Olen yksinäinen. Minulla ei ole yhtäkään kaveria. Olen alakuloinen ja toisinaan jopa hyvin masentunut.
Minulla ei ole ollut muuta elämää kuin tietokone yli viiteen vuoteen, joista reilut 3 vuotta ovat pyörineet vain ja ainoastaan koneen äärellä, ei yhtään mitään muuta. Olen vasta 14 -vuotias, tänä vuonna täytän 15.
Tahtoisin ''normaalin'' elämän, en tarkoita mitään nykynuoren ns normaalia elämää, jossa ryypätään liikaa ja jaetaan persettä kelle vaan ja poikaystävät vaihtuvat viikottain. En minä sellaista tahdo. Vain yksi hyvä ystävä riittäisi minulle, joku jonka kanssa voisi keskustella mistä vaan, jolle kertoa asioita ja jota kuunnella.
Tuntuu kuin en kuuluisi mihinkään..minä vain olen..yksin...ikuisuuksien ajan..
Tiedän että saisin kavereita, tiedän että saisin ystäviä ja tiedän että minulla voisi olla jopa poikaystävä, JOS OLISIN ERILAINEN kuin mitä olen. Pääsyy miksi olen yksin, on se että en osaa tutustua ihmisiin. Kärsin ahdistushäiriöstä, josta tosin kukaan ei tiedä mitään. Ihmisten seurassa hikeennyn, en saa henkeä ja sydämeni pumppaa vauhdilla (tästä johtuen en pysty tekemään mitään sen hyväksi, että saisin kavereita). Tätä tapahtuu myös kun olen yksin. Kun alan ajatella tahtomattakin jotain ikävää, tulee olostani tuollainen kuin kuvailin. Tämä tosiaan vaikeuttaa elämääni.
Eikä tuo ole ainoa syy, miksi olen yksin. Kaikkien mielestä olen kai se tylsä ja hiljainen tyttö. Ei minuun kukaan loppujenlopuksi haluakkaan tutustua, jotkut ehkä pitävät ulkonäöstäni, kuten ovat sanoneet, mutta siihen se sitten jääkin, pääni sisältä ei heidän mielestään löydy mitään kiinnostavaa.
Vuosien ajan olen jo olen tiennyt jääväni yksin. Ja tämä kaikki vain johtuu minusta, siitä että mun täytyy olla niin helvetin typerä ihminen että en osaa kuin pelätä muita ihmisiä. Se ei auta mitään, vaikka olisi kiinnostuneita ihmisiä iso riuta..KAIKKI AJAN VAAN POIS sillä etten tee asialle mitään.
Joo eipä tässä mitään, halusin vain purkaa ajatuksiani..
Minulla ei ole ollut muuta elämää kuin tietokone yli viiteen vuoteen, joista reilut 3 vuotta ovat pyörineet vain ja ainoastaan koneen äärellä, ei yhtään mitään muuta. Olen vasta 14 -vuotias, tänä vuonna täytän 15.
Tahtoisin ''normaalin'' elämän, en tarkoita mitään nykynuoren ns normaalia elämää, jossa ryypätään liikaa ja jaetaan persettä kelle vaan ja poikaystävät vaihtuvat viikottain. En minä sellaista tahdo. Vain yksi hyvä ystävä riittäisi minulle, joku jonka kanssa voisi keskustella mistä vaan, jolle kertoa asioita ja jota kuunnella.
Tuntuu kuin en kuuluisi mihinkään..minä vain olen..yksin...ikuisuuksien ajan..
Tiedän että saisin kavereita, tiedän että saisin ystäviä ja tiedän että minulla voisi olla jopa poikaystävä, JOS OLISIN ERILAINEN kuin mitä olen. Pääsyy miksi olen yksin, on se että en osaa tutustua ihmisiin. Kärsin ahdistushäiriöstä, josta tosin kukaan ei tiedä mitään. Ihmisten seurassa hikeennyn, en saa henkeä ja sydämeni pumppaa vauhdilla (tästä johtuen en pysty tekemään mitään sen hyväksi, että saisin kavereita). Tätä tapahtuu myös kun olen yksin. Kun alan ajatella tahtomattakin jotain ikävää, tulee olostani tuollainen kuin kuvailin. Tämä tosiaan vaikeuttaa elämääni.
Eikä tuo ole ainoa syy, miksi olen yksin. Kaikkien mielestä olen kai se tylsä ja hiljainen tyttö. Ei minuun kukaan loppujenlopuksi haluakkaan tutustua, jotkut ehkä pitävät ulkonäöstäni, kuten ovat sanoneet, mutta siihen se sitten jääkin, pääni sisältä ei heidän mielestään löydy mitään kiinnostavaa.
Vuosien ajan olen jo olen tiennyt jääväni yksin. Ja tämä kaikki vain johtuu minusta, siitä että mun täytyy olla niin helvetin typerä ihminen että en osaa kuin pelätä muita ihmisiä. Se ei auta mitään, vaikka olisi kiinnostuneita ihmisiä iso riuta..KAIKKI AJAN VAAN POIS sillä etten tee asialle mitään.
