Aurinko laski hitaasti jättäen jälkeensä kuluneen päivän. Vaikka sitä ei hetken kuluttua enää näkynyt, punertava taivaanranta hehkui yhä. Kiemurteleva puro näytti pimeässä tummemmalta ja sen epätasainen liplatus hyväili korvia saaden koko väsyneen ruumiin virkistymään. Se oli niin kummallista –Lapin luonto. Jossain kaukana parvi lintuja heittäytyi ilmaan saaden heti tuulta siipiensä alle. Siipien äänet katosivat hitaammin kuin linnut näköpiiristä. Oli täydellisen rauhallista.
Ystäväni takki rahisi kun hän kurottautui nostamaan reppuaan maasta. Hän veti sen syliinsä ja kaivoi sieltä esiin kaksi juomapulloa. Toisen niistä hän ojensi minulle ja minä painoin pullonsuun tyytyväisenä kuumottaville huulilleni. Edessämme oli erämaa jossa olimme taivaltaneet jo ainakin viikon. Oikeastaan me kävelimme vain aika myöhään iltaisin ja aamuisin. Tietysti se sekoitti normaalin päivärytmimme jo hyvin pian, mutta nämä maisemat olivat paljon upeampia kun niitä osasi tarkastella oikeaan aikaan.
Myöhään, hyvin myöhään ystäväni ja minä jatkoimme matkaamme. Meillä ei ollut kiirettä. Kuiva ruoho ratisi kumisaappaiden alla ja kun olimme lähteneet vaellukselle, meitä oli varoitettu sytyttämästä nuotiota metsäpalovaroituksen takia. Alussa meillä oli ollut muita vaeltajia seurana, mutta koska halusimme täysin vapaasti tehdä lähes mitä halusimme, olimme lähteneet omia teitämme.
Olihan meillä kartta, joten emme voineet eksyä.
Kun tuli täysin pimeää, pysähdyimme. Teltta pystytettiin lähelle pientä jokea, joka oli juuri ja juuri sitä miksi sitä kutsuttiin. Kun minä ryömin makuupussini pohjalle, nukahdin heti. Ystäväni kertoi, että oli valvonut vielä paljon kauemmin kuin minä ajatellen jotain ”tärkeää asiaa”, mutta mitä –sitä en saanut tietää. Hän oli vaikuttanut niin salaperäiseltä ja jotenkin kummalliselta. En voinut olla seuraavana päivänä kiinnittämättä häneen jollain tapaa tavallista enemmän huomiota. Aamuauringon haikea valo takertui hänen lähes korpinmustiin, lyhyisiin hiuksiinsa. Minä pidin siitä pojasta… mutta vain ystävänä! Hyvänä ystävänä. Ei sillä väliä, että minä olin tyttö, sillä hän ymmärsi minua aivan sataprosenttisen täydellisesti. Minä kuljin hänen takanaan ja aina välillä hän kääntyi katsomaan minua ja hymyili. Jokainen tapa, jolla hän hymyili, oli erilainen. Ensimmäinen oli aivan tavallinen ja toinenkin mutta… kolmannessa oli jotain hämmentävää. Hän oli kallistanut päätään ja katsonut haikeammin. Minä olin saanut signaalin: ”Minä haluan enemmän.”
Aivan. Seuraavana päivänä hän tuli luokseni kun olin uittamassa jalkojani joella. (Kuljimme joen suuntaisesti.) Ensin hän seisoi vaikka kuinka kauan minun takanani ja katsoi jonnekin kauas. Minä kysyin, oliko hänellä asiaa. Hän sanoi, että oli nyt vihdoinkin valmis kertomaan, mitä oli silloin eräänä yönä ajatellut. Tummanruskeat silmät kiivaasti tuikkien hän sanoi: ”Sinua.”
”Minua?” Minä kysyin ja sain itseni kuulostamaan typerältä.
