Se joka niitä vielä uskoo, on tyhmä.
Aina joku haluaa uskoa...
Sinulle helpompi, kun kukaan ei uskoisi.
Mahdollistaisi syvemmälle menoa,
aika ei ole otollinen iässäsi.
Olet sairas, ystävä hyvä.
Opettele tiedostamaan se,
muuten ei ole mahdollisuutta
mainnosmiehelläkään.
Katso vessan peiliä,
montako sinua siellä tänään näkyy?
Aina joku haluaa uskoa...
Sinulle helpompi, kun kukaan ei uskoisi.
Mahdollistaisi syvemmälle menoa,
aika ei ole otollinen iässäsi.
Olet sairas, ystävä hyvä.
Opettele tiedostamaan se,
muuten ei ole mahdollisuutta
mainnosmiehelläkään.
Katso vessan peiliä,
montako sinua siellä tänään näkyy?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Kukaan sinun lähelläsi ei pysy terveenä, tiedät sen. Katso itseäsi peiliin - yksi sinä, sairas sinä. Laske terveet ihmiset ympäristössäsi.
Nolla, nolla, nolla.
että he uskoisivat suoraan sinun selityksiäsi. Nehän eivät, oman ilmoituksesi mukaan, onnu. Ovat vain muuten onttoja.
omituinen rakkausrunoksi? Kukahan se sairas on?
Ei ole rakkautta syytellä toisia ihmisiä.
Olet oikeassa,tämä on sairas rakkausruno!
Siis,ei rakkausruno ollenkaan.
Jotakuta taas mollataan,täällähän se käy niin kätevästi,kun ei uskalleta suoraan sanoa!!!
Kehtaatko edes katsoa peiliä, kehottaisin älä jää tuijottamaan sitä!
*ystävä* hyvä? Ja pah.
Mee sanoo sille ketä asia koskee.
raukka, että ainoa rohkeus löytyy täältä anonyymisti..
edes ainut;)
ES
kun kerran lähettelet viestejä "jollekin", näetkö myös pikku-ukkoja? =)
ehkä kirjoittaja puhuu itsestään ;)
voihan se olla tietty joku jolla on oikeudet nähdä ip-osoitteet, sitten vaan innolla odottaa sopivia kirjoittajia jotka vastaavat hölmöihin teksteihin ja joita sitten yrittää voittaa Rohkeassa "sanasodassa" haukkumalla toisia sairaiksi ja hölmöiksi kun itse on anonyymi mutta muut eivät
aloittajaa? Uskomatonta.
Omituinen runo, en voi muuta sanoa.
tuo ei ole ystävyyttä nähnytkään.
Tämä palstahan on varsinainen hullujen huone, mielenterveyspotilaiden kohtaamispaikka. Paljasta tai tule paljastetuksi- hulluksi.
Tämä on ollut hullujenhuone jo pitkään!
Kiitos erityisesti noille Tepon tyylisille miehille!
Vituttaa monia.
Ei sillä niin väliä vaikka ois sata persoonaa, kunhan kirjoittaa rakkausrunoja. Ihmettelen tuota laitoshoitopotilasta tai ketä nuo hoidon tarpeessa olevat ovat????Joka ketjusta sen/nuo
löytää kohta. Jo tuohon Rellun runoonkin kävi "kusemassa" päälle, siltä se tuntuu, sori ilmaisusta.
Lähetin tämän "runon" ystävälleni, jonka mielestä ei ollut ollenkaan huonosti ilmaistu! Täällä hirveä pultsaus ja kiihko päällä. Taisi mennä jonkun nahan sisään ja otti itteensä. Kirjoitin jutun ilman tunnekuohua, se oli minulle vain yksi ajatus ajatellessani erästä miestä. Joka ei tietenkään käy täällä:):(!
Täällä on ainakin pari uskovaista
jotka kirjoittelee tänne todella uskovaiseen tyyliin,olette varmaankin huomanneet.
mä ihmettelen sitä, et ollaan uskovaisia ja sit ollaan katkeria ja vihaisia, puretaan omaa pahaa oloa muihin ja sit pyydetään jeesukselta anteeksi.
Mä hyväksyn ihmisten erilaisuuden ja jokainen saa uskoa ihan mihin vaan. olen tärmännyt työpaikallakin tähän samaan asiaan. Esim.mä en kuulu mihinkään uskonlahkoon, olen rakastettava ja hyvyys asuu sydämessä. Olen vain pieni ihminen tässä maailmankaikkeudesa.
Työpaikalla tämä uskovainen haukkuu aina kaikki hoitajat mennen tullen ja on vihainen ja katkera,ja sanoi mulle; sä olet hyvä hoitaja, herttainen,mutta ei se riitä, kun kuolet niin helvettiin joudut! minkälaisia kommentteja tämä herättää teissä lukijoissa.
