Älä ivaa lasta.
Kehu häntä, jos hän toimii hyvin.
Lapsellesi tulee hyvä itsetunto.
Ivalla saat aran lapsen, jolla ei ole itsetuntoa.
( eikö niin?)
Kehu häntä, jos hän toimii hyvin.
Lapsellesi tulee hyvä itsetunto.
Ivalla saat aran lapsen, jolla ei ole itsetuntoa.
( eikö niin?)
Vastaukset 25
Vanhimmat
koskee myös aikuisia.
Ivaaminen on henkistä pahoinpitelyä,joka tekee pienelle ihmiselle vahinkoa pitkälle tulevaisuuteen. Lannistaminen lapsena vaikuttaa aikuisikään asti negatiivisesti,eikä ole koskaan puolusteltavissa.
Olen sitä mieltä,että näistä asioista pitäisi puhua enemmän ja julkisesti,koska edelleen katsotaan asioita monesti niin,että sanat eivät satuta..........
Kehumalla saa paljon enemmän hyvää aikaan. Pitää muistaa kanssa kolikon toinen puoli:
Lapsen ei pidä saada kaikessa tahtoaan läpi. Aikuisilla on velvollisuus usein olla laittamassa kapuloita rattaisiin.
Lapsen pitää oppia kanssa luottamaan samalla omiin vanhempiinsa sillä tavalla, että kaikista - niin iloisista kuin ikävistäkin - asioista voi puhua vanhempiensa kanssa. Mulle oma juniori on samalla mun paras kaveri. ;D
mä saan näppylöitä, kun vanhempi sanoo, että lapsi on mun kaveri.
Äiti tai isä on vanhempi....ei kaveri. Välit voi olla hyvät, kaiken voi jakaa, mutta vanhemman tehtävä on olla se vanhempi. Se, johon voi luottaa, tukeutua yms.
Voin sanoa.että minun esikoiseni on myös minun hyvä ystäväni. Tietenkin tiettyyn rajaan asti , mutta kuitenkin. Jos suhde hyvä ja lapsi kaipaa vanhemmalta myös ystävyyden tunteita tietyssä vaiheessa elämää , miksi sitä kieltämään vain tiettyjen normien takia ????
olen vanhempi, mutta myös kaveri. Enemmän siis kuitenkin isänä kuin kaverina.
olisin hieman erimieltä tuosta kaverijutusta. kaverit on erikseen ja lapset erikseen. Lapset tarvitsevat meitä aikuisia turvakseen ja me aikuiset toisia aikuisia kavereiksi.
näkemystäsi vilpittömästi.
Kyllä mä kuitenkin paljon enemmän olen vanhempi (=isä), mutta myös kaveri pojalleni.
Hieman erityistaitoa soveltaa nämä asiat keskenään. Jos tilanne antaa suhteen puolesta myöden , niin mikä mättää ?????
Jos olet lapsesi "kaveri" myös , pystyt hänelle antamaan tiedoksi asioita,joita et vanhemman "roolissa" saa kuuluviin !!!!!!Yleensäkin ihmis-suhteissa pitäisi löytyä enemmän joustavuutta ja myötäelämisen kykyä !!
Jos joku sanoo olevansa kaveri lapselle , sulkeeko se pois sen tosiseikan , että hän on lapselle myös vanhempi !
äitiini. Voin kertoa hänelle kaiken.
Ajattelen asian kuitenkin niin, että hän on äitini. Vaikka olen aikuinen ihminen, niin hän on äitini, tukeni ja turvani.
En kuitenkaan kertoisi hänelle kaikkia asioita, mitä kertoisin ystävilleni tai puolisolle.
Omat lapseni ovat niin nuoria, etten voi sanoa vielä mitä heille kertoisin. Mutta en usko, että ikinä omia asioitani lapsilleni vuodattaisin.
Miksi lapsi kaipaisi ystävyyden tunteita omalta vanhemmaltaan? Ystävät on ystäviä ja äiti tai isä ovat vanhempia.
Se vaatiikin hienosäätöä.
ole "rooli".
Mä olen sitä mieltä, että vanhemman osa on olla lapselle tuki ja turva. Se pitää sisällään sen, että lapsi voi kertoa vanhemmilleen kaikki asiat, mutta vanhempien ei kuulu kertoa lapsilleen kaikkia omia asioitaan.