”Mehän olemme vain ystäviä! Olen pahoillani, mutta…”
Koko pojan olemus jännittyi. Hän katsoi minua pitkään. Sitten hän kumartui ja tarttui minua kädestä. Ensin luulin, että hän aikoo suudella, mutta sen sijaan hän vain halasi minua lujasti. Halasi, halasi, halasi. Halasi pitkään ja lujaa!
”Se on sinun päätöksesi.” Hän nyökkäsi ja tunsin miten hänen leukansa hipaisi poskeani,
”Eihän minua halua kukaan.”
”Haluaapas!” Huudahdin,
”Tottakai haluaa! Minä haluan olla sinun ystäväsi, mutta tyttöystävän sinä löydät jostain muualta –aivan varmasti löydät.”
Ystäväni ei sanonut mitään. Hän päästi irti minusta hitaasti.
Seuraavan, viimeisen vaelluspäivän me kuljimme lähes kokonaan puhumatta –mitä nyt jotain pakollista. Minua harmitti kun mietin, oliko ystäväni halunnut matkalle kanssani vain sen takia, että oli ihastunut minuun ja oli suunnitellut jotain. Nyt koko juttu oli pilalla. Kaikki!
Kun istuimme junassa ja olimme palaamassa Lapista, puhuin yhden kokonaisen lauseen, peräti.
”Se, mistä puhuit minulle, voisi oikeastaan ollakin ihan mukavaa.”
Olin miettinyt asiaa. Kun kukaan ei kokoajan puhunut (ystäväni oli kova puhumaan), ajatuskin toimi paljon paremmin.
”Mitä?” Poika hämmästyi,
”Oletko varma?”
Minä hymyilin ja nyökkäsin,
”Voimmehan me kokeilla.”
Poika kaappasi minut syleilyynsä ja aloimme nauraa kumpikin.
”Tiesin ettet voisi mököttää minulle kauempaa!”
Juna puksutti eteenpäin ja me olimme matkalla kotiin. Lapin maisemat jäivät taaksemme hiljaisina ja autioina. Tulisimme pian takaisin kaupunkiin yhdessä… parina. Jollain tapaa ehkä olinkin todella kiintynyt ystävääni erilaisella tavalla. Yhteinen matkanteko oli vahvistanut jokaista aistiani ja tunsin onnistuneeni. Vain yksi oli jäänyt tekemättä:
Kuva poikaystävästäni ja minusta –Lapin erämaassa, auringonlaskussa… vaikka olihan ne auringonlaskut muuallakin.
Kommentoikaa, kiitos, mitä piditte. :)
Ystäväni takki rahisi kun hän kurottautui nostamaan reppuaan maasta. Hän veti sen syliinsä ja kaivoi sieltä esiin kaksi juomapulloa. Toisen niistä hän ojensi minulle ja minä painoin pullonsuun tyytyväisenä kuumottaville huulilleni. Edessämme oli erämaa jossa olimme taivaltaneet jo ainakin viikon. Oikeastaan me kävelimme vain aika myöhään iltaisin ja aamuisin. Tietysti se sekoitti normaalin päivärytmimme jo hyvin pian, mutta nämä maisemat olivat paljon upeampia kun niitä osasi tarkastella oikeaan aikaan.
Myöhään, hyvin myöhään ystäväni ja minä jatkoimme matkaamme. Meillä ei ollut kiirettä. Kuiva ruoho ratisi kumisaappaiden alla ja kun olimme lähteneet vaellukselle, meitä oli varoitettu sytyttämästä nuotiota metsäpalovaroituksen takia. Alussa meillä oli ollut muita vaeltajia seurana, mutta koska halusimme täysin vapaasti tehdä lähes mitä halusimme, olimme lähteneet omia teitämme.
Olihan meillä kartta, joten emme voineet eksyä.