Joo eipä tässä mitään, halusin vain purkaa ajatuksiani..
Vastaukset 15
Vanhimmat
Hei... Mä olen 17 vuotias lukiolais tyttönen ja viimeisimmän vuoden aikana olen saanut kaikki ystäväni. Olen saanut itseluottamusta ja olen hyvää vauhtia parantumassa masennuksesta. Elämäni on kokenut suuria muutoksia ja olen oppinut nauttimaan siitä että saan vaan olla ja elää. Eläminen on hieno asia. Mutta mulla meni monta vuotta aikaa siihen että tajusin sen, masennus kun vei eka kaiken, sitten siltä olenkin saanut paljon.
Mutta nyt kun olen parantunut olen saanut paljon uusia selviä ajatuksia, olen oppinut näkemään menneisyyteni eri valossa. Minä luulin aina, että olen kaikkien vihaama ja tyhmä tyttönen jota kukaan ei halua tuntea. Itsetuntoni oli tuolloin nollassa ja pelkäsin ihmisiä. Nyt olen alkanut ottaa yhteyttä ihmisiin, jokainen kontakti toiseen ihmiseen on minulle voitto, koska olen todella ujo. Tässä eräänä päivänä myös ymmärsin sen, että en minä olekaan kaikkien vihaama, kyllä löytyy ihmisiä, jotka haluavat tuntea minutkin olla ystäviäni. Se että jäin yksin ei kokonaan johtunut siitä etteivätkö ihmiset olisi halunneet olla kanssani, se johtui siitä, että minä itse torjuin kaikki ihmiset ja ajoin heidät luotani. Vaivuin omaan yksinäiseen maailmaani ja koetin selvitä yksin, se ei onnistu. Koeta löytää joku jonka kanssa voit puhua, koska jos jää aivan yksin, siitä ei seuraa hyvää. Kukaan ei jaksa aivan yksin!
Rohkeasti vaan ota itseäsi niskasta kiinni ja koeta löytää kaveri, vaikka aluksi mailikaveri. Kyllä sinäkin vielä kavereita saat jos vain oikeasti haluat. Ihmiset ovat täällä toisiaan varten, ihmiset tukevat ja auttavat toisiaan. Minäkään en olisi selvinnyt jos elämääni ei olisi tullut ihmisiä jotka välittivät minusta ja joilla oli minullekin merkitystä. Stsemppiä! ja kyl se siitä vielä ajallaan, näin mä uskoisin.
Kyllä ihminen voi olla täysin yksin vaikka hänellä olisi kymmeniä kavereita.
hmm..
itselleni on myös tietokone ollut todella tärkeä, 10kk. kun elämä vaikeutui tosielämässä niin siirryin nettiin. mutta onko kone se todellinen ystävä? ei.
olen alkanut päästä koneesta irti, ja se on ollut vaikeaa. voisin olla vaikka 24 tuntia putkeen jos ei kukaan rajoittaisi oloani täällä.
Minulla on pari hyvää ystävää, ja olen erittäin kiitollinen siitä.
Sinun pitää vai alkaa harrastaa ongelmasta huolimatta :) rohkeutta. kyllä se siitä ::)
Luulenpa että nuorempana elämäs oli mallillaan, kuten kaikilla muillakin. Ite teit valintas ja jäit tietokoneelle kavereiden kanssa hengailun sijasta. Jätä se saatanan rakkine ja yritä saada ystäviä.
LOL. asiallisuus kukoistaa :D
mis päin asut? :)
Kuopio
tuu helsingin kuvataidelukioon niin saat kavereita ja tulet hyväksytyksi.
Monesti ihmisestä paljastuu hyvät puolet kun rykäisee kunnon kännit. Näin minustakin tulee varsinainen show mies, vaikka olen koulussa lattiaan tuijottava nörtti joka ei puhu kenelekkään mitään.
Minä kärsin sosiaalisten pelkojen kammosta ja se vaikeuttaa elämää todella kovasti. Nyt kun on vielä niskat jumissa, niin huimaus on koko ajan kovaa ja tunnen itseni entistä hermostuneemmaksi.
Itsekkään en kykene puhumaan kolussa kenelekkään. Humalassa olen kuin toinen ihminen.
Ilmeisesti ainakin paniikkihäiriö. Niihin saa avun ja lääkityksen.
Kip kap terkkarilääkärille ja kaikki tunteet ja tuntemukset pöydälle.
No ei ne ongelmat juomisella ratkea. O_o'''
Urpot. Sillähän niitä ongelmia tulee lisää. Ja sillä saa vaan niitä "kavereita". Jotka ei hyväksy sua sitten muutakun kännissä. >> I think.