Ei uskova ihminen saa tuolla tavalla ihmisiä nimitellä,eikä ketään helvettiin manata.
Oikea uskova on sydämellinen,avulias ja hillitsee sanansa,vaikka harmittaisikin.
"olkoon puheenne aina suloista ja suolalla höystettyä",ei varmaankaan tarkoita läheisten/työkavereitten mollaamista.
Sydämen sivistystä tarvitaan ja jos sitä ei ole,niin SITÄ EI OLE !!
Tärkeästä asiasta puhut.
Kun kirjoitat > minkälaisia kommentteja tämä herättää teissä lukijoissa < saanen kait vastata omalta kohdalta, vaikka tavallaan olen jäävi eli asianosaisuuden vuoksi esteellinen kun kuulun uskovien joukkoon?
Mutta kerron joitain ajatuksia mitä teksti herätti...
Nyt on vähän kiirus joten laitan hyvin lyhyesti kommenttia.
- -
Vihastuminen, katkeruus, ilkeämielisyys, piikittely eivät aina ole tietoisia valintoja, että ihminen haluaisi olla vihamielinen, katkera, ilkeä ja loukkaava. Kun kyse on emotionaalisesta eli tunne-elämän rikkinäisyydestä nämä asiat ei tee tyhjäksi ettei ihminen voisi olla uskova.
Sellaisella ihmisellä on usein kylliksi kamppailua itsensä kanssa muutenkin ja sitten jos toiset uskovaiset vielä ryhtyy tuomitsemaan ja sulkemaan häntä ulkopuolelle vedoten että "et sä voi olla uskovainen, kun käyttäydyt noin" toimitaan epäkristillisesti ja väärin.
Jumalalle jokainen on rakas, ja Hän haluaa hoitaa sitäkin katkeroitunutta omaansa jonka sisällä on paljon haavoja ja kipua. Hän on aivan yhtä rakas kuin kuka tahansa, ja jos hän on Jeesuksen vastaan ottanut hän on elämässään myöskin yhtä uskovainen kuin kuka tahansa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että hänen väärä käyttäytymisensä olisi sallittavaa. Jumala haluaa rakkaudellaan ihmistä hoitaa ja parantaa.
Mutta paljon riippuu siitä suostuuko uskovainen ihminen pysähtymään asioidensa kanssa, lakkaa syyttämästä lähimmäisiä ja olosuhteita, keskittyy omakohtaiseen vastuuseen parantumisessaan.
- -
Kristillisen näkemyksen mukaan usko ei perustu ihmisen tekoihin vaan Jeesuksen tekoon ristillä, missä Hän kantoi ihmisten synnit avaten anteeksiantamuksen tieksi Jumalan yhteyteen, uudestisyntymiseen, jonka kautta ihmisestä tulee Jumalan lapsi. Uskoa seuraa luonnostaan hyvät teot ja muuttuminen. Emme kuitenkaan saa lähteä liian voimakkaasti arvioimaan jonkun uskoa hänen käyttäytymisensä mukaan koska ihmisten taustat, heidän sisäiset kivut, traumat ja tunnelukot on erilaisia.
Ihmisen piiskaaminen yhä kovempaan yrittämiseen ja parhaansa tekemiseen on ns. karhunpalvelus. Siitä voi syntyä ulkonaisesti moitteetonta elämää, ainakin jos on kulissit pystyssä, mutta sisälle jää hoitamattomia asioita, jotka sitten purkautuu neljän seinän sisällä seurakunnan katseilta salassa tai muuttuu "hurskaaksi ilkeydeksi" eli ei-uskovien mollaamiseksi. Sisäisen parantumisen alku on armossa, että ihminen vapautuu olemaan hyväksytty ilman tekoja.
Jo alkuseurakunnan aikana fariseukset syyttivät kristittyjä että tuollainen opetus johtaa järjettömyyteen: ihminen voi tehdä mitä vaan ja aina armo riittää. Fariseukset eivät ymmärtäneet armon todellisuutta. Raamattu osoittaa heidän näkemyksensä pinnallisuuden.
Paavali puolustaa evankeliumin totuutta syytöksiä vastaan erityisesti Roomalaiskirjeessä.
- -
Rikkinäisyys on haaste kasvuun, mahdollisuus nähdä ja kokea Jumalan huolenpitoa ja voimaa.
Kuinka Hän auttaa minua eheytymään elämäni asioissa, parantaa ja kasvattaa.
Siksi elämä Jumalan yhteydessä on mielenkiintoista koska se on elämää prosessissa, tutkimusmatkaa, jossa jokainen päivä on uusi mahdollisuus oppia tuntemaan Jumalaa, ja oppia tuntemaan itseään Jumalan totuuden valossa.
Vain yksi vaaditaan. Suostuminen.
Uusi testamentti käyttää hengellisestä kasvusta nimitystä pyhitys.
Voimme sanoa: En pelastu pyhitykseni ansiosta, mutta koska olen pelastettu, alan pyhittyä.
