Kertokaa

kirjoittelet...

Nih! =)

Millä tavoin vinksahtaneita?

misssään muuallakaan. Yleensä nämä vinksahtaneet tunteevat hyvin toinen toisensa, kun taas ulkopaikkakuntalaiset eivät näitä kunkin paikkakunnan omia vinksahtaneita tunne juuri ollenkaan. Siinäpä se taitaa olla koko mysteerin ja myytin alku ja juuri.

Meikäläinen vinksahti just.

Tämän keskustelupalstan perusteella vinksahtaneita on liikenteessä. Hyi teitä kaikkia! Hakeutukaa hoitoon tai ottakaa mallia:

Vinks vonks vikkeli, Tervakosken kikkeli, innoissansa hyppeli, kuperkeikkaa heitteli, bing bong, bing bong, Tervakoski ding dong, kaikki asukkaat siellä on ihan klink-klank-klong.

Hyvää päivänjatkoa.

Kuulen ääniä
Tai oikeammin sanottuna päässäni keskustellaan. Sitä ei yleensä pidetä aivan terveen ihmisen merkkinä, mutta en ole kovin pontevasti täysjärkisten joukkoon pyrkimässäkään. Ääniä on kolmenlaisia: huomauttelija, jankuttaja ja riitelijä.

Kun yritän toimittaa jotain arkista askaretta, huomauttelija huomaa tilaisuutensa tulleen. -Ihan kiva että päätit vihdoin imuroida, mutta pianon taakse taisi jäädä villakoiria, voisit kuule välillä ulkoiluttaa niitäkin. Tai: -Eikö nuo tiskit olisi kuitenkin kannattanut tiskata heti aterian jälkeen eikä kuukauden päästä?

Huomauttelijan ääni on useimmiten tomeran entisen ystävättären, joka mielellään näki minussa vikoja, kasvatusmielessä ja suhteemme tasapainottamiseksi. Vikoja varmasti oli ja on edelleen, mutta miksi pitää nujertaa ihmistä joka yrittää. Sillä siihen huomauttelija tähtää: todistelee, etten koskaan ole kasvanut aikuiseksi, täysivaltaiseksi mieheksi, ja pyrkii myös varmistamaan ettei niin tapahdu. Vihaan huomauttelijaa.

Jankuttaja ei ole kukaan, se on vain ilmiö joka ilmaantuu, kun teen kyllin kauan jotain yksitoikkoista. Erityisesti lihasvoimin liikkuminen herättää sen. Pitkillä vaelluksilla rinkan rymikäs natina muuttuu puheeksi. Kerran rakkojen kirvellessä jaloissa alkoi rinkka hokea “sairasta viedään, sairasta viedään” ja vaihtoi vähitellen eutanasiahenkiseen "katolta alas, katolta alas" -hoito-ohjeeseen. Vietin raitista vuotta, mutta eikös reppuun juhannuksen alla iskenyt viinapiru. “Otatko pirtua, otatko pirtua” se hoki kilometristä toiseen, kunnes teki mieli vetäistä turpaan mokomaa trokaria.

Ylivoimaisesti ärsyttävin kerta oli kuitenkin se, kun raahustin sateessa jollain kuoppaisella hiekkatiellä elämän maun menettäneenä ja taakka hartioilla keksi alkaa jupista "paska juttu, paska juttu", kilometristä toiseen. Koetin ties mitä poppakonsteja kuullakseni jotain muuta, mutta riimi pysyi samana. Lopulta kiristin rinkan olkahihnat niin tiukalle että käsistä oli veri loppua, mutta loppuipahan jupinakin.

Luulin olevani ainoa jankuttajan vaivaama, kunnes eräs naistuttuni tunnusti, että hänelle tapahtuu aivan samaa juoksulenkeillä. “Lip-po-sen paa-vo, lip-po-sen paa-vo” ja niin edelleen. Joskus hokemat muuttuvat aika rivoiksi. Valpastuin heti ja maanittelin ystävääni kertomaan tarkemmin. Hän vilkaisi kahvilassa ympärilleen, kumartui puoleeni, lausui vaimeasti “erotiikkasauvoja, erotiikkasauvoja” ja punastui. Tämä oli soinut hänen päässään koko tunnin juoksulenkin ajan, vaikka mitä olisi yrittänyt ajatella. Tunsin suurta helpotusta.

Kerrotaan tarinaa miehestä, jonka autosta puhkesi rengas, eikä hänellä ollut tunkkia mukana. Mies lähti lainaamaan työkalua lähimmästä talosta. Taloon kävellessä häntä alkoi epäilyttää. Mahtavatko avata ovea näin myöhään illalla? Varmaan vaativat tunkista maksuakin. Mitä lähemmäs taloa mies tuli, sitä enemmän häntä harmitti. Koputti silti oveen. Kuului askelia ja isäntä avasi oven kysyäkseen, mitä asiaa vieraalla on. -Pitäkää perkele tunkkinne, mies tiuskaisi ja palasi autolleen.

Riitelijä on aina todellinen ihminen, jonka reaktioita ja kommentteja käyn arvailemaan hänen inhimillisten heikkouksiensa ja raivostuttavien piirteittensä valossa. Kun ihmissuhteessa on selvittämättömiä asioita tai kun olen menossa tapaamiseen jota en toivo, käynnistyy päässä ankara meteli. Olen niin etevä sommittelemaan murhanhimoksi yltyviä vuoropuheluita, että minun pitäisi oikeastaan käsikirjoittaa ihmissuhdesarjoja televisioon.

Päänsisäisten dialogien vaara on siinä, että ne vaikuttavat tosielämän kohtaamisiin, kuten tunkin lainaajalle kävi. Vaikkei kuviteltua riitaa pitäisi todellisena, mieleen jää kytemään epäilys, että riitakumppani pohjimmiltaan on juuri sellainen idiootti, jollaiseksi hänet on mielessään lavastanut.

Sitä suurempi toisaalta on helpotus, kun jonkin mitättömän asian elämää suuremmaksi paisuteltuaan huomaa, ettei mitään hätää ollutkaan. Yksin siihen ei pysty. Tarvitaan toinen ihminen, jotta maailman mittasuhteet palautuisivat kohdalleen.

Miksi äänet korvaavat ajattelun, on minulle mysteeri. Pakko ne kai on hyväksyä osaksi elämää siinä kuin korvien soiminen tai pölyallergia. Olisi käyttöä vielä yhdelle äänelle, joka sanoisi: Erkki, olet hyvä jätkä, kyllä se siitä, taivas ei putoa, saat anteeksi.

siellä täällä

valitettavasti

kysymysmerkin