ja nyt minun pitäisi jaksaa ja pystyä ottamaan isän jättämät tehtävät osaksi harteilleni surren samalla oman suruni ja tukien äitiäni. Onneksi tukenani on rakas aviomies joka antaa voimaa. Tuntuu niin julmalta, että isä vietiin meiltä pois ilman ennakkovaroitusta. ambulanssin hlökunta vain sanoi että ei tässä ole mitään hätää, soittavat sitten sairaalasta mitä tutkimuksia tehdään jne. Soitto tulikin lääkäriltä: isä on kuollut. Nyt pitää odottaa ruuminavauksen tuloksia ja järjestellä kaikkea mahdollista. Elämä tuntuu niin paskalta, töihinpaluu tuntuu minustakin peikolta, kohtaan siellä päivittäin isiä lapsineen;(

Jaksamisia sinulle ja kaikille muillekin

Lue lisää

Menetin isäni kolme vuotta sitten äkillisesti. Hän joutui henkirikoksen uhriksi. Tuntuu, etten ole vieläkään käsitellyt surua tarpeeksi. Toivoisin, että olisin silloin hakenut ammattiapua. En saanut tarpeeksi tukea lähimmäisiltä, koska emme "puhu" asioista. Haluaisin kovasti nyt muuttaa tapojani ja ruveta puhumaan asiasta. Helpointa se olisi sellaisen kanssa, joka on kokenut saman.
Tapahtuman jälkeen olisin halunnut sellaisen tukea, joka tietää miltä se tuntuu. Siksi siis ajattelin ehdottaa, että jos joku Turun suunnalta on nyt kokenyt isänsä kuoleman, voisin tulla juttelemaan kanssasi ja kertoa "miten siitä voisi selvitä". Olisin tukena ja auttaisi myös minua kun saisi itkeä ja surra yhdessä ja miettiä tulevaa. Tai jos olisi halukkaita niin voisimme pienessä luottamuksellisessa porukassa tavata ja jutella yhdessä isänsä menettämisestä? Olen 23v nainen Turusta. Jos olet kiinnostunut jommasta kummasta niin laita mailiosoite tähän niin mailaan sulle.

Voimia kaikille!

SuruSuru kirjoitti:

Menetin isäni kolme vuotta sitten äkillisesti. Hän joutui henkirikoksen uhriksi. Tuntuu, etten ole vieläkään käsitellyt surua tarpeeksi. Toivoisin, että olisin silloin hakenut ammattiapua. En saanut tarpeeksi tukea lähimmäisiltä, koska emme "puhu" asioista. Haluaisin kovasti nyt muuttaa tapojani ja ruveta puhumaan asiasta. Helpointa se olisi sellaisen kanssa, joka on kokenut saman.
Tapahtuman jälkeen olisin halunnut sellaisen tukea, joka tietää miltä se tuntuu. Siksi siis ajattelin ehdottaa, että jos joku Turun suunnalta on nyt kokenyt isänsä kuoleman, voisin tulla juttelemaan kanssasi ja kertoa "miten siitä voisi selvitä". Olisin tukena ja auttaisi myös minua kun saisi itkeä ja surra yhdessä ja miettiä tulevaa. Tai jos olisi halukkaita niin voisimme pienessä luottamuksellisessa porukassa tavata ja jutella yhdessä isänsä menettämisestä? Olen 23v nainen Turusta. Jos olet kiinnostunut jommasta kummasta niin laita mailiosoite tähän niin mailaan sulle.

Voimia kaikille!

Lue lisää

Kaikki me kuollaan joskus. Pitäisi osata nauttia siitä mitä meillä on tässä ja nyt, sillä mikään ei ole lopulta pysyvää. Itse elämä on meillä lainassa vain.

Itse olen murehtinut elämässäni monista asioista kuten siitä miten epäoikeudenmukaista elämä lopulta on tai siitä, että jos itse elää pitkään pakostakin menettää joskus kaikki itselleen tärkeät ihmiset. Miten helppoa herkälle ihmiselle olisikaan se, että hän itse kuolisi ensimmäisenä eikä tarvitsisi jäädä suremaan pois meneviä.

Isäsi ei kuitenkaan ole kokonaan kuollut vaan hän elää osana sinua, niin kauan kuin sinäkin elät muistoissa ja ehkä siinä, että sinulla on jotain samoja piirteitä kuin isässä oli.

Aika parantaa surun ei koskaan kokonaan, mutta hioen surusta pois terävimmät kulmat pikkuhiljaa. Suru on osa henkisesti rikasta elämää. Kun saa paljon myös menettää paljon. Jos saa vähän menettää vähän.

Avaruudensuru kirjoitti:

Kaikki me kuollaan joskus. Pitäisi osata nauttia siitä mitä meillä on tässä ja nyt, sillä mikään ei ole lopulta pysyvää. Itse elämä on meillä lainassa vain.

Itse olen murehtinut elämässäni monista asioista kuten siitä miten epäoikeudenmukaista elämä lopulta on tai siitä, että jos itse elää pitkään pakostakin menettää joskus kaikki itselleen tärkeät ihmiset. Miten helppoa herkälle ihmiselle olisikaan se, että hän itse kuolisi ensimmäisenä eikä tarvitsisi jäädä suremaan pois meneviä.

Isäsi ei kuitenkaan ole kokonaan kuollut vaan hän elää osana sinua, niin kauan kuin sinäkin elät muistoissa ja ehkä siinä, että sinulla on jotain samoja piirteitä kuin isässä oli.

Aika parantaa surun ei koskaan kokonaan, mutta hioen surusta pois terävimmät kulmat pikkuhiljaa. Suru on osa henkisesti rikasta elämää. Kun saa paljon myös menettää paljon. Jos saa vähän menettää vähän.

Lue lisää

Mullakin on sama suru, olen 12 wee ja helmikuussa täytän 13. isä kuoli 14.6.09 suru on ihan sika kova, mulla on kaks isosiskoo jotka asuu raumalla, ja raumallekkin on pitkä matka. itse asun iisalmessa äidin kanssa. muutin äitin kanssa vantaalta iisalmeen kun iskälle ja äitille tuli ero. asun nyt äitin kanssa iisalmessa selllasessa pienessä rivitalo asunnossa. äitillä on uus miesystävä joka on kiva. :) mut siis isiä on tosi kova ikävä, sitä ei voi paikata millään. mä käyn jonkun ihme psykiatrin jutttusilla aina silloin tällöin. se auttaa jonkun verran mut ei kokonaan. mut onneks ne on ymmärtäväisiä. joskus tekis mieli lyödä kaveria turpaan ku se vinoilee mulle siitä mun isän kuolemasta silleen et: "hhähä, sun iskäs kuoli varmaa ku se ei kestäny sua!" ja jotain tollasta. sillo mun sisällä iskee viha. ja joskus se jopa sanoo et "sun iskäs kuoli varmaan lihavuuteen !!" ja se on osa isän kuolemaa, isä siis kuoli sydänpysähdykseen sängyssä. :( kesällä, iskä oli kaks viikkooo kuolleena omassa huoneessaa. sielä kuumassa ja porottavassa ilmassa. se ei ollut isälle oikea tapa mennä pois. isä ois ansainnu arvokkaamaan kuoleman, esim. kuolemalla sairaalassa tai jossain.. isän aika ei ollut mun mielestä vielä mennä. mulla jäi monta juttua kokematta iskän kanssa. tosi monta juttua.. mut, ei voi mitään. joskus mä toivon et mä kuulisin isin äänen jossain, esim et se juttelis mulle ja tälleen. en voi päästää irti isin kuolemasta, en millään. :(
sori kun kirjotin tälläsen pitkän jutun.. :(

Sanomattomat sanat,tekemättömät teot.

Tiedän miltä sinusta tuntuu, tasan tarkkaan. Vaikka ooenkin 24 ja isäni kuoli 1 vuosi sitten ja asia ei täysin ole sama. Niin olen joutunut elämää ajatellen samaa mitä olen tehnyt niin pahaa jne. Kun olin pieni ja isini eli niin hän eli kaukana että oli sellainen tunne että ei ole isää ja se tuntui pahalta vasinkin kun muilla oli. Hän oli mulle rakas ja odotin ainaa kesää vielä nuorena aikuisena että pääsen näkemään isää, koska nähtiin aina viimeistään kesäisin. Isini kuoli vuosi sitten joka oli minulle tosi kova paikka, oli kova paikka silloinkin kun hän oli tosi kipeä enne kuolemaa noin vuosi. Nyt pelkään kesää....vähän inhoon... Mutta MUISTA ettei sinun isin kuolema EI ollut sun syytäs MILLÄÄN tasolla, etkä se johdu sinusta että isillesi kävi niin. Tuntui tosi pahalta lukea että syytät siitä itseesi. Keskity poika tulevaisuuteen niin isiskin haluis 100%. Kun pohdit sellaista niin se masentaa mieltäsi, etkä pysty nauttimaan elämästäsi niinkuin sun tai itse asiassa ihan minkä ikäisen pitäisi. Isä rakasti sinua ja tavallaan edelleen. Muista että SINUSTAKIN tulee joskus myös isä lapsellesi. Paljon voimia sinulle

Kaikkiha me lähetää,joko hrikos takia tai elämän sairaudein.ELÄMÄ ON KUOLEMIST.ja ANTAKAA ELÄÄ ENNEN KOLUEMAA!

Hei sinä nimimerkki "viimeinen puhelu". Viestisi kosketti minua, koska olen itse saanut tuollaisen samanlaisen puhelun kesäkuussa. Myös minun isälläni oli samanlainen tausta kuin sunkin isällä ja alkoholismista johtuviin sairauksiin hän sitten kuolikin. :( En silti koskaan ajattele isääni minään alkoholistina, koska hänelläkin nuo ongelmat alkoivat vasta myöhemmällä iällä, riitaisan avioeron jälkeen. Tiedän siis vähän liiankin hyvin miltä susta nyt tuntuu ja en voi muuta kuin toivottaa voimia jaksamiseen.

Nyt on ensimmäinen isänpäiväkin tulossa ilman isää, en kestä! :'(

Voimia sinulle "viimeinen puhelu"! Toivottavasti sinulla on lähipiirissäsi henkilö kenelle voit kertoa tuntemuksista ja puhua. Se, että pystyy puhumaan jollekin, joka jaksaa kuunnella, on erityisen tärkeää. Kokemuksestani voin sanoa, että se auttaa pääsemään jaloilleen, vaikka se hankalaa tälläisessä tilanteessa onkin. Voimia.

Hei nimimerkit viimeinen puhelu ja iskän tyttö,
Kirjoituksenne koskettivat minua suuresti, sillä minäkin sain sen viimeisen puhelun samaisissa merkeissä 20.11.2011. Niin suuri aukko jäi isäni lähdettyä enkelien matkaan ja niin upea ihminen lähti tästä maailmasta. Vaikka hänkin lähti alkoholismin "riivaamana", en häntä tietyllä tapaa alkoholistina pitänyt, hän oli oli rakas isäni.
Tiedän, että isäni on edelleen vierelläni, vaikkakin uudella tavalla, mutta silti suru on suuri. Välillä tulee hetkiä, että ei ymmärrä, että hän todella on kuollut.
Rakkaan isäni muistoa kunnioittaen haluan tämän viestin kirjoittaa ja jakaa teidänkin surunne!

oon 14 vuatias ja isäni kuoli kun olin 5 vuotias. olin niin nuori etten tajunnut isän pois menoa. isi oli minulle hyvin läheinen vaikka olivatkin äidin kanssa eronneet ja asuin äidillä . isä kuoli keuhkosyöpään joka todettiin vasta juuri ennen kuolemaa. hän kuoli päivää ennen joulua joten ei tullut iloinen joulu siitä. vasta nyt olen alkanut tajuta, kuinka kova ikävä mulla on ! voisko joku auttaa surun kanssa ? itken itseni usein uneen kun niin kova ikävä :(

Otan osaa :(

Tällainen vertaispalsta on todella hyvä, jossa saa lukea muiden saman kokeneitten kokemuksia.

Isä kuoli kolme viikkoa sitten. Ajan välillä isän autolla ja kuuntelen isän levyjä, kauhean kova ikävä. Voin kuulla isän äänen, kun ajan vähän ylinopeutta, että likka per**le.
Jaksamista kaikille läheisen menettäneille. Uskon,että rakkaamme vielä meitä seuraavat.

Oma isä lähti ollessani 16v. Ei siitä mihinkään pääse, jos oli hyvä isä. Sillon koitin ajaa päin rekkaa, ei ollu munaa. Ois kannattanu olla. Elämä ollu pääsääntöisesti tunteiden turruttamista päihteillä. Nekään ei enään auta. Enköhän mee isän haualle ja ammun aivot pellolle. Loppuu tää helevetti.