1. Pelastus on sisäisen elämän tulemista Jumalan yhteyteen.
2. Pyhitys koskee elämäntapojamme ja vaellustamme maailmassa, se on että elämässämme tulee myös näkyviin kenen yhteydessä olemme, kenelle kuulumme.
Yhtä ehdottomasti kuin julistaa ARMOA, täydellistä ANTEEKSIANTAMUSTA, Raamattu osoittaa PYHITYKSEN, käytännöllisen Jeesukseen SITOUTUMISEN välttämättömyyden.
Raamattu sanoo että uskovan ihmisen ruumis on Pyhän Hengen temppeli, jonka Hengen hän on saanut Jumalalta, ja ettei hän enää ole itsensä omaisuutta, vaan kuuluu Herralle, 1.Kor.6:19.
- -
Teemme syntiä ja lankeamme aika ajoin, jos emme välttämättä suoranaiseen väkivaltaan ainakin ilkeisiin solvauksiin, ihmisarvoa mitätöiviin puheisiin jotka voivat vahingoittaa kipeästi ja saada aikaa lähes parantumattomia haavoja, jos emme ilkeisiin solvauksiin ainakin taitavasti sommiteltuihin parjauksiin, joiden tarkoitus on takana päin saattaa lähimmäinen ikävään valoon ja tuottaa hänelle harmia, jos ei parjauksiin ainakin pahanilkisiin juoruihin, jos ei juoruihin ainakin vihamielisiin ajatuksiin ja katkeraan mielenlaatuun.
Kun Raamattu puhuu synnin harjoittamisesta, joka johtaa ikuiseen kadotukseen, alkukieli käyttää jatkuvaa tekemistä tarkoittavaa sanamuotoa. Se merkitsee elämää synnistä, himoille antautumista ja vaeltamista omien mielitekojen mukaan, joka on eri asia kuin lankeaminen syntiin.
Pyhityksestä eli kasvatettavaksi suostumisesta kieltäytyminen on yhtä kuin selän kääntäminen Jeesukselle. Ihminen voi suullaan hokea Jeesuksen nimeä vaikka sydän olisi Hänestä kaukana.
Jumala näkee ihmisen sydämen tilan.
Milloin on kyse lankeemuksesta ja milloin itsepäisestä tottelemattomuudesta: synnillisestä elämäntavasta ja riippumattomuudesta, antautumattomuudesta.
Se on Hänellä tiedossa.
Uskova ei ole täydellinen ja tekee varmasti elämänsä aikana erehdyksiä, joskus varsin kipeitä, joiden seurauksia saa sitten kantaa mahdollisesti lopun elämää. Anteeksiantamus ja armo, elävä yhteys Jumalaan, mahdollistaa lohdutuksen ja huolenpidon, niin että langennut voi nousta ja jatkaa. Vaikka synnistä olisi käytännöllisiä seurauksia joita ei voi välttää eikä pyyhkiä pois, armo auttaa kestämään ja kantamaan ne.
Synnillä on siis ajallisia seurauksia, mutta Jeesuksen sovintotyö vapauttaa iankaikkisesta tuomiosta ne, joilla Jeesus on pelastajana ja Herrana.
Ydin ei ole teoissa.
Kristinusko ei ole tekokeskeistä vaan suhdekeskeistä. Ydin on aina elävä yhteys Jumalaan.
Kristillisyys on suhdetta rakastavaan Jumalaan, elämää Hänen varassaan.
Silloin ihminen alkaa parantua sisäisistä haavoista, mustasukkaisuuksista ja epäluuloista, äkkipikaisuudesta ja kyynisestä mielenlaadusta jne.
Jokainen on yhä yksilöllinen persoona ja jokaisella on oma luonteensa.
Jumala ei hävitä eikä mitätöi persoonallisuutta eikä tee väkivaltaa luonteellemme, mutta Hän kaunistaa ihmistä, muokaten armonsa tuntemisen kautta.
Silloin ihmisellä on hyvä olla.
- -
Jos todellista luovuttautumista, antautumista Jumalalle ei ole tapahtunut tai jostain syystä, esimerkiksi vääristyneen ja tekokeskeisen opetuksen vuoksi, ei ole osattu omaksua vapauttavaa armoa, seuraukset tulevat sitten näkyviin, erityisesti ihmissuhteissa.
Ja jos uskova etsii elämänsä tyydytystä kumppanista, kokeakseen täyttymyksen hänen kauttaan, arvojärjestys on väärä. Silloin kumppanista tulee Jeesuksen korvike. On tärkeitä asioita joita Jumala ei väheksy mutta ne eivät saa mennä tärkeimmän eli Hänen itsensä edelle, muuten seurauksena on uskonelämän vääristymistä, monenlaista hämmenystä ja turhia haavoja.
