Olo on jo pitkän aikaa ollut kehno... En usko että masennuksesta on kyse, mutta jotenkin kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Koulu, jopa asuinympäristö ja arjen pienetkin asiat jaksavat vetää masentuneeksi ja ennen kaikkea ahdistuneeksi. Normaalia kenties silloin tällöin, mutta tämä ei tunnu enää mukavalta... Maiseman vaihto voisi tehdä hyvääkin, mutta se ei ole ihan mahdollista juuri nyt. Häpeäkin on tunneskaalassa isossa osassa, juuri siksi koulu ei oikein kutsu... Pelkään lievää ahdistuneisuushäiriötä, eikä se olisi mukava lisä muihin ongelmiini, mm. muutamiin fyysisiin, jotka ovat osasyy siihen että olisi vain mukava asettua omaan pieneen kuplaansa pois ihmisten ilmoilta. Tuntuuko muiltakin samalta? Että elämä ei oikein jaksa olla enää edes kaveri?
On tämä surkeaa...
masentaa
5503
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Välillä oli itelläkin tommoinen tunne tossa vuos sitten ja oli semmoinen olo et ei oikeen mikään innostas. Päivät pyöri samoilla urilla viikosta toiseen ja painosti kauheesti. Lisäksi oli oikein synkkä talvi, joten oli vielä tukalampi olo. Sit päätin keikauttaa tavanomaisia tapojani ja lähin vain yksinkertaisesti ulos lenkille. kuljin uusia reitejä ja samalla sain pohdiskella ajatuksia. Niistä lenkkireissuista tuli semmoinen pakopaikka arjesta, et aina kun tuntui masentavan, tai kotona väki oli hermona, lähin ulos ½-1 tuntiin juoksemaan. Palatessa kaikki näytti hiukan valoisammalta tai oli ainakin helpompi sietää. Siispä, kannattaisko sunkin kokeile jotain uutta, jonka aikana saat selviteltyä ajatuksiasi?
Mun kaverilla oli toi ihan sama homma, kyl se menee ohi. Sä oot nyt vaan murrosisässä (jos sovit tähän ikäluokkaan) vaikka et sitä haluu uskoa, ja siks on vaikeeta. Mun kamuki ni, se oli ihan samanlaine ja ei tehny mitään, ja hylkäs kaikki sen kaveritkin yhes vaiheessa, ja sil oli hankalaa. Mut nyt sillä menee taas ihan hyvin. Suosittelen kans noita kävely lenkkejä, ne auttaa mullaki kun on ahdistava olo tai jotain. koeta kestää! :)
Mieti ihmisiä ympärilläsi, he ovat varmaan huolissaan sinusta. Sinä olet heille arvokas, kerro heille ongemistasi, olivatpa ne mitä hyvänsä. Keskustella pitää. Jos sulla on sellainen mutsi, joka ei piittaa, niin sitten iskä tai joku. Toivottavasti mutsisi ei ole välinpitämätön, sillä hän o sulle arvokas:)
mull on toi sama olo kans ollu jo kauan et ei jaksa mitää kaikki menn vää äpin perset ja kävely lenkit auttaa mulla ainkai, sillo tuntu et kaikki on vaa yhtä samaa paskan juhamist, kouluukouluu, perhet ystävoo ja kaikki vihaa sua, mut nyt mull on paljo parempi olo kaikki paremmmi koulu ok. ystävä asiat tosi hyvi, perhe viel vähä vaivaa mut seki iha ok, tota "masennust" mull kesti sillee pari kuukaut mut aina välil oli paremoi oli. nyttekki mull on välil tommone olo. mut kyl se siitä.
Mikähän se sinun pitkään on...? Kuukausia, puoli vuotta, vuosia? Jos se on jatkunut pitkään, niin sinun kannatttaa mennä puhumaan vaikka terveydenhoitajalle, joka voi ohjata tarpeen mukaan sinut terapeutille. Kannattaa oikeasti, jos sun elämä menee vaan huonompaan suuntaan ja tuntuu väsyttävältä ja ikävältä.
Minäkin menin. Pari vuotta ensin mietin, että eihän minulla ole kunnon ongelmaa ja että kyllä tämä varmaan ohi menee itsestään. Ja ehkä elämän kuuluukin olla melkein tämmöistä. Ja ettei minulla nyt niin huonosti mene.
Mutta sittenpä menin terveyden hoitajalle juttelemaan ja se ohjasi minut terapeutille, jonka luona saan säännöllisesti käydä, niin kauan kuin on tarvetta. Sielä käydessä minulla ainakin on olo helpottunut aikaisemmasta. Eikä tarvitse kantaa koko elämää yksin harteillaan. Se vain kysyi, miksen ole tullut jo paljon aikaisemmin apua hakemaan, vaan vasta nyt?
Mene kertomaan nuo terveydenhoitajalle, jota täällä kerroit. Ei sulla tarvi olla mitään selvää masennusta ym.On tuntunut samalta ja toivon, että sinun ei tarvisi enää niin hirveän pitkään tuollaista tuntea.
Minulle ainakin oli hankalaa mennä puhumaan, mutta sitten ajattelin, ettei haittaa, kävi miten kävi. En edes suunnitellut etukäteen, mitä sanoisin. Ajattelin etei se onnistuisi niin. Varasin terveydenhoitajalta ajan ja sanoin, että haluaisin jutella hänen kanssa. Sitten menin sinne... enkä saanut sanottua mitään, kun se alkoi kysellä. Aloin vaan itkemään. Mutta kyllähän ne itkeviä ihmisiä näkee muutenkin. Sitten se kyseli kaikenlaista ja sovittiin, että pääsisin terapeutille. Sielä sitten olen kulkenut. Tuskin kenellekkään muullekkaan se voi tuosta pahemmin mennä. Ja hyvä että meni noin. Eikä niin, että olisinkin vain vähätellyt juttuni ja pyytänyt vaikka c-vitamiineja piristykseksi. Eniten musta tuntui hankalimmalta mennä sinne, kun tuntui ettei minulla ollut mitään oikeaa ongelmaa.. ja ettei minulla mennyt silti niin hirveän huonosti. Paitsi että elämä ei huvittanut ja se oli vain väsyttävää.
Mutta zemppiä sulle!