Elämme keskellä painajaista. Rakas ihminen kateissa. Vain tuhansia kysymyksiä vailla vastausta, tuskaa, ahdistusta ja paniikkia. Kaikki mahdoton ja mahdollinen mitä itse voimme tehdä, on tehty. Ajatukset kiertävät ympyrää.. välillä iskee musertava epätoivo, välillä on taas täynnä toivoa ja uskoa... Tietämättömyys musertaa. Voimme vaan odottaa.. ja toivoa..
Kertokaa te, joilla samoja kokemuksia.. kuinka tästä selviää? Millon saapuu se suru.. Vielä emme sure.. vaan toivomme...
Kertokaa te, joilla samoja kokemuksia.. kuinka tästä selviää? Millon saapuu se suru.. Vielä emme sure.. vaan toivomme...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Elän samaa painajaista,kuin tekin ja tiedän nuo tunteet,ahdistuksen,tuskan ja epätietoisuuden joka painaa mieltä jatkuvasti!
Mietin itsekin miten tästä selviää ja olisin neuvoista kiitollinen!!
Tukekaa toisianne ja puhukaa asiasta se helpottaa oloa.
Ne tuhannet kysymykset jotka mielessä liikkuu ja kiertää ympyrää vaille vastausta vie voimavarat pikku hiljaa,mutta kuitenkin jostakin voimia tulee lisää!
Itse olen löytänyt terapian töistä johon pakenen pahinta tuskaa,otan sahan ja menen metsää raivaamaan,ne tuhannet kyyneleet,jotka vuotaa silmistä saman aikaisesti helpottaa tavallaan, ne kipeät ajatukset jotka raastaa ei ole kuitenkaan ole koko ajan mielessä niin voimakkaana,jos olisin tässä sisällä ja katselisin ikkunasta ja kiertäisin huoneita ympäri vain koira seuranain.Neljän seinän sisälle ei pidä jäädä!!
Päivät on menneet,ettei paljon muistakkaan mitään,kuukausista on turha kysyäkkään mitään ne on vain tullut elettyä jotenkin!
Ainut mistä huomaa,että jotakin on tullut tehtyä on työnsä jäljet.
Silloin on itkettävä,kun siltä tuntuu,tunteita ei pidä kätkeä sisälleen milloinkaan,mutta toivoa ja uskoa siitä,että rakas ihminen tulee vielä kotiin ei pidä menettää!!Aina on toivoa niin pitkään kuin toisin todetaan...
Kai sitä on koitettava jatkaa elämää eteenpäin. Ihmismieli on vaan niin kovin monimutkainen... tiedät kuvittelevasi mitä ihmeellisimpiä selityksiä, silti ne kuulostavat omassa päässä täysin järkiperäisiltä. En osaa selostaa tunteita. Ulkopuolisten kanssa ei jaksaisi puhua ollenkaan. Ei jaksaisi millään selitellä.. vastailla kysymyksiin joihin ei itselläkään ole vastauksia. Ja juuri kun luulet ettet kestäisi hiukkaakaan enempää tuskaa, se tuplaantuu.
Juuri nyt Apulannan uusimman biisin kertosäe tuntuu aivan liian vaikealta kuunnella...
Tavallaan jo tiedän että rakas ihminen on menetetty, mutta MITÄ JOS!?
Ajatukset ja kysymykset ei lopu ne tulee aina vaan uudelleen mieleen ja jossittelukai se kuuluu tähän en tiedä.
Minun ei tarvitse paljon ulkopuolisten kanssa puhua,koska kaverit ja ystävät kaikkosivat,kun eivät tiedä miten suhtautua minuun!!
Avopuolisoni äiti sanoi että siitä on paljon apua,kun toinen on vain vierellä,vaikka ei puhuisikaan mitään..
