ihan aikana kuluksi ajattelin pohtia vähän tuntoja täälläkin..kun ei tämä nykysenkään rooli aina helppoa ole, ja vaatii järjestelyjä ja uhrauksia, mutta toisaalta antaahan tämä paljon hyvääkin, ja olen saanut mieheni lapsesta ihanan lisän elämääni tuottamaan iloa ja rakkautta!!
olen ihan viimeisilläni raskaana, kaikki on meillä hyvin, mutta välillä huomaan ajattelevani että "ottaa päähän suunnitella menot,sekä perua menoa muiden takia,tai joustaa kun kuminauha,ja hyvinkin usein unohtaa omat tarpeet ja halut"!!mutta toisaalta itse olen tämän osan valinnut, ja ihan loppuun asti mietittynä en vaihtaisi tätä pois mistään hinnasta!!
en vihaa mieheni exää,tulemme toimeen, mutta joskus en voi olla ihmettelemättä hänen tapaansa toimia kasvattajana,tai kuinka hän saa itsekyytensä läpi joka kerta,vedoten lapseen!!en voi olla ihmettelemättä lausahduksia " kuinka nyt jaksan taas hoitaa 2vkoa lasta ennen kun tulee isälleen"..itse ehkä yliherkässä mielentilassa nämä asiat vaan kolahtaa, ja en ehkä koskaan äitinä mieti mihin oman lapseni laitan parin vkon välein kun JAKSA häntä!!
tai miksi koen että olemme jotenkin syyllisiä kun tämä mieheni exä joutuu pyytämään ulkopuolista apua kotiinsa, kun tarvitsee omaakin aikaa uuden miehensä kanssa, eikä hän kahden lapsen äitinä jaksa ja kerkee siivota, vaikkei töissäkään käy,tiedän ettei pitäisi syyllistää itseään, mutta jotenkin ne kommentit ympärillämme antaa ymmärtää että meidän pitäisi ottaa lasta tänne, eikä olla itsekäitä!!
lapsi meillä paljon onkin, nyt vaan tilanne se etten jaksa enään hoitaa samalla tavalla pientä uhmaikäistä veijaria päivisin, la:aan on vko, ja olokin sen mukainen!!ikinä en ole sanonut ettei minulle sopisi että mieheni tapaa lasta kodissamme, joka hänen lapsensakin koti!! en edes pyytänyt että saisin levätä tämän vkon ja käpertyy ajatuksiini ja pelkooni tulevasta,vaan lapsi on tervetullut meille, vaikka synnytys onkin käsillä!!!
itse koitan vaan ajatella, että hän on mieheni lapsi, tärkeä hänelle, miksi vaatisin että hän ei saisi tavata lastaan minun takiani, oli tilanne mikä hyvänsä,vaikka välillä se pänniikin!!
monia keskusteluja on käyty,riitoja aiheesta riidelty,kumpikin tuonut julki omat näkemyksensä, sen myötä olen oppinut että vaikka kuinka haluan ajatella itsekkäästi ja ajatella että miksi mieheni ei ymmärrä minua, ymmärrän kuinka hän rakastaa lastaan, haluaa tavata häntä, eikä se tarkoita että olisin yhtään vähemmän rakas miehelleni,tai tulisin jotenkin vähempiarvoisena tulevan lapsemme kanssa taka-alalla!!!ajattelen myös että tuo pieni lapsi kärsii samoin jos ei pääse isin luokse, vain siksi että minä koen tilanteen ylivoimaiseksi,tai haluan jotain!!!
lapsen äiti tosin kokee lapsensa jatkuvasti olevan hänen tiellään, aina on hoitopaikkaa vailla, mutta ajattelen että se on sen äidin onnesta pois, ja varmasti herää jonain päivänä, tänne lapsi on aina tervetullut, vaikka pysyvästi,mutta kuten äiti sanoo, ei pärjää ilman elatusmaksua!!!meitä vaan on niin moneen lähtöön..mutta halusin vaan kirjottaa ajatustani ulos, ja tsemppiä ihan kaikille!!!
olen ihan viimeisilläni raskaana, kaikki on meillä hyvin, mutta välillä huomaan ajattelevani että "ottaa päähän suunnitella menot,sekä perua menoa muiden takia,tai joustaa kun kuminauha,ja hyvinkin usein unohtaa omat tarpeet ja halut"!!mutta toisaalta itse olen tämän osan valinnut, ja ihan loppuun asti mietittynä en vaihtaisi tätä pois mistään hinnasta!!