Erityisesti jos uskova elää irtosuhteissa ja niin tehdessään vetoaa rakkauteen ja armoon, sulkien sisimpänsä Pyhän Hengen ohjaukselta. Silloin vaellusta ohjaavat omat mielihalut, ja alitajuiset impulssit tekeytyvät Jumalan "ääneksi".
Rukous ei enää olekaan aitoa ja avointa seurustelua.
Ihminen rukoilee Jumalan johdatusta ja kun joku asia tuntuu itsestä tarpeeksi hyvältä hän ajatelee oitis että tää asia nyt sitten on Jumalan tahto ja johdatus. Viis siitä mitä Raamattu sanoo. Omat tunteet on totuuden lähtökohta ja asioiden mittari.
Tunteet sotkevat uskon koska lähtökohta jo alusta asti on ollut vinoutunut.
Kaikilla meillä on haavoja ja uskovainen ihminen on yhtä epätäydellinen kuin kuka tahansa,
mutta:
USKOVAINEN ON KUTSUTTU ELÄMÄÄN JUMALAN PERIAATTEIDEN MUKAAN,
ei tekoihin keskittyen vaan henkilökohtaiseen suhteeseen, missä Jumalan armo vaikuttaa muuttumista, joskus hitaasti ja monien kompurointien kautta mutta kuitenkin.
Kunhan vain henkilökohtainen suhde otetaan todesta ja synnin kanssa ei leikitellä.
"Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa..."
Tiit.2:11,12.
- -
Oho tulipas kuitenkin pitkä kirjoitus. Heittelen vähän katkomerkkejä väliin jakamaan tekstiä että on helpompi lukea... Jos nyt jotakin sattuu näkökulmani kiinnostavan...
Ja vielä tämän verran, ettei tosiaan oo kyse mistään lohkosta tai lahkosta. Kyse on Jeesuksesta. Kristillinen seurakunta ei ole tarkoitettu julistamaan itseään vaan Jeesusta. Itse kuulun vapaaseurakuntaan mutta voisin yhtä hyvin kuulua helluntaihin, babtisteihin tai metodisteihin. Jopa luterilaiseen kirkkoon. Ehkä jopa ortodokseihin. En katolilaisiin, vaikka uskon että sielläkin on paljon vilpittömiä kristittyjä.
Ehdottomasti en jehoviin enkä mormoneihin, jotka eivät ole kristittyjä vaikka vetoavat Jeesuksen nimeen. Heidän käsitys ja opetus Jeesuksesta ja evankeliumista on täysin oma ja poikkeaa kristinuskosta.
Seurakunta ei ole minulle vapauttani rajoittava tekijä. Päinvastoin käytän kristityn vapautta henkilökohtaisesti sitoutumalla vajavaisena ihmisenä toisten vajavaisten ihmisten kanssa yhdessä kasvamaan jotta kristilliset ihanteet voisi toteutua käytännössä. Seurakunta ei estä käymästä muiden kristillisten seurakuntien ja kirkkojen tilaisuuksissa eikä olemasta kanssakäymisessä ei-uskovien ihmisten kanssa. Sellainen luulo on väärä.
Evankeliumi on kaikissa kristillisissä kirkkokunnissa sama vaikka jotkin opilliset seikat ja seurakunnallinen toimintakulttuuri vaihtelisi. Se ei ole olennaista. Olennaista on henkilökohtainen suhde elämän lähteeseen, vapahtajaan ja parantajaan Jeesukseen. Silloin ihminen alkaa kasvaa, oppii näkemään virheitään ja toisten syyttämisen sijasta ottaa vastuuta omista asenteista ja teoista.
- -
Raamattu sanoo ettei terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat...
Kuka sitten on terve?
Jumalan näkökulmasta kukaan ei ole täysin terve.
Ihmisen täytyy vain tulla tietoiseksi vaillinaisuudestaan, havaita parantumisen tarpeensa ennen kuin hän voi ottaa vastaan Parantajaa ja avautua Jumalan hyvälle tahdolle, rakkaudelle, joka Hänellä on jokaista varten yltäkylläisesti Jeesuksessa.
Jumalallista armoa ei voi löytää Jeesuksen ulkopuolelta siitä yksinkertaisesta syystä, että ihminen on syntinen ja vain Jeesus on sovittanut synnit. Siksi Jumalan asettama tie ei ole jokin uskonnollinen abstraktio. Totuus on pohjimmiltaan Persoonassa, ei tässä tai tuossa oppirakennelmassa.
Näkemykseni on että 100% oikea oppi on vaan Isällä taivaassa.
Alhaalla olemme vajavaisia ja ymmärrämme puutteellisesti. Jeesuksen yhteydessä voimme kuitenkin oppia ymmärtämään tärkeimmän ja kasvaa sisällisessä totuuden tuntemisessa.