Laulun sanat on joskus aika koskettavia,ettei itkemättä kuuntele...ÄLÄ MENETÄ TOIVOA!
vielä vaikeammalta, jos ystäväsi ja kaverisikin ovat etääntyneet sinusta. Ihmisten on välillä vaikeaa kohdata toisten surua, koska he pelkäävät, etteivät he löydä oikeita sanoja tai tulevat ehkä tahattomasti loukanneeksi toista omilla kysymyksillään. Jotkut pysyvät taas etäällä sen vuoksi, että haluavat kunnioittaa toisen surua, eivätkä halua tunkea itseään tykö. Monesti ihmiset haluaisivat tehdä tilanteessa oikein, ja odottavat surua kohdanneen signaaleja suhteessa heihin. Kuitenkin tärkeintä on olla vain lähellä ja kuunnella toista ... antaa toiselle tilaa, silloin kun toinen tarvitsee ja antaa aikaa silloin, kuin toinen haluaa. Olla hiljaa, kun on hiljaisuuden aika ja puhua, kun on sen aika. Toista voi auttaa niin pienin asioin ... voi käydä kaupassa, tai laittaa jotain ruokaa toiselle, voi siivota, etc.
Surutyö voi kuitenkin kunnolla alkaa vasta silloin, kun läheinen ja rakas ihminen löytyy, sitä ennen on vain koetettava selviytyä arjesta.
Tuska on sanaton,mutta suuri...Yksi elämä aikaa etsiä vaan,löytää ja pois luovuttaa...Mutta kuitenkin on toivoa vielä jäljellä.
Luulen tietäväni mitä käyt läpi. Itseäni sattuu lukea näitä viestejä, mutta siitä on tullut jonkin sortin pakkomielle. Vaikka tulee paha olo näitä lukiessa on näitä luettava. Ihmiset arvailevat ja ovat tietävinään. Toiset kommentit satuttavat toiset lohduttavat. Olen menettänyt läheiseni.
Jos olet oikeasti samassa tilanteessa missä olen itse ollut vuosia, ota yhteyttä. Tässä on nimetön e-mail osoitteeni, jota en paljoa käytä roskapostien tähden: [email protected].
Haluaisin että omista kokemuksistani olisi apua toiselle ihmiselle. Tiedostan kyllä hyvin ettei miköön keskustelu voi tässä tilanteessa auttaa paljoa. Luulen kuitenkin että myös itselleni voisi olla apua keskustelle kanssasi.
Meinasin jo monesti lähettää sähköpostia. Jotenkaan en vaan tiedä mitä kirjottaisin. Olo on niin pohjattoman väsynyt. Kuitenkaan uni ei tätä väsymystä pois. Ja tämä tapaus on niin tuore. Kovasti silti tahtoisin tietää muiden samaa kokeneiden kokemuksia. Sanoin on niin vaikea selittää.
sillä se voi olla todella terapeuttista jutustella toisen vastaavassa tilanteessa olevan kanssa! Tällaisissa asioista on hyvä antaa tunteiden purkautua vaikka sitten vain kirjoittamalla...
Varmasti on sisällä monenlaisia uusia tunnetiloja joista valtaosa ihmisistä ei voi tietää mitään...
Parhaassa tapauksessa löydät ystävän jonka kanssa asiasta voi jutustella aina kun siltä tuntuu...
sain vihdoin jotain kirjoitettua...
http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1206717
Jos haluat kirjoittaa, niin [email protected]
Heippa... laitoin sulle sähköpostia...
Katoamisesta on kyllä kohta parikymmentä vuotta aikaa, mutta kirjoitan silti jos se auttaisi tai jotain.
Eräs sukulaiseni katosi aivan yllättäen, kesken kauppareissun keskellä päivää. Katoamista ennen ei ollut ollut mitään riitoja kotona, ja kaikenlisäksi tämä ihminen oli juuri tehnyt tulevaisuuden suunnitelmia iloisena. Siis ei mikään viitannut itsemurhaankaan, ja oli vaikea uskoa että tavallista perhe-elämää viettävä ihminen katoaisi omasta tahdostaan. Kaikki spekuloivat katoamisen syitä ja vallan hurjiakin tarinoita keksittiin.