en vihaa mieheni exää,tulemme toimeen, mutta joskus en voi olla ihmettelemättä hänen tapaansa toimia kasvattajana,tai kuinka hän saa itsekyytensä läpi joka kerta,vedoten lapseen!!en voi olla ihmettelemättä lausahduksia " kuinka nyt jaksan taas hoitaa 2vkoa lasta ennen kun tulee isälleen"..itse ehkä yliherkässä mielentilassa nämä asiat vaan kolahtaa, ja en ehkä koskaan äitinä mieti mihin oman lapseni laitan parin vkon välein kun JAKSA häntä!!
tai miksi koen että olemme jotenkin syyllisiä kun tämä mieheni exä joutuu pyytämään ulkopuolista apua kotiinsa, kun tarvitsee omaakin aikaa uuden miehensä kanssa, eikä hän kahden lapsen äitinä jaksa ja kerkee siivota, vaikkei töissäkään käy,tiedän ettei pitäisi syyllistää itseään, mutta jotenkin ne kommentit ympärillämme antaa ymmärtää että meidän pitäisi ottaa lasta tänne, eikä olla itsekäitä!!
lapsi meillä paljon onkin, nyt vaan tilanne se etten jaksa enään hoitaa samalla tavalla pientä uhmaikäistä veijaria päivisin, la:aan on vko, ja olokin sen mukainen!!ikinä en ole sanonut ettei minulle sopisi että mieheni tapaa lasta kodissamme, joka hänen lapsensakin koti!! en edes pyytänyt että saisin levätä tämän vkon ja käpertyy ajatuksiini ja pelkooni tulevasta,vaan lapsi on tervetullut meille, vaikka synnytys onkin käsillä!!!
itse koitan vaan ajatella, että hän on mieheni lapsi, tärkeä hänelle, miksi vaatisin että hän ei saisi tavata lastaan minun takiani, oli tilanne mikä hyvänsä,vaikka välillä se pänniikin!!
monia keskusteluja on käyty,riitoja aiheesta riidelty,kumpikin tuonut julki omat näkemyksensä, sen myötä olen oppinut että vaikka kuinka haluan ajatella itsekkäästi ja ajatella että miksi mieheni ei ymmärrä minua, ymmärrän kuinka hän rakastaa lastaan, haluaa tavata häntä, eikä se tarkoita että olisin yhtään vähemmän rakas miehelleni,tai tulisin jotenkin vähempiarvoisena tulevan lapsemme kanssa taka-alalla!!!ajattelen myös että tuo pieni lapsi kärsii samoin jos ei pääse isin luokse, vain siksi että minä koen tilanteen ylivoimaiseksi,tai haluan jotain!!!
lapsen äiti tosin kokee lapsensa jatkuvasti olevan hänen tiellään, aina on hoitopaikkaa vailla, mutta ajattelen että se on sen äidin onnesta pois, ja varmasti herää jonain päivänä, tänne lapsi on aina tervetullut, vaikka pysyvästi,mutta kuten äiti sanoo, ei pärjää ilman elatusmaksua!!!meitä vaan on niin moneen lähtöön..mutta halusin vaan kirjottaa ajatustani ulos, ja tsemppiä ihan kaikille!!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
..omasta kynästä, aikoinaan. Mietin samoja asioita odottaessani omaa lastani. Mieheni tytär oli tuolloin vielä pieni, parivuotias ja meillä hoidossa epäsäännöllisen säännölisesti joka toinen viikonloppu, äidin tarpeista riippuen. Monesti teki mieli sanoa, että en jaksa nyt, mutta en sanonut kun ajattelin, että tytön äitikin tarvitsee oman aikansa.
Oma vauva syntyi ja tilanne tuntui vain pahenevan. Hoidin omaa koliikki vauvaa aamusta iltaan, vuorokaudesta toiseen ja vielä toisen lasta ne viikonloput, jotta hän saisi vapaa-aikaa. Usein mietin, missä oma vapaa-aikani on. Aloin vihata viikonloppuja jolloin tyttö oli meillä ja minun oli vaikeaa suhtautua tyttöön ymmärtäväisesti ja lempeästi. Huomasin usein ajattelevani "voi kuinka helppoa meidän elämä olisi, jos tyttöä ei olisi". Tiedän, että se kuullostaa julmalta ja lapselliselta, mutta en voinut tunteilleni mitään. Olin todella väsynyt.