- -
Ainoastaan syvä riippuvaisuus Jeesuksesta johtaa terveeseen riippumattomuuteen jossa elämämme ei ole muiden ihmisten eikä edes olosuhteiden heiteltävissä. Jumalan lapsen rauha ja sisäinen lepo pysyy tuleepa niskaan millaisia kiviä tahansa, jos hän on oppinut kiinnittämään sisäisen katseensa Jeesukseen, on antautunut Hänen rakkaudelleen ja tahtoo elää parannusta tehden.
Armon varassa.
Rikkinäisen ihmisen tunteet voi kyllä heitellä, tunnekuohuja tulee ja menee olkoon kuinka kristitty tahansa, mutta kuohujen alla on ja pysyy tuo pohjimmainen rauha.
Jumalan kanssa seurustellen tunnekuohuja oppii käsittelemään ja hallitsemaan.
Sisäisen parantumisen myötä oikea asenne on yhä helpompi säilyttää kovienkin vastoinkäymisten keskellä niin että sisäinen lepo ottaa emotionaalisen myrskyn hallintaansa ja asettaa sen kuohut.
Uskovainen ei ole täydellinen mutta on kutsuttu kasvamaan Jeesuksen täydellisyyden varassa.
- -
Otan kirjoituksesi talteen ja luulenpa että luen sen seurakunnassa.
Toivottavasti kuvauksesi uskovaisesta työtoverista puhuttelee useita ja johtaa ottamaan vastuuta hengellisestä kasvustaan?
Nyt menen saunaan ja sitten lähden liikenteeseen... Joten heips... Hyvää perjantai-iltaa ihan jokaiselle...
Ja jos ilta ei tunnu hyvältä ja asiat jäytää, arvokas ihminen oot silti!
Uskot tai et. Toivottelee
parta.
Moi.
kiitos paljon vastauksesta,
joka oli aika pitkä, ei vaan ihan mahottoman pitkä>>>>>>>>>>huuiii!
nyt asiaan,
olen itse "henkiselle tielle " ajautunut n.4v.
rankka on ollut elämäni, vastoinkäymisisä,
ja joka päivä sitä oppii ja kehittyy vapautuakseen,
tavoitteena valaistuminen:)
uskon Jumalaan ja mulla on henkioppaita ja enkeleitä ym. auttajia ja ohjaajia, luotan sisäiseen intuitioon..
turhia asioita elämästä jää luonnostaan pois..
ja ego pienenee.
oisin kiinnostunut kirjoittelemaan aiheesta kanssas s-postiin. Mikä on osoite?
Ajattelin että voi sentään kun tuli pitkä kirjoitus - ja siltikin sanoin vaan osan päällimmäisistä ajatuksista. No niin, yksi tärkeistä taidoista mitkä itseltäni puuttuu on tiivistämisen taito, jos ryhdyn tiivistelemään ja hiomaan pilkkujen paikkaa siinä menee helpostikin pari tuntia ja nyt oli sauna odottamassa. Joskus ajattelin kirjoittamisen lopettamista kun tuolla uskontopuolella paljon kirjoittelin ja tuli kommenttia että älä hyvä ihminen näin hirveen pitkiä. Sitten päätin että hyväksyn oman tyylini, yritän oppia sanomaan lyhyemmin mutta en ota paineita, mun tyyli nyt on monisanainen ja rönsyilevä, jokaisella on tyylinsä kirjoittaa. Jos ei tykkää toisen teksteistä tai ei jaksa lukea ainahan voi mennä ohi. Joiltain tuli positiivistakin palautetta että tykkäsivät teksteistäni joten päättelin että voin jatkaa niin kuin itselle luontaista on. Toki tahdon oppia tiivistämisen taitoa.
Lauteilla istuskellessa päätin etten lähdekään liikenteeseen vaan palaan nettiin.
Iltapala tuli syötyä ja tässä sitä ollaan.
Kiitos palautteestasi että kovin ystävällisesti ja hauskasti kommentoit kirjoitukseni pituutta.
Sanon muutaman asian kun saunassa jotenkin koin että haluan kertoa. Tähän keskusteluun vähän ja sitten nimimerkille "raati" tuonne Visite-runon kommenttiin ehkä enempi. Katsotaan.