Lopulta kaikki menettivät toivon löytymisestä. Alettiin puhua kuin kuolleesta, ja jos joku vähän uskalsi sanoa ettei nyt ihan vielä kuolleena pidetä, niin vähän hulluna sitä pidettiin, että eikö tuo anna jo periksi ja myönnä totuutta. Varmaa tietoa ei saatu mistään, mutta sitten levisi aika varma huhu, että kyseinen henkilö on tapettu jo vuosia sitten, aika pian katoamisen jälkeen. Itseasiassa poliisi piti tätä aika varmana tapauksena, ruumis vain puuttui.
Sopeuduttiin, niin kuin kadonneen ihmisen tapauksessa voi sopeutua. Jokainen mietti mitä oli tehnyt ja sanonut tai jättänyt tekemättä tai sanomatta.
Syyllisyys kalvoi, vaikka järki sanoi ettei aikuisen ihmisen teoista voi olla vastuussa. Tyhjä kolo sisuksissa täyttyi pikkuhiljaa kun oppi tajuamaan, ettei ketään voi syytellä, ja että elämässä kaikki ei aina mene niin kuin pitäisi. Elämään kuuluu toisinaan myös ikäviä yllätyksiä, se on vain hyväksyttävä. Se on vain otettava vastaan ja jatkettava siitä eteenpäin. Kuullostaa kliseeltä, mutta ei se sitä ole. Sen ymmärtämiseen tosin kului aikaa.
Sitten, vuosia katoamisen jälkeen tämä kyseinen ihminen ilmestyy takaisin. Tässä en kerro sen tarkemmin miten enkä sitä miksi hän katosi. Hän oli kuitenkin kadonnut omasta tahdostaan. Ja mitä pitempään hän oli ollut kadoksissa, sitä vaikeammaksi kuulemma oli tullut tulla takaisin tai ottaa edes yhteyttä.
Minä en tiennyt kuinka olisin suhtautunut, jostain syystä en ollut iloinen. Tuntui kuin kaikki vanhat ja jo parantuneet haavat olisivat auenneet uudestaan. Taas piti alkaa käsitellä asioita päässään. Tilannetta ei helpottanut sekään että aika pian paluunsa jälkeen hän kuoli. Tällä kertaa saatiin sentään hautakivi.
Nykyään ajattelen, että jokainen ihminen tekee omat valintansa - niitä ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä, ne vain on. Minä voin vaikuttaa ainoastaan omiin valintoihini.
Olipa lopputulos teillä mikä tahansa - niin toivon että käytte asioita avoimesti läpi. Tabuja ei saa lähteä rakentamaan. Itku on sallittua. Jossain vaiheessa suru ja ahdistus helpottavat ja elämä asettuu jälleen uomiinsa. Tietämättömyys on vain hyväksyttävä ja elämä otettava vastaan sellaisena kuin se nyt on. Spekulaatiot eivät auta tilannetta yhtään vaan pahentavat vaan omaa oloa. Rukoilu voi auttaa. Pyydä joka ilta siunausta tälle kadonneelle tai hänen sielulleen jonkin aikaa katoamisen jälkeen, ja enempää et voi tehdä. (Paitsi tietysti ne "pakolliset" jotka varmaankin olette jo tehneet)
Kyllä siitä selviää. Nykyään kun kerron jotain vanhaa juttua, saatan sanoa, että se oli ennen kuin X katosi tai että se oli X:n kuoleman jälkeen, enkä tunne mitään muljahdusta sisuskaluissani. Ei pidä antaa yhden tapahtuman (miten kauhea se sitten onkaan) pilata elämää, eikä se sitä teekään.