Muumilimukkaa sen olla pitää. Se nousee päähän. Sokerihumala on terveellisempää. Ja mukavampaa. :D
Älä ota elämää niin vakavasti. ^^ Varmasti joku haluaa sinuun tutustua. On niitä muitakin yksinäisiä. Pidät vain pään korkealla ja katseen avoimena kohti tulevaisuutta. Ujous hemmettiin. Se estää tekemästä monia asioita. :) Hanki tosiaan vaikka aluksi pari nettikaveria ja mesekaveria. Määkin voin antaa vaikka osoitteeni jos haluat. 8) Saat mailailla sitten. Jos sitä netissä puhhuu niin ehkä uskaltaa paremmin IRLkin. ^-^
Mulla sama ongelma mut oon poika ja 15v
Hei, minun mielestäni tuollaiseen saa lääkkeitä lääkäriltä. Ajattele elämääsi ilman tuota ongelmaa, kun siihen paniikkihäiriöihin riittää ehkä pilleri päivässä, en tarkkaan tiedä. Ehkä jollain olisi kokemuksia asiasta?
Etkö voisi mennä puhumaan asiasta koulusi terveydenhoitajalle? On se varmasti vaikeaa, mutta mieti, miten suurta apua voisit saada:) Pelkään, että jos jäät noin yksin, niin sun elämä pian menee pahemmaksi vaan.
Etkä sinä ole mitenkään typerä, jos sinulla on paniikkihäiriö, et todellakaan. Ja uskon että voit olla mielenkiintoinen ihminen. Jos et vain saa juteltua muiden kanssa, niin muutkin sen huomaisivat. Mutta vaikket puhukaan muiden kanssa, niin ei sekään tee sinusta sen huonompaa. Ja vielä mainitset, että kiinnostuneita ihmisiä olisi:)
Jos haluat kirjoittaa saada juttukaveria, niin mun sähköposti on [email protected]. Mesessä olis vielä kivempi jutella, voisin antaa sen osoitteen sulle jos haluat:)
...saat apua. Menet vain rohkeasti juttelemaan jonkun kanssa, joka tuntuu semmoiselta ihmiseltä että voisit puhua. Esimerkiksi terveydenhoitaja tai vaikka joku koulusi opettaja. Varmasti helpottaa.
Itselläni on myös vaikeuksia tutustua ihmisiin. Ei minulla ole diaknosoitu mitään paniikkihäiriötä, mutta jokaisessa sosiaalisessa tilanteessa tuntemattomien ihmisten kanssa tulee oireita, että kädet tärisee, ääni tärisee, sydän tykyttää viisituhattamiljoonaa lyöntiä minuutissa, kädet hikoaa ja kylmää, pelottaa ja lopulta tärisen kokonaan ja pelkään että sekoan siihen paikkaan. Haluan vain pois tilanteesta, enkä kestäisi enää olla siinä. Se on kamala tunne. Ymmärrän todellakin miltä sinusta tuntuu. Jos on tuommoinen ongelma, on tosiaan vaikea alkaa tutustua ihmisiin.
Ja se minua masentaa, että olen näin yksinäinen (ei tosin ole ainoa syy). Minulla menee päivä suurin piirtein näin: Aamulla herään, väsyneenä ja ahdistuneena (en saa öisin nukuttua kunnolla, tai sitten nukun yli puoli vuorokautta joskus). Herätyskello tekisi mieli heittää ikkunasta pihalle ja jäädä vain kotiin. Väsyttää aivan tajuttoman paljon, mutta uni ei aina tule. Sitten kouluun, jossa istun kuusi tuntia pulpetissa ja olen vain omissa maailmoissani koko ajan, en jaksa opiskella mitään. Sieltä kotiin, koneella olen illat, ellen lepää sängyn pohjalla mitään aikaan saamattomana ja huokailen ja tuijotan kattoa. Ja sitten joskus myöhällä illalla taas nukkumista yrittämään. On minulla hevonenkin, jonka takia on pakko jaksaa. Hoidan sitäkin välillä, mutta jos en itse pääse, niin sillä on kyllä hoitaja aina (ei koskaan jää hoitamatta, siitä pidän huolen). Tuntuu, ettei mistään saa iloa, ei onnistu mikään enkä jaksa tehdä yhtään mitään. Itsetunto ja luottamus on kovilla... Kyllä minusta ne on masennuksen oireita.
Mutta niin kuin sanoin, todellakin kannattaa yrittää puhua. Minulla ei ole kovin montaa, jolle jutella. Sisko on, joka kuuntelee. Koulussa on myös yksi opettaja, jolle voin jutella jos tuntuu että nyt pitää saada puhua asioista. Mitään sen kummempaa niille asioille ei olla tehty, minä vaan yritän puhua. Se puhuminenkin helpottaa kyllä, mutta tietysti olisi hyvä, jos niille asioille voisi tehdäkin jotain, että elämä voisi helpottua paremmin. Itse vaan en ainakaan ole vielä uskaltanut mitään ammattiapua hakea, koska pelkään etten saa sanottua mitään ja se jää siihen ja täysin tuntemattomalle ihmiselle puhuminen on vaikeaa. Kotiväestä ei ole apua, heillä ei ole minkäänlaista kiinnostusta auttaa tai tukea, heillä on muita "tärkeämpiä" asioita, joiden perässä on juostava.
Mutta toivon, että saat apua jotain kautta ja että elämäsi kääntyisi parempaan suuntaan :) Tsemppiä ja voimia paljon!
mun elämä on ihan samanlaista,,joten ymmärrän hyvin.en itsekään tiedä mitä tän asian kans vois tehdä.alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää:(