että mikä tekee joistakin ihmisistä koiraihmisiä ja joistakin taas ei? Onko kyse luonteesta vai kokemuksista, kenties kasvatuksesta? Miksi joku rakastaa koirien kanssa touhuamista kuin hullu puuroaan ja toinen ei ole kiinnostunut tai sitten suoraan inhoaa.
Ympärilläni on monia ihmisiä kenellä on välinpitämätön suhtautumistapa koiriin ja eivät voi ymmärtää miksi minä haluan itseäni koiralla kiduttaa, kun "sitähän pitää käyttää aamullakin", "nehän sotkeekin niin paljon" jne kommentteja. Ymmärrän tietenkin, että kaikki eivät ole koiraihmisiä ja heillä on siihen täysi oikeus. Olen vaan monesti miettinyt mikseivät muutamat läheiseni ymmärrä, että tämä on se juttu minulle. Joillekin se on autot, vaatteet yms. asiat. Tähän minä haluan kuluttaa aikaa ja rahaa.
Ympärilläni on monia ihmisiä kenellä on välinpitämätön suhtautumistapa koiriin ja eivät voi ymmärtää miksi minä haluan itseäni koiralla kiduttaa, kun "sitähän pitää käyttää aamullakin", "nehän sotkeekin niin paljon" jne kommentteja. Ymmärrän tietenkin, että kaikki eivät ole koiraihmisiä ja heillä on siihen täysi oikeus. Olen vaan monesti miettinyt mikseivät muutamat läheiseni ymmärrä, että tämä on se juttu minulle. Joillekin se on autot, vaatteet yms. asiat. Tähän minä haluan kuluttaa aikaa ja rahaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eräässä koirakirjassa oli koirapsykologin anlyysi: "kaikki ihmiset pitävät koirista, heidän on vain vaikea hyväksyä, että on olemassa joku niin inhimillisesti täydellinen luontokappale joka rakastaa niin ehdoitta kuin koira. He ovat usen kateellisia koiralle, eläimelle jolla on jotain mitä ihmisillä ei, jotain mihin ihminen ei koskaan tässä maailmassa kykene: koiran rakastamisen taito, niin vilpittön, niin syvä, kaikki anteeksi antava. Tästä syystä ihmiset usein sanovat etteivät pidä koirista, he valitsevat mielestään helpoimman tien".
Itse olen huomannut, että ystäväni, joilla on ollut koira, käsittelevät koiraani aivan eri tavalla kuin he joilla ei ole kokemuksia koirista. Eli ehkä nuo kokemukset vaikuttavat myös aika lailla.
Olen omasta mielestäni synnynnäinen kissahullu. Kun viimeiset kissamme kuolivat, toinen 17 v. ja toinen 18 v. päätin, että meille ei enään ikinä tule mitään elukkaa. Tätä kamalaa luopumisen itkua en halua enää kokea.
Mutta miekäs kävi? Sinnittelin vajaan kaksi vuotta ilman "karvakasaa". Ja lopulta sain miehenikin uskomaan, että nyt on annettava koiralle mahdollisuus näyttäää "kyntensä".
Itse olin todella epävarma siitä miten aamupissat onnisuu, en ole mikään aamuvirkku. Ihme kyllä nautin aamulenkeistä.
Entäs meidän isäntä joka on huomattavasti vähemmän eläin friikki kuin minä, sillähän on nyt oma pieni tyttökulta jota pussaillaan ja halaillaan aina kotiin tullessa.
kiinnostavasti sanottu kyseiseltä koirapsykologilta. Onhan se totta, kykeneekö ihminen ikinä samaan kuin koira? Mikäköhän tuo koirakirja mahtoi olla muistatko? olisi kiva vilaista hieman :)
Läheisissäni on myös ihmisiä, joilla on tai on ollut koira ja he osaavat kommunikoida koiran kanssa lähes heti ovesta tultuaan ja koirani osoittaa heille myös erilaista kunnioitusta ja on rauhallisempi heidän lähellään. Kokeneemmattomien kanssa se riehuu ja häslää ja vie tilannetta 100-0.
en ole minäkään aamuvirkku, mutta yllätyksekseni on ihan mukava lähteä ulos 6.00 kun siinä herää mukavasti :) muuten silmien aukaiseminen kestäisi puoli tuntia ja ylös nouseminen toiset...
Tuota kissa/koira juttua olen miettinyt. Että onkohan mahdollista enää "vaihtaa leiriä" onnistuneesti jos toisesta on ruvennut enemmän tykkäämään. Näköjään on :)
Minua lapsena puri koira ja aiemmin pelkäsin koiria. Varsinkin isoja.
Mutta kun omat lapset lensi pesästä, työajat normalisoitui päivätyöksi ja muutimme omakotitaloon niin tuli koirakuume. Rotu valittiin tarkkaan ja nyt.: miten olen koskaan voinut elää ilman tätä höpötinassua ..hypin ja pompin ilosta kun sen näen..niin sekin tekee ja koiraihmiset sanoo että se on väärin koulutettu:-))