Kun tuli täysin pimeää, pysähdyimme. Teltta pystytettiin lähelle pientä jokea, joka oli juuri ja juuri sitä miksi sitä kutsuttiin. Kun minä ryömin makuupussini pohjalle, nukahdin heti. Ystäväni kertoi, että oli valvonut vielä paljon kauemmin kuin minä ajatellen jotain ”tärkeää asiaa”, mutta mitä –sitä en saanut tietää. Hän oli vaikuttanut niin salaperäiseltä ja jotenkin kummalliselta. En voinut olla seuraavana päivänä kiinnittämättä häneen jollain tapaa tavallista enemmän huomiota. Aamuauringon haikea valo takertui hänen lähes korpinmustiin, lyhyisiin hiuksiinsa. Minä pidin siitä pojasta… mutta vain ystävänä! Hyvänä ystävänä. Ei sillä väliä, että minä olin tyttö, sillä hän ymmärsi minua aivan sataprosenttisen täydellisesti. Minä kuljin hänen takanaan ja aina välillä hän kääntyi katsomaan minua ja hymyili. Jokainen tapa, jolla hän hymyili, oli erilainen. Ensimmäinen oli aivan tavallinen ja toinenkin mutta… kolmannessa oli jotain hämmentävää. Hän oli kallistanut päätään ja katsonut haikeammin. Minä olin saanut signaalin: ”Minä haluan enemmän.”
Aivan. Seuraavana päivänä hän tuli luokseni kun olin uittamassa jalkojani joella. (Kuljimme joen suuntaisesti.) Ensin hän seisoi vaikka kuinka kauan minun takanani ja katsoi jonnekin kauas. Minä kysyin, oliko hänellä asiaa. Hän sanoi, että oli nyt vihdoinkin valmis kertomaan, mitä oli silloin eräänä yönä ajatellut. Tummanruskeat silmät kiivaasti tuikkien hän sanoi: ”Sinua.”
”Minua?” Minä kysyin ja sain itseni kuulostamaan typerältä.
”Mehän olemme vain ystäviä! Olen pahoillani, mutta…”
Koko pojan olemus jännittyi. Hän katsoi minua pitkään. Sitten hän kumartui ja tarttui minua kädestä. Ensin luulin, että hän aikoo suudella, mutta sen sijaan hän vain halasi minua lujasti. Halasi, halasi, halasi. Halasi pitkään ja lujaa!
”Se on sinun päätöksesi.” Hän nyökkäsi ja tunsin miten hänen leukansa hipaisi poskeani,
”Eihän minua halua kukaan.”
”Haluaapas!” Huudahdin,
”Tottakai haluaa! Minä haluan olla sinun ystäväsi, mutta tyttöystävän sinä löydät jostain muualta –aivan varmasti löydät.”
Ystäväni ei sanonut mitään. Hän päästi irti minusta hitaasti.
Seuraavan, viimeisen vaelluspäivän me kuljimme lähes kokonaan puhumatta –mitä nyt jotain pakollista. Minua harmitti kun mietin, oliko ystäväni halunnut matkalle kanssani vain sen takia, että oli ihastunut minuun ja oli suunnitellut jotain. Nyt koko juttu oli pilalla. Kaikki!
Kun istuimme junassa ja olimme palaamassa Lapista, puhuin yhden kokonaisen lauseen, peräti.
”Se, mistä puhuit minulle, voisi oikeastaan ollakin ihan mukavaa.”
Olin miettinyt asiaa. Kun kukaan ei kokoajan puhunut (ystäväni oli kova puhumaan), ajatuskin toimi paljon paremmin.
”Mitä?” Poika hämmästyi,
”Oletko varma?”
Minä hymyilin ja nyökkäsin,
”Voimmehan me kokeilla.”
Poika kaappasi minut syleilyynsä ja aloimme nauraa kumpikin.
”Tiesin ettet voisi mököttää minulle kauempaa!”