On uskovaisia jotka kiinnittää erittäin paljon huomiota asioihin kuten alkoholi, tupakointi ja pukeutuminen. Itse en polta enkä käytä alkoholia ollenkaan. Kahvin olen jättänyt ja teetäkin yritän nauttia kohtuullisesti vaikka joinain päivinä menee pari kannua. Vuoden verran olin kasvissyöjä, edelleenkin syön mieluummin kalaa kuin punaista lihaa ja muutenkin yritän pitää terveydestä huolta etten ihan epäterveellisiä nassuta. On luonnotonta jos syö mitä sattuu ja sitten rukoilee että Jumala auttais pysymään terveenä. No niin, taasko rönsyilee... Siis, vaikka mielestäni uskovainen ei voi kännätä ja pukeutumisellakin on väliä - en ymmärrä jos uskovainen pukeutumisella korostaa seksuaalisuuttaan ja keimailee, vielä sittenkin kun on vuosia ollut uskossa, pitäisihän toki keskittyä sydämen kauneuteen ja puhtauteen - en silti katso asiakseni korostaa hirveän paljon näitä. Alusta alkaen olen kiinnittänyt enemmän huomiota niin sanottuihin sisäisiin synteihin, jotka ei ole niin helposti näkyvissä, siis ajatusmaailman ja asenteiden vääryyksiin. Niistä olen seurakunnan edessä puhunut jo heti kohta uskoontuloni jälkeen kun sain mahdollisuuden jakaa asioita sydämeltäni, myöhemmin olen paljonkin maininnut tästä aihealueesta, avoimuudesta ja rehellisyydestä.
Olin täysin vakavissani kun totesin sinulle että voin lukea kirjoituksesi jonain kertana.
Tarkoitukseni ei tekstilläni siis ollut puolustella uskovien vääriä asenteita ja ilkeitä, piikikkäitä sanoja, hölmöjä tekoja ja sydämetöntä käyttäytymistä. Päinvastoin on oikein että sellaisesta moititaan. Kuitenkin, kun olen niistä asioista puhunut ja varsin vakavin äänenpainoin niin tahdon tehdä sen syyllistämättä sekä aina osoittaen Kristusta tienä muutokseen. Yritän välttää painostavaa sävyä ettei kuulijoiden joukossa kenellekään uskovaiselle tulisi puheestani sellainen tunne että kun on käyttäytymisessään ollut epäkristillinen niin on sitten kelvoton Jeesukselle ja täys mätämuna. Niin ei suinkaan ole. On tärkeää ettei näissä asioissa aseteta ihmisen päälle taakkoja kun nimenomaan on tarkoitus johtaa taakoista vapautumaan, että hän vois kokea sisäistä lepoa ja rauhaa Jumalan rakkaudessa.
On aivan varmasti uskovienkin piirissä sydämen kovuutta ja ilkeyttä joka johtuu nöyrtymättömyydestä. Pidetään itsellä oikeus käyttäytyä tyhmästi ja vieläpä puolustellaan sitä. Ei olla tosissaan lähdetty rehelliseen itsetutkisteluun, etsimään Jumalan läpivalaisua ja tahdon toteutumista asenteissa. Syitä on monia mutta kaikissa niissä lienee ylpeys ja oman minän korottaminen suurimpana. Tämä on erittäin vakava asia jota ei voi silitellä pinnan alle ja jättää huomiotta. Mutta toinen puoli on ihmisen rikkinäisyydestä ja vaillinaisuudesta johtuva erehtyväisyys. On tahdottu sitoutua koko elämällä Jeesukseen ja lähdetty kulkemaan oikeaa tietä mutta sisimmässä on vaikeita haavoja, elämänkokemusten tuottamia kipuja, ehkä jopa sairaalloista luulottelua, äärimmillään vainoharhaisuutta ja jopa väkivallan henkeä. Kuinkas heitä autat?
Ihmisen on opittava ottamaan vastuuta omien haavojensa parantumisesta, ei voi loputtomiin käyttäytyä kuinka tahansa ja sitten vedota vaikeaan lapsuuteen, insestiin tms.
Nyt eletään tätä päivää. Olennaisinta ei ole mitä sinulle on tehty vaan kuinka niihin suhtaudut. Siinä jokainen on kipunsa kanssa ja uskova erityisesti Jumalan totuuden edessä kun pyhä Kaikkivaltias tahtoo niissä johtaa parantumiseen.
Kasvuun kuulu aina kasvukipu.
En ole mikään varsinainen puhuja päätoimisesti, ajoittain puhun enemmän ja monissa paikoissa, en ainoastaan vapaaseurakunnassa vaan muuallakin, sen mukaan kuin pyydetään tai elämä johtaa, mutta on hiljaisempiakin kausia ettei tule puhuttua. Monenlaisia ihmisiä ja mitä moninaisempia ongelmavyyhtejä on kuitenkin tullut kohdattua niin seurakunnissa ja seurakuntien ulkopuolella eikä omankaan elämän ruusuilla tanssimisesta ole puuttunut okaita ruusujen varsissa.
Jalkapohjissa sen joskus tuntee.
Laitetaanko tähän kohtaan hymiö? Nooo... jätetään pois...
Vuosien aikana on saanut opetella tärkeää läksyä, ihmisten asioita kuunnellessa ja heidän puolesta rukoillessa, että ei ole hyötyä luetella toiselle hänen vikojaan vaan tärkeintä niissä tilanteissa kysyä Jumalan edessä: - Voinko tätä ihmistä jotenkin auttaa eteenpäin niin, että hän eräänä päivänä pystyisi näkemään virheensä, ottamaan vastuullisuutensa todesta, havaitsemaan luulottelunsa luulotteluiksi ja avautumaan syvemmin Sinun parantavalle rakkaudelle.