Nyt elämä on helpottunut. Oma poikamme on jo 3-vuotias. Silti mietin monia asioita ja kamppailen omien tunteideni kanssa kun tyttö on meillä. Oma poikani on ollut hoidossa todella harvoin (nykyään toki päiväkodissa päivät kun olen töissä). Minulla ei juurikaan ole omaa vapaa-aikaa (harrastukset on jäänyt)enkä vie lasta hoitoon "muuten vaan" ja pakollisia hoitoja on sattunut muutama. Tämän tytön äiti valittaa jatkuvasti miten väsynyt ja kuinka hän tarvitsee omaa aikaa, vaikka hänelle joka toinen viikonloppu on vain ja ainoastaan omaa aikaa! Lisäksi hän on päivittäin yksin (työtön) kotona tytön ollessa päiväkodissa. En todella voi käsittää... kuinka paljon hän oikein omaa aikaa tarvitsee??? Julmaa tai ei, monesti olen ajatellut, että kyllä äitipuolet ovat kovemmilla kun yksinhuoltajat, joilla kuitenkin on sitä omaa aikaa sillä välin, kun äitipuolen "oma aika" menee heidän lapsia kaitsiessa...
Toivottavasti teillä asiat muuttuu vauvan synnyttyä parempaan suuntaan kun ihin ne meillä menivät. Oikein paljon jaksamista odotukseen ja äitiyteen, kokonaiseen ja puolikkaaseen :)
kivasta viestistä, ja yhdyn pohdintaasi tuon oman ajan suhteen, ja kuinka suhteellista se on joillekin!!meilläkin miehen lapsi oli vkolopun täällä ns.extraa kun äiti ei yksinkertaisesti jaksanut ensi vkoloppuun odottaa, on niin väsynyt ja haluaa tavata ystäviään rauhassa, se ei onnistu leikki-ikäisen pyöriessä jaloissa!!minä ihan viimesilläni nyt odotan, en sanonut että kaipaan rauhaa, mies hoiti lapsen, ja selitti miksi minä en jaksa kun nukkua ja syödä!!
väkisinkin mietin, että en ikinä voisi itse kuvitella suunnittelevani mihin lapseni hoitoon laitan milloinkin, etten jaksa omaa lastani vkoa pidempään, toki minulla on mies jakamassa hoitoa ja vastuuta, mutta niin on mieheni exälläkin.He tarvitsevat yhteistä aikaa, ei se onnistu kun on leikki-ikäinen jaloissa, tätä me kuulemme enemmän kun harvoin!!
me emme vaan osaa mieheni kanssa ajatella samoin, odotame tulevaa kuin kuuta nousevaa, ja ehkä joskus jos saamme olla hetken kahden, osaamme sitä arvostaa varmasti, mutta lapsien syy se ei ole!!itse olemme valinneet vanhemmuuden!!
väliin minua ahdistaa ajatus tästä toisen ajan mahdollistamista niin suuresti, mutta en enään edes viitsi miehelleni asiaa pahemmin ilmaista,tiedän kuinka tärkeä lapsi miehelleni on, samoin kun minulle, joten menkööt se etusijalle!! mutta joskus on pakko olla itsekäskin, tiedän sen, enkä kyllä ihan aina voi elää tilanteita ja elämää ajatellen näinkään!!
itse myös ihmettelen kuinka työtön ihminen on niin väsynyt, ja tarvitsee meidän lisäksi kaiken ulkopuolisen avun, että selviää vkosta-kahdesta kodistaan ja lapsestaan, ja talossa vielä puoliso!!
itse sanoin etten jaksa, mutta miehelleni, sanoin että tällähetkellä minä olen poissa pelistä, lapsi aina tänne tervetullut, mutta mies vastaa nyt yksin kaikesta sen suhteen, ja kyllä toiminutkin, ja koitan kyllä sanoa vauvan synnyttyäkin jos koen yhtään samanlailla!!minä en voi toisen väsymyksen väsyttää itseäni, ja heijastumalla vauvaani!!!
mutta ihmettelen laillasi tätä kaikkea, ja miksi valinnut niinkin suuren taakan itselleen kun äitiys tuntuu olevan!!!