Juna puksutti eteenpäin ja me olimme matkalla kotiin. Lapin maisemat jäivät taaksemme hiljaisina ja autioina. Tulisimme pian takaisin kaupunkiin yhdessä… parina. Jollain tapaa ehkä olinkin todella kiintynyt ystävääni erilaisella tavalla. Yhteinen matkanteko oli vahvistanut jokaista aistiani ja tunsin onnistuneeni. Vain yksi oli jäänyt tekemättä:
Kuva poikaystävästäni ja minusta –Lapin erämaassa, auringonlaskussa… vaikka olihan ne auringonlaskut muuallakin.
Kommentoikaa, kiitos, mitä piditte. :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
toi novelli oli hieno...TOSISSAAN!
kaikki ne tunnelmat, jotka oliT kuvannut todella taitavasti. lukijana sain täydellisen kuvan ja lähdin itse seikkailemaan tarinaan, kuin kolmas patikkakaveri ;)! tekstin pituus oli kohdillaan tyyppiinsä ja lähestyit yllättävää käännettä taitavasti antamatta vinkkiä tulevasta.
Voi olla että tämä teksti iski minuun täysillä, sillä patikka- ja maisemakokemuksia on ja olen heikkona niihin, eikä tuo ystävistä enemmäksi-aihekaan niin kauas mennyt, lopputulos kylläkään ei tosielämässä mennyt noin, mutta jos edes fiktiivisiin teksteihin ei kehitä kauniita loppuja, niin missä niitä sitten pääsee todella kokemaan!?!
..ei muuta kuin lisää vain, uusia tekstejä. tämä teksti ei minusta kaipaa enää jatkoa, loppu on jokaisen itse mahdollista kehittää mielikuvituksensa avulla.
..........GREAT :) !
Pyrinkin kuvailemaan tarinan maisemat yms. mahdollisimman hyvin ja tarkasti, jotta siihen voisi todella eläytyä. :)
Hahmot taas olivat "puutteellisia", jotta niihin voi "samaistua" jossain alitajunnassaan. :)
Kiitos paljon yllättävästä palautteestasi.
Jep jep.. Todella hyvä..edelleenkin..!!
Ei kaipaa minustakaan jatkoa, loppu just niin sairaan mahtavasti että.. Kyllä suhun voi luottaa K.h.Leijona!! Kuvailit tarinan maisemat ja sun muut todella hyvin kuten sanottiinkin jo aikaisemmin ja se on aina vain plussaa ja plussaa ja plussaa ja plussaa ja pois niin päin.. :)
Ihmisiä et kuvannu kummoisesti, mutta hyvä niin.. Voisin kuvitella itseni ton tytön kohdalle.. Minäkin kun täältä lapista olen kotoisin, ihastuin noihin kuvauksiin lapin erämaista..!!!! :)
No, sellasta nyt tällä kertaa..! Kirjoittele lisää ja vauhdilla!
Kyllä joku sitten osaa kirjoittaa, pakko myöntää. Sun juttus on parasta antia tällä palstalla. Onneksi olkoon!
Minä pidin. Nätisti kerrottu ja erityisesti pidin tuosta tapahtumien Lappiin sijoittamisesta.
Tuon "Olihan meillä kartta, joten emme voineet eksyä." kohdalla hymyilytti. Kuinkahan monta kertaa minä olen onnistunut eksymään, vaikka se kartta olisi ollutkin? Varmaan yhtä monta kertaa, kuin sen kartan kanssa jonnekin on lähtenyt.
Novelli oli kyllä hieno...maisemien kuvaukset olivat todentuntuisia ja ne todellakin pystyi näkemään omin silmin.
Harmi vain, ettet kirjoittanut sen enempää henkilöistä..iät, menneisyyttä, mitä nyt kertoa voi. Se olisi valoittanut tarinaa ja ihmisiin olisi voinut paremmin samaistua, niin kuin itse sanoit.
Yhdyn muihin...jatkoa ei tarvita!