Muuten kaikki jää tyhjänpäiväisen moralisoinnin tasolle eikä auta sitä rikkinäistä ihmistä tipan tippaa, päinvastoin synnyttää enempi vihaa ja uhmaa hänessä. Sitten tietysti "hurskas" uskovainen voi lohduttaa itseään että sainpahan sanotuksi totuuden sanoja ja jos ei ota totuuksia vastaan oma on vikansa ja vahinkonsa.
Voi rakas Jumala kuinka surullista ja ikävää!
Asiat mitä tuolla tavalla kovuudessa luetellaan on ehkä kyllä sinänsä tosiasioita mutta Kristuksen totuus ei ole siinä mukana ja se olisi kuitenkin tärkeintä.
Sielunhoidollisessa keskustelussa on tärkeää olla korvat auki kolmeen suuntaan. En tiedä miksi tässä kerron mutta sanon. Ensinnäkin, on tärkeää kuunnella IHMISTÄ. Mitä hän oikeasti sanoo, mitä hän yrittää sanoa. Olla kiinnostunut hänen asioistaan, ottaa hänet todesta. Toinen tärkeä asia on kuunnella ITSEÄÄN. Millaisia mielikuvia ja tunteita toisen sanat herättävät minussa. On tärkeää tajuta etteivät mielikuvani toisen asioista ole lainkaan sama kuin hänen asiansa. Jos henkilön kertomukset synnyttävät minussa vastenmielisyyttä on erityisen tärkeää tunnistaa oma vastenmielisyys ja heti käsitellä se mielessään, ottaa Pyhältä Hengeltä vastaan armoa omaan ajatusmaailmaan niin, ettei ala suhtautua toiseen oman tunne-elämän kipujen ja muistojen kautta että oma keskeneräisyys estäisi olemasta parantavan läsnäolon kanava toisen kohdalla. Sitten kolmas ja tärkein, hengellinen kuulokyky auki JUMALAN suuntaan mitä Hän tahtoo viestittää ihmisen tarpeisiin.
1. Mitä ihminen sanoo. 2. Mitä oma sielu sanoo. 3. Mitä Jumala haluaisi sanoa.
Jumalallinen informaatio ei perustu intuitioon eikä sielulliseen herkkyyteen, intuitio voi olla jopa esteenä.
Jumalan vaikuttama ymmärrys on yliluonnollista. Oma herkkyyteni ja vaistoni saattaa kertoa ihmisestä asioita jotka ovat aivan totta mutta Jumala, joka näkee syvemmälle, voi katsoa asiallisemmaksi ja ajankohtaisemmaksi puuttua seikkoihin joita en itse millään herkkyydelläni oivalla. Näin on tapahtunut useinkin.
On siis tärkeintä kuunnella Jumalan Henkeä ja tätä kuulokykyä oppii vain seurustelemalla Hänen kanssa eli pitämällä omasta rukouselämästä huolta.
Silloin oppii erottamaan kuten Raamattu sanoo sielun ja hengen ettei sekoita alitajunnasta nousevia impulsseja ja empaattista herkkyyttä hengelliseen kokemiseen.
Sielunvihollinen - kyllä, sellainen on olemassa! - voi sekottaa ja häiritä sielunelämän tasolla. Tällöin hengelliset viestit vääristyvät koska oman tunne-elämän kautta vastaanotin on altis häiriötekijöille. Mutta uskova joka tosissaan on antautunut Jeesukselle ei rukoustyössä toimi sielullaan vaan hengessään joka on puhdas ja Pyhän Hengen liittämä itse Isän sydämeen. Sieltä kumpuaa sisällinen ohjaus johon vihollisella ei ole mahdollisuutta tarttua. Tällä tasolla ihminen ei käytä inhimillistä sieluaan ja luontaista ymmärrystä vaan toimii eri tasolla.
Kovastipa taas rönsyilen vaan uskon että tällä kertaa tuli sanottua oikeasti tärkeitä asioita. :-)
Nämä on käytännön kautta opittuja eikä kirjatietoa.
Kun syksyllä 1989 tulin uskoon Jumalasta tuli minulle hyvin todellinen. Siitä asti oon kokenut Hänen läsnäoloaan ja saanut rukousvastauksia. Nykyisellään läsnäolo ja johdatus ei ole yhtä voimakasta ja syvällistä kuin joskus, johtuen omista virheistä mitä on tullut tehtyä, joten kokemuksenkin kautta voin sanoa uskovaiselle että synnin kanssa ei tosiaan ole leikkimistä ja Jumala odottaa tottelevaisuutta, armo ei ole halpaa kauppatavaraa johon vedoten voisi vetää Jumalan siunauksia taivaasta oman halun mukaan.