Nuorilla ja lapsilla on juttuja,mitkä on heidän omia asioitaan ja joita jaetaan oman ikäistensä kanssa.
Mikä tarve äidillä tai isällä on olla kaveri lapselleen? Ei se, että ymmärrät oman lapsesi kehitysvaihetta ole syy vajota sille samalle tasolle.
Idea onkin siinä , että noudatetaan lasten tarpeita !!!!!! JOS haluaa puhua kuin kaverille ja JOS haluaa kertoa asioitaan ja JOS haluaa liikkua myös kavereiden keskellä mamman kanssa `häpeämättä`ja JOS tuntee niin suurta sielujen sympatiaa,että kokee kaiken tämän mahdolliseksi , -mikä- on se seikka,mikä mielestäsi voisi estää sen , lukuunottamatta perinteisiä ja edelleenkin näköjään,joissain piireissä hyväksyttyjä normeja ???
mut tässä vaiheessa on oltava jo kyse aika isosta lapsesta. En tyrmää ajatusta siitä, etteikö äiti tai isä voisi "liikkua" lapsensa kanssa.
Silti olen sitä mieltä, että lapsi, oli minkä ikäinen tahansa, on lapsi. Tietyssä iässä ikäero poistuu, mutta mä itse haluan aina olla pojilleni äiti, en kaveri.
Mun on myönnettävä jo nyt, kun poikani ovat 12 ja 15-vuotiaita, että musta ei edes olisi heidän "kaveriksi". Enkä haluaisi.
Onko nyt kyse siitä, että on äiti-tytär-suhde tai isä-poika-suhde? En osaa sanoa mikä mun kanta asiaan olisi, jos mulla olisi tytär. ehkäpä ihan erilainen kuin nyt?
mielipiteitä kun on joka lähtöön. Itse en oo niin tiukkana näissä .. eikä mun elämä ole niin kauhean mustavalkoista ..
...älä suotta saa näppylöitä, ota asia rennommin.
Eikö ole monesti niin, että miehet (isät) ja pojat tekee omia juttuja ja heillä silloin omat sääntönsä. Sama kun taas naiset (äidit) ja tytöt omia juttuja, heillä myös omat säännöt. Silloin ollaan kavereita ja ystäviä keskenään, tai millä sanalla se olisikin paras sanoa.
Sitten, kun ollaan yhdessä ollaan perhe ja on vanhemmat ja lapset. Silloin tehdään yhdessä ja perheen sääntöjen mukaan.
Tämäkin on kauheen laaja aihe, mutta älkää takertuko turhaan suomenkielen sanoihin, koska se saa ikävän sävyn keskusteluihin ja saa toisilta nousemaan karvat pystyyn.
Tsemppiä ja hyvää yötä kaikille :)
Ihan kuin et itse olisi varma asiasta.
Jokainen aikuinen varmasti haluaa kehua lastaan aina kun mahdollista. Mutta kaikki eivät ole tasapainoisia, normaaleja aikuisia.
Lapsi on onneksi selviytyjä. Kestää aika paljon ja rakastaa pyyteettömästi vanhempiaan.
Oma 12-vuotias poikani totesi vähän aikaa sitten huvittuneena, että "miksiköhän äidit ja isät aina kehuu lastensa töitä vaikka ne olis kuinka kauheita?" Vastasin siihen, että vanhempien mielestä ne työt on ihania.Sillä hetkellä on kiva huomata, että lapsi on osannut tehdä näin hienon työn.
Myönnän kuitenkin, että sorrun iänikuiseen parjaukseen välillä itsekin. Mutta...myönnän lapsilleni heikkouteni ja myös lapsia on vaadittava tekemään asioita huolellisesti. Se, että työt tehdään hyvin, tulee ehkäpä iän myötä, mutta asennekasvatusta lapsillekin.
Josko kantaisin korteni kekoon minäkin, vaikka on jo myöhäinen ajankohta, nyt vaan on helpompi tänne tulla, kun on hiljaisempaa ja toimii yhteydet.
Tuosta lasten kehumisesta ja kannustamisesta. Se on ihan ok juttu, niin pitää tehdäkkin.
Tein aikoinaan omaan koulutukseeni liittyen lopputyön aiheesta: -Psyykkinen valmennus lapsi-ja nuorisourheilussa. Se oli mielenkiintoista ja sain silloin samalla monta oivallista kasvatusneuvoa omille lapsilleni.
Minusta se luontaisten lahjojen, tukeminen ja kehuminen on kaikista tärkein asia. Hiljattain kuulin myös, että tähän ollaan nyt paneutumassa uusissa opetussuunnitelmissa peruskouluissa. Sekin on minusta hyvä juttu. Ei kaikki ole matemaatikkoja tai kielineroja, eli peräänkuulutan myös ne kädentaidot, koska ne jos mitkä ovat luontaisia lahjoja.
Aiheena tämä on hirmu laaja ja voisi kirjoittaa paljonkin, mutta kukaan ei varmaankaan täällä jaksa lukea kovin pitkiä juttuja.
Siispä, lopuksi lapsen ja nuoren kehumisessa on oiva juttu tämä teillekkin tuttu sandwich-menetelmä. Eli ensin kehutaan joku tehty tai suoritettu asia, väliin sujautetaan se oma mielipide, negatiivinen asia, jonka jälkeen taas kehutaan. Eli se "hampurilainen" on valmis ojennettavaksi lapselle. Siitä jää varmasti hyvä mieli lapselle, kuin myös vanhemmalle. Myös ne lapsen mittasuhteet on silloin tärkeät, laskeudutaan lapsen tasolle myös fyysisesti, eli katsekontakti.
Pelkäisin minäkin jos minua vastaan metsässä tulisi esim. karhu joka murisee kovalla äänellä.
En tiedä poikkesiko tämä aiheesta, mutta kaikille tsemppiä vanhempina ja kasvattajina :)
kirjoitat ja olen monessa samaa mieltä.
Noihin muihin viesteihin viitti/uskalla enää osallistua, kun tuntuu tunteet käryävän kovalla sykkeellä .. Peräänkuulutan edelleen sana- ja ilmaisuvapautta sekä toisten mielipiteiden kunnioittamista. Asioidenhan pitäisi riidellä, ei ihmisten tai tunnetilojen, jos on jotakin argumentoitavaa ..
Asian vierestä sitten meni tämäkin, mutta ..
täysin lapsen iästä,voitko edellä mainittua
sandwich menetelmää käyttää!
Lapsia täytyy kohdella vähintään yhtähyvin kuin kunnioitettavimpaa aikuista,ymmärrystä ei sovi aliarvioida.
...yksilön iästä, tämä menetelmä on sovellettavissa meihin kaikkiin tässä yhteiskunnassa. Se kuinka se esille tuodaan kenellekkin, on se vanhemman, opettajan, työ-paikkaohjaajan, tai työnantajan "käsissä" tai enemminkin aivoissa. Ketju jatkuu ja jatkuu, mikään ei toimi jos et tee sen jatkumon hyväksi mitään.
Kenenkään yksilön ymmärrystä en aliarvioi, koska siitähän tässä kasvatuksessa juuri on kysymys.
Kiteytettynä: -ketju on juuri niin luja, kuin sen heikoin lenkki.
mun mielestä lapsesta ei tule arka ivaamalla.
Minä en ole ivannut koskaan lastani,kehunut ja kannustanut olen jos siihen on ollut aihetta...lapseni on kuitenkin arka ja ujo.
Samanlainen olin minä pienenä vaikka minua ei ivattu eikä kiusattu,se meni kuitenkin ohi iän mytä.
kasvatusasia taitaa olla jos mikä, taitolaji.
Olemmehan kaikki tavalla tai toisella niin erilaisia yksilöitä. Jos perheessä on kaksi tai
useampia lapsia, sama kaava ei sovi kaikille.
Aivan kuin meidän aikuistenkin kohdalla, pitäisi
muistaa, että olemme erilaisia. Onneksi!
Lasten tekeminenhän se vasta taitolaji on :)
(no, tulihan se sieltä)
ne ei opi siitä mitä sanomme, vaan siitä mitä teemme. Jos häntä kehuu, hänestä tulee ihminen joka osaa kehua muita. Jos häntä ivaa, hän oppii sen taidon.
Ei aikuinenkaan kestä jatkuvaa ivaa, joten miksi lapsi kestäisi paremmin..
Tietysti vanhempi on vain ihminen myös, ja sortuu välillä tekemään typeryyksiä.