Synkkä aihe - ehkä....

tosiaan, vaikea aihe, niin vaikea, ettet ole saanut vastauksiakaan.
Itse olen vähän samoilla ajatuslinjoilla kanssasi, ettei pelko auta. Jossain vaiheessa jokainen elollinen kuolee pois. Minäkin keskityn enempi itselleni elämiseen tai keskitymme mieheni kanssa itsellemme elämiseen. Meillä on tehtynä ns. "lyhyen- ja pitkänaikavälin suunnitelmat" eli tietyt tavoitteet ja niihin pääsemisen aikataulutus. Sellaisia elämän unelmien täyttymyksiä. Olemme myös keskustelleet kuolemasta sekä niihin liittyvistä toiveista ja peloista. Asioita on yritetty pistää jo nyt mahdollisimman hyvään kuntoon, sillä eihän kenenkään aikaa etukäteen tiedä. Nyt tällähetkellä kuolema tuntuu kieltämättä kaukaiselta (koputan puuta) ja hyvä niin, sillä vääjäämätöntä on turha surra etukäteen.

Omat vanhempani eivät ole missään loistokunnossa, ja olen sivusta tässä seurannut mitä elämä on kun kunto lopullisesti pettää.. ja kuolemanpelkoa. Se on meilläkin joskus edessä.

Aika epäreilua, eikö, että mitä vanhemmaksi tulemme, sitä nopeammin aika rientää.

Äh, parempi kun ei ajattele asiaa.. ei se taida sillä parantua? Ei edes tehdä asiaa helpommaksi :)

Ettekö te sitä tiennyt?
Sille on oma hieno sanakin renkaan kartio.

Intialaiset ovat tienneet sen jo kauan aikaa.
Siksi heitä syntyy 700 miljoonaa joka 40:s vuosi.
Tosin, he kyllä unohtivat kartiossaan olevan ra-
jallisen määrän, joten mihinkä ne yli jäävät jou-
tuvat?


Nepalilaiset ja muut kulmakunnan keltaviitat tie-
tävät kertoa, että sielu se on itikassakin, joka
törmää auton tuulilasiin viimeisen asian mieles-
sään ollen p....

Huh, taidanpa jäädä siitä kierrosta tälle pysä-
kille.


Kiehtovin olisi Ensimmäisen yhteyden taivaaksi
mielletty sielujen hiekkaranta. Sitten voisi aja-
tella Aavekuiskaajan sielujen välitilaa, jossa
voisin kiusata jälkeeni jääneitä. Saatana kiehtoo
myöskin, koska sillä tuntuu olevan varsin kovat
keinot käytössään. Enkelihomma taitaa olla liian
kovien vaatimusten takana...

Mietityttää, luonnollisesti.

- oikeassa olet! Sillä vain pilaa jäljelläolevan elämänsä.

Tunnustan olevani skeptinen kuolemanjälkeisen "elämän" suhteen - sydänpysähdykseni aikana en ainakaan aistinut mitään :( (Uskoin nuorempana näihin mahdollisuuksiin.)

Viime "keikalla" 85-vuotias huonetoverini kertoi kovasti toivovansa, että pääsisi täältä pois ennen kuin joutuu täysin toisten hoidettavaksi.
Nuoren ja terveen on helppo puhua noin, mutta Hänen kertomanaan asia on aivan toinen ja todellinen. Muutenkin Hän teki minuun syvän vaikutuksen!

En pelkää kuolemaa, mutta vihaan sitä, koska silloin menetän niin paljon rakkaita ihmisiä :/

...joskus vuosia sitten olin hukkua ja elämäni kulki tosiaankin filminauhana silmissäni,kunnes hyvä olo valtasi minut ja halusin jatkaa siitä eteenpäin. Jokin sisuksissani pakotti kuitenkin ponnistelemaan ylöspäin ja totesin hyvin selvästi, ettei vielä ole aikani vai sanoiko sen joku muu, mutta niin vain pärskien avasin silmäni ja katsoin hämmästyneenä säikähtäneitä ihmisiä ympärilläni. Olin kaksi päivää sen jälkeen merkillisen onnellinen ja tyytyväinen, mutta sitten iski elämäntuska. Kuolemanpelkoani en niin voittanut, mutta tiedän ihan varmasti että kuolema on helppo sitten kun ihminen on ns rajalla.Ehkä tästä juontaa tarpeeni vierailla läheisellä hautuumaalla aika ajoin, jossa tunnen oloni aina levolliseksi ja turvalliseksi?

Kun tuttu teki kuolemaa me puhuimme siitä koko ajan ja tuntui kuin olisimme puhuneet hyvin tärkeästä asiasta, josta pitikin puhua. Eikä sekään poistanut kuolemanpelkoani, vaikka aihe kiinnosti kumpaakin.

Isoäitini kuolema oli myöskin kaunis kokemus. Hän lähti rauhallisin mielin ja sanoimme hyvästit. Puhuimme kuolemasta myös muiden sukulaisten kanssa ja silloin uskoin, että jos mukava ihminen lähtee hän lisää maailmassa hyvää enersiaa katoamatta koskaan.

Mutta jos saisin tiedoksi kuolevani pian lamaantuisin aivan varmasti.

Tämä on siis mutkainen aihe mietittäväksi...