Pätkä
...
Uutisissa kerrottiin taas kerran niistä rutistuneiden peltien röykkiöistä. Jälleen kerran lumisade oli yllättänyt koko kaupungin ja koko eteläisen maan. Röykkiöittäin rutistunutta peltiä.
Viereeni istahtaa tuttu toimittaja. Juoppo mikä juoppo, mutta nyt kutakuinkin selvin päin.
Minun pitäisi kirjoittaa, mutta käteni tärisevät. Kahvi on kuumaa. Hän on vain myöhässä. Ei. Ei tästä tule mitään. Miksi ihmeessä laahaan perässäni tätä kaikkea roinaa? ”Haluat tuntea hänen tuoksunsa lähelläsi. Hänen hajuvetensä tuoksun.” Ja totta se on. Sitähän minä todellakin haluan. Eikä hän ole oikeastaan edes kaunis. Jos joku sanoisi häntä kauniiksi... se ei todellakaan olisi totta... mutta hän on....niin mitä hän on. Ja siristän silmäni hetkeksi kunnes ummistan ne kokonaan ja näen hänet, hänen tukkansa on olkapäillä valtoimenaan, puhtaana...laskeutuen loivine kiharoineen kuin 50-luvun elokuvatähdellä, hän istahtaa vastapäisen pöydän tuoliin kasvot minuun päin, kaivaa iltalehden kassistaan, kohauttaa vähäeleisesti hartioitaan... eleganssi ja ripaus elohopeaa. Sellainen hän on. Aina.
Toimittaja pöydässäni juo vesilasillistaan, lukee lehteä ja pudistelee päätään. ”On tää maailma mennyt kummalliseksi.” hän tokaisee sitten minuun vilkaisten, ja näen kuinka hikipisarat hänen otsallaan noruvat hitaasti alaspäin tavoittelemaan paidankaulusta, joka ei ole mitenkään uudenkarhea, karhea kylläkin. Eipä ole omassakaan asussani kehumista. Olin jo aikaisemminkin pistänyt merkille, että nykyisin kiinnitin huomiota ulkoiseen olemukseeni jokseenkin holtittomasti, sillä useimmiten kuppiloiden tarjoilijoissakin oli enemmän tyyliä kuin minussa. Melko säälittävää.
Talviauringon lumenkirkas kajastus hajoaa pilviverhon takaa.
...
_______
Tässä tällainen pätkä, joka tupsahti koneeltani aamulla kun selasin, että mitäs kaikkee omituista mun tietsikassani oikein onkaan junttautunut faileihin.
Juu. Tää on sellaista roskakoriin sinkautettavaksi tarkoitettua pätkää Frank Marlowesta (jatkonovellista viime vuodelta), jonka sitten kuitenkin olen laittanut säästöön sekalaisiin seurakuntiin. Ja nyt jäin miettimään, että onko tää nainen tässä Daisy vai Nadja?
Eli ketä Frank oikein odottaa ja miks?
Kirjoittaminen on aika omituista ja kummallista.
Olikos se eilen aamutv-ssä kun oli Anna-Leena Härkönen. Siinä hän sanoi, että joskus hänen kirjansa lukenut ihminen sanoo, että ”...miks sä et kirjoittanut miten sille lopuks kävi...”
ja Anna-Leena Härkönen sanoi.: ... minähän olen kirjailija, enhän mä tiedä miten sille kävi...” ja sitten hän sanoi, että haluaakin jättää tarinat avoimeksi, että aina on joku toivo ja eteenpäinhän tässä mennään.
Mä ilahduin hänen sanoistaan, sillä olen itsekin aina ollut samanlainen avoimia juttuja suosiva kirjoituksissani, koska ne jutut jäävät mullekin avoimiksi ja saattavat putkahtaa selville vesille vasta seuraavissa tarinoissani.
Joo. Mulle kirjoittaminen on useimmiten helppoa, mutta vaikeeta välillä siksi, kun joku roolihenkilö ”jää päälle”, että mä en saa ravisteltua sitä muihin maisemiin. Tää Frank on näköjään just niitä tyyppejä. Huvittavinta tässä Frankissa on mielestäni se, että mä en ole edes ”keksinyt” sitä itse, vaan sehän on alunperin tupsahtanut mun kirjoituksiini osallistuessani jatkonovelliin Frank Marlowe. Ja saattaahan olla, että Frank on ollut olemassa jo vaikka kuinka kauan ennen sitä novellia???
Onko Teillä kirjoittajanalut tällaisia samantapaisia kokemuksia?
¤
Oikeestaan me kirjailijanalut voitais yhdessä tehdä sellainenkin kooste tai kirja, jossa päähenkilönä se kirjailija kertoo kaikki älyttömät itselleen käsittämättömät jutut paperille. Sellainen odysseia.
Onks sellaisia kirjoja jo kirjoitettu?
-----------
(Näin äkkiseltään kun ajattelen, niin aika lähelle liippaa mun mielestäni ehkä Gogol sillä yhdellä opuksellaan... arvatkaapa millä...)
...
Uutisissa kerrottiin taas kerran niistä rutistuneiden peltien röykkiöistä. Jälleen kerran lumisade oli yllättänyt koko kaupungin ja koko eteläisen maan. Röykkiöittäin rutistunutta peltiä.
Viereeni istahtaa tuttu toimittaja. Juoppo mikä juoppo, mutta nyt kutakuinkin selvin päin.
Minun pitäisi kirjoittaa, mutta käteni tärisevät. Kahvi on kuumaa. Hän on vain myöhässä. Ei. Ei tästä tule mitään. Miksi ihmeessä laahaan perässäni tätä kaikkea roinaa? ”Haluat tuntea hänen tuoksunsa lähelläsi. Hänen hajuvetensä tuoksun.” Ja totta se on. Sitähän minä todellakin haluan. Eikä hän ole oikeastaan edes kaunis. Jos joku sanoisi häntä kauniiksi... se ei todellakaan olisi totta... mutta hän on....niin mitä hän on. Ja siristän silmäni hetkeksi kunnes ummistan ne kokonaan ja näen hänet, hänen tukkansa on olkapäillä valtoimenaan, puhtaana...laskeutuen loivine kiharoineen kuin 50-luvun elokuvatähdellä, hän istahtaa vastapäisen pöydän tuoliin kasvot minuun päin, kaivaa iltalehden kassistaan, kohauttaa vähäeleisesti hartioitaan... eleganssi ja ripaus elohopeaa. Sellainen hän on. Aina.
Toimittaja pöydässäni juo vesilasillistaan, lukee lehteä ja pudistelee päätään. ”On tää maailma mennyt kummalliseksi.” hän tokaisee sitten minuun vilkaisten, ja näen kuinka hikipisarat hänen otsallaan noruvat hitaasti alaspäin tavoittelemaan paidankaulusta, joka ei ole mitenkään uudenkarhea, karhea kylläkin. Eipä ole omassakaan asussani kehumista. Olin jo aikaisemminkin pistänyt merkille, että nykyisin kiinnitin huomiota ulkoiseen olemukseeni jokseenkin holtittomasti, sillä useimmiten kuppiloiden tarjoilijoissakin oli enemmän tyyliä kuin minussa. Melko säälittävää.
Talviauringon lumenkirkas kajastus hajoaa pilviverhon takaa.
...
_______
Tässä tällainen pätkä, joka tupsahti koneeltani aamulla kun selasin, että mitäs kaikkee omituista mun tietsikassani oikein onkaan junttautunut faileihin.
Juu. Tää on sellaista roskakoriin sinkautettavaksi tarkoitettua pätkää Frank Marlowesta (jatkonovellista viime vuodelta), jonka sitten kuitenkin olen laittanut säästöön sekalaisiin seurakuntiin. Ja nyt jäin miettimään, että onko tää nainen tässä Daisy vai Nadja?
Eli ketä Frank oikein odottaa ja miks?
Kirjoittaminen on aika omituista ja kummallista.
Olikos se eilen aamutv-ssä kun oli Anna-Leena Härkönen. Siinä hän sanoi, että joskus hänen kirjansa lukenut ihminen sanoo, että ”...miks sä et kirjoittanut miten sille lopuks kävi...”
ja Anna-Leena Härkönen sanoi.: ... minähän olen kirjailija, enhän mä tiedä miten sille kävi...” ja sitten hän sanoi, että haluaakin jättää tarinat avoimeksi, että aina on joku toivo ja eteenpäinhän tässä mennään.
Mä ilahduin hänen sanoistaan, sillä olen itsekin aina ollut samanlainen avoimia juttuja suosiva kirjoituksissani, koska ne jutut jäävät mullekin avoimiksi ja saattavat putkahtaa selville vesille vasta seuraavissa tarinoissani.
Joo. Mulle kirjoittaminen on useimmiten helppoa, mutta vaikeeta välillä siksi, kun joku roolihenkilö ”jää päälle”, että mä en saa ravisteltua sitä muihin maisemiin. Tää Frank on näköjään just niitä tyyppejä. Huvittavinta tässä Frankissa on mielestäni se, että mä en ole edes ”keksinyt” sitä itse, vaan sehän on alunperin tupsahtanut mun kirjoituksiini osallistuessani jatkonovelliin Frank Marlowe. Ja saattaahan olla, että Frank on ollut olemassa jo vaikka kuinka kauan ennen sitä novellia???
Onko Teillä kirjoittajanalut tällaisia samantapaisia kokemuksia?
¤
Oikeestaan me kirjailijanalut voitais yhdessä tehdä sellainenkin kooste tai kirja, jossa päähenkilönä se kirjailija kertoo kaikki älyttömät itselleen käsittämättömät jutut paperille. Sellainen odysseia.
Onks sellaisia kirjoja jo kirjoitettu?
-----------
(Näin äkkiseltään kun ajattelen, niin aika lähelle liippaa mun mielestäni ehkä Gogol sillä yhdellä opuksellaan... arvatkaapa millä...)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.