Yhden suuren pettymyksen seurausta tavallaan on sekin että löydän itseni nyt tältä palstalta. On turha jossitella missä olisin tänään jos ja jos.
Nytpä olen tässä ja tästä tahdon jatkaa kuinka elämä johtaakin...
Vaikeampaa kuin antaa muille anteeksi on ollut antaa anteeksi itselleen... Tuttua?
Uskoani kriisit ei ole vieneet. Jeesus kun ei kaadu elämän myrskyihin ja karikoihin. Oma uskottelu ja inhimilliset uskonvarmuudet saa mennä ja toivottelen tervemenoa, jotta Vapahtaja itsessään olisi ihanin kaikessa. Hänestä kumpuava usko ainoastaan kirkastuu elämän koettelemuksissa kun ihminen saa pudota Jumalan käsivarsien varaan, kuvaannollisesti sanoen.
Olkoon kriisit toisten töppäyksistä tai omista töppäilyistä johtuvia kyllä Jumala avaa tien eteenpäin kun sitä rehellisesti Häneltä pyytää ja suostuu kantamaan vastuunsa. Joskus tie olisi voinut johtaa johonkin suuntaan ja nyt ehkä toisaalle. Tärkeää on kulkea sinne minne Jumala kulloinkin johtaa.
Hölmöä olisikin Jumalaa syyttää omista virheistä. Hän on äärettömän hyvä, täynnä hyviä ajatuksia ja rakastavaa tahtoa.
Hänessä ei ole kaksimielisyyttä, ei teeskentelyä.
"Ja tämä on sanoma, jonka olemme häneltä (Jeesukselta) kuulleet ja jonka me teille julistamme: että Jumala on valkeus ja ettei hänessä ole mitään pimeyttä."
Ensimmäinen Johanneksen kirje 1:5.
Ai niin... Meinasi unohtua...
Suvaitsevaisuudesta kun niin paljon puhutaan. Huomaan että uskoontulon myötä minusta on tullut suvaitsevaisempi kuin ennen. Asiathan on niin kovin moninaisia. Jonkun on vaikea suvaita ja sulattaa alkoholisteja ja aineiden käyttäjiä. Minulle siinä ei ollut mitään ongelmaa kun itsekin jonkin aikaa elin siinä maailmassa. Vaikeampaa on ollut suvaita ja sulattaa ihmisiä jotka nenä pystyssä kulkee lähimmäisen ohi ja sanoo olevansa parempia kuin tuo pohjasakka. Tänään osaan suvaita ja sulattaa nämäkin rakkaina lähimmäisinä. Kuin myös edelleen sen pohjasakaksi mainostetun ryhmän mikä elää ainehuuruissa ja valitettavan usein väkivallan keskellä. Itse en onneksi ollut varsin väkivaltainen mutta eipä ole paljon parempi jos pahoinvointi kääntyy itsetuhoisuudeksi kuten minulle kävi. On ihme että selvisin niistä hulluista kuvioista. Moninkertainen kiitos Jumalalle.
Ihmisen suvaitseminen niin ettei koe häntä kohtaan vihaa eikä halveksuntaa henkilönä, että antaa hänelle ihmisarvon ja tahtoo kunnioittaa hänen yksilöllistä elämää, ei tietenkään ole sama kuin ihmisen kaikkien tekojen hyväksyminen tai että olisi yhtä mieltä hänen ajatusmaailmansa kanssa.
Todellista suvaitsevaisuutta on mielestäni että erilaiset ihmiset saa ja voi sanoa mielipiteensä, jyrkätkin. Sitten niistä keskustellaan ilman että täytyy yrittää päästä toisen niskan päälle nolaamaan hänet. Suvaitsevaisuuteen ei kuulu tölviminen ja ilkeä piikittely.
Sen sijaan sellainen suvaitsevaisuus että pyrkii olemaan kaikkien kanssa samaa mieltä ei ole oikeaa suvaitsevaisuutta eikä edes rehellistä.
Lopuksi vielä puheenaiheeseen mistä lähdettiin liikkeelle. :-)
Eräs tuntemani saarnamies oli vielä uskoontulonsa jälkeenkin niin äkkipikainen jääräpää että esimerkiksi KAN-kodilta (kristillinen alkoholisti- ja narkomaani-koti) lähtiessään, kun mielipiteet henkilökunnan kanssa meni ristiin, veti talon ikkunoita säpäleiksi.
Myöhemmin seurakunnassa hän täräytti yhtä seurakunnan johtohenkilöä naamatauluun erimielisyyksien johdosta.
Tällä henkilöllä oli hyvin vaikea tausta ja monien vuosien rikkinäinen elämä takana.
Nykyään hän on itse kiertävä saarnaaja ja esimerkki että Jumalan parantava rakkaus tekee työtä kun ihminen suostuu parannettavaksi.
Tai ajatellaan vaikka Reijo Loikkasta, nyt jo edesmennyