Niinkuin nimimerkistä huomaa olen mies puolinen henkilö, joka ottaa meidän lapsettomuuden raskaasti, välillä liiankin raskaasti. Meillä on yritystä vasta puolitoista vuotta takana, mutta jo tässä vaiheessa tuntuu pää hajoavan ja tekisi mieli luovuttaa! Kaikkien pahinta on tässä tää odottelu ja odottelu! Hypit tutkimuksesta toiseen mikä on vikana ja odotat taas vastauksia!
Viimeiseen puoleen vuoteen ei ole päässyt kunnolla edes yrittämään lapsen tekoa tai eihän niitä tehdä, niitä saadaan!
Tutkimuksissa on nyt todettu, että avovaimolla on PCO ja nyt alkaa ensimmäinen clomi hoito. Jos mun sinpoissa olisi ollut jotain vikaa, sitä en olis kestänyt ja siitä olis varmaan alkanut pitkä masennus kausi ja olisin lopettanut työt ja varmaankin muunkin sosiaalisen elämän. Miksiköhän otan tän niin raskaasti? No ehkäpä siksi, kun sitä on tähän mennessä elänyt niin, että nyt olis oikea aika lapselle, on omakoti talot, tilaa lapselle, vakituinen työ jne. kaikki mitä lapsi tarvitsee. Olen monta kertaa miettinyt, että olisko se luoja sen suonut meillekin silloin kun suhde oli alussa, asuttiin ahtaissa vuokra kerrostalossa ja eikä ollut vakituisia tuloja, kysynpä vaan.
Kukaan ei ymmärrä miten tämä vaikuttaa koko elämääni tällä hetkellä! Töissä kiukuttelen ja muut vaan puhuu kuinka heidän kolme vuotias tytär oppi eilen sitä ja tätä, ne ei tajua kuinka tommonen keskustelu masentaa minua ja sitten ne ihmettelee kun olen negatiivinen ja masentunut!No tässä oli murto osa ajatuksista mitä päässäni liikkuu! Toivottovasti joku ymmärtää mitä yritän kertoa, vaikka teksti oli välillä aika sekavaa ja toivottovasti joku jaksoi lukea loppuun saakka! Nyt tuntuu paljon paremmalta, kun sai edes vähäsen purkaa sydäntään!
Viimeiseen puoleen vuoteen ei ole päässyt kunnolla edes yrittämään lapsen tekoa tai eihän niitä tehdä, niitä saadaan!
Tutkimuksissa on nyt todettu, että avovaimolla on PCO ja nyt alkaa ensimmäinen clomi hoito. Jos mun sinpoissa olisi ollut jotain vikaa, sitä en olis kestänyt ja siitä olis varmaan alkanut pitkä masennus kausi ja olisin lopettanut työt ja varmaankin muunkin sosiaalisen elämän. Miksiköhän otan tän niin raskaasti? No ehkäpä siksi, kun sitä on tähän mennessä elänyt niin, että nyt olis oikea aika lapselle, on omakoti talot, tilaa lapselle, vakituinen työ jne. kaikki mitä lapsi tarvitsee. Olen monta kertaa miettinyt, että olisko se luoja sen suonut meillekin silloin kun suhde oli alussa, asuttiin ahtaissa vuokra kerrostalossa ja eikä ollut vakituisia tuloja, kysynpä vaan.
Kukaan ei ymmärrä miten tämä vaikuttaa koko elämääni tällä hetkellä! Töissä kiukuttelen ja muut vaan puhuu kuinka heidän kolme vuotias tytär oppi eilen sitä ja tätä, ne ei tajua kuinka tommonen keskustelu masentaa minua ja sitten ne ihmettelee kun olen negatiivinen ja masentunut!No tässä oli murto osa ajatuksista mitä päässäni liikkuu! Toivottovasti joku ymmärtää mitä yritän kertoa, vaikka teksti oli välillä aika sekavaa ja toivottovasti joku jaksoi lukea loppuun saakka! Nyt tuntuu paljon paremmalta, kun sai edes vähäsen purkaa sydäntään!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jos asia sinua kovasti vaivaan, niin on mahdollista käydä keskustelemassa esim. vertaistuki ryhmissä, psykologin kanssa tms.
Näistä keinoista ainakin naisena olen kovastikin hyötynyt.
Lapsettomuus kriisi saattaa nostaa pintaan myös muita elämänvarrella läpikäymättömiä asioita ja silloin ammattilaisen apu voi olla todella hyödyksi.
Mielestäni psykologit, joilla vielä terapia koulutus, ovat parhaita(ainakin minun kohdalla)käsittelemään ihmisen henkisiä alueita.
Kaikesta mahdollisesta minullakin on kokemusta,uskonnollisia fundamentalisteja myöten.
Ihmiset ovat kyllä valmiita "auttamaan" silloinkin kun taidot puuttuvat.
Niin olen miettinyt monta kertaa pitäiskö minun mennä puhumaan jollekin ammatti auttajalle meidän kriisistä, mutta siihen se on jäänyt toistaiseksi. Jos vika olis ollut minussa niin olisin varmaan mennyt jo! Kiitos sinulle neuvosta!
Noita samoja tunteita on varmasti minunkin miehelläni. Voin vakuuttaa sulle, että edes se ahtaassa kerrostalossa asuminen ei välttämättä tuo lasta.
Me olemme yrittäneet nuoresta asti, ja ei ole kuulunut mitään elämäntilanteesta riippumatta.
Kun taas vanhempi sisko tulee heti raskaaksi, kun sen päättää, jopa yli kolmikymppisenä.
Tilanteenne on ihan valoisa, koska monet pco-tapaukset saavat lopulta lapsen. Onneksi sinussa ei ole vikaa. Hienoa, että pystyt puhumaan asiasta. Kaikissa suhteissa se ei mene noin.
Niin elämä ei ole oikeuden mukaista! Toiset tulee tosta vaan raskaaksi ja toiset ei. Sitä on vaan vaikea ymmärtää, enkä tiedä tulenko koskaan ymmärtämäänkään, vaikka me saatais lapsi. Meidänkin isoveljillä on kummallakin lapsia niin se tekee asian vielä vaikeammaksi, yritä siinä sitten leikkiä pienien lapsien kansssa, kun itelläkin vois olla samanlainen. Onneksi me pystytään avovaimon kanssa puhumaan asiasta ja puhutaankin siitä päivittäin, enkä missään nimessä rupea syyttelemään häntä. Kiitos sinullekin rohkaisusta ja toivon antamisesta!
Tiedän tunteesi. Olemme mieheni kanssa toivoneet lasta 2 vuotta ja vuoden käyneet lapsettomuushoidoissa. Tällä hetkellä kolme läheistä ystäväpariskuntaamme on raskaana. Näistä kahden raskauksista sain tietää viikon sisällä ja romahdin täysin. Minulla on kolme ystävää, jotka tietävät ongelmastamme ja heistä yhdellä on lapsia ja kaksi muuta ovat juuri nuo raskaana olevat. Tuntuu välillä ettei pää kestä enää, kun ajatuksissa ei pyöri mitään muuta kuin se, ettemme saa lapsia. Päätin juuri itse hakea ammattilaisen keskusteluapua/terapiaa ja uskon sen olevan viisas päätös. Henkinen puolihan tässä lapsettomuudessa on vaikeinta ja raskainta. Lääkärikäynnit, lääkepistokset ja toimenpiteet menevät siinä ohessa, mutta kukaan ei hoida sitä mitä pään sisällä tapahtuu. Voimia sinulle ja kannustan todellakin hakeutumaan psykologille tms. Menkää vaikka vaimon kanssa yhdessä, jos tuntuu helpommalta.
Kiitos sinulle viestistä! Toi on todella raskasta, kun muut tulevat raskaiksi ja vielä noin läheiset ystävät! Meilläkin on se tilanne, että minä otan asian paljon raskaammin kuin avovaimoni, vaikka vika on hänessä. Olen kertonut ongelmastamme äidilleni ja hän ymmärtää minua täysin ja sanoo, että äitiis olet tullut. Isää minulla ei ole ollutkaan viimeiseen 26 vuoteen ja siinä on varmaan yksi syy miksi haluan tulla isäksi, että pääsen todistamaan, että niitä hyviäkin isiä on olemassa, vaikka onhan niitä maailma puolillaan, mutta ei näköjään kaikille. Kiitos sinullekin kannanotosta! Voimia teillekin!
On tosi hyvä, että täällä palstalla on miespuolisiakin keskustelujoita kertomassa tuntemuksistaan!
Meillä on yritystä n. 1½ vuotta, joista nyt vika puoli vuotta ollaan oltu yksityisellä hoidossa. Keväällä, kun tämä "todellisuus" alkoi vähitellen valjeta (siis ettei lapsen saanti ole meille ihan helppo juttu) niin minä otin sen tosi raskaasti. Syy minussa (ei pco mutta mulla kuitenkin ovulaatiohäiriöitä ym.)ja syyllistin itseäni ja tunsin olevani tosi huono ja "kelvoton" ihminen. Tätä oloa ei helpottanut se, että tuossa kesäkuussa vauvauutisia tuli 2 viikon sisällä hyviltä kavereilta yhteensä 6 kpl!
Syksyllä sitten kun varsinaiset hoidot aloitettiin, niin päätettiin kertoa asiasta lähimmille sukulaisille ja kavereille. Tämä on kyllä meidän kohdalla osoittautunut tosi oikeaksi ratkaisuksi, kun molemmat olemme avoimia luonteeltamme. Ja kavereilta on kyllä saanut tosi tärkeää tukea, jopa niiltäkin jotka ovat tällä hetkellä raskaanakin. Jotenkin se on ollut jään murtaja, sen jälkeen myös muutamat kaveripariskunnat ovat uskaltaneet paljastaa, että he ovat myös hoidossa, mikä on taasen syventänyt ystävyyttämme.
Tässä lapsettomuuskriisissä on siis samanlaiset vaiheet kuin muissakin elämän kriisitilanteissa: ensin tulee asian kieltäminen (eihän meillä ole mitään ongelmia saada lapsi) ja sitten pikkuhiljaa alkaa hyväksymään asian. Meille on ainakin auttanut asian hyväksymisessä se, kun asiasta on voinut avoimesti puhua. Tärkeää on varmaan se, että voi jollekin asiasta puhua, on se sitten ammattilainen tai kaveri.
Parhaita jatkoa teille ja plussauutisia toivottelen (minä jännitän IVF-hoitojen edistymistä tuolla IVF-ketjussa,) toivotaan että kaikki kääntyy parhain päin meillä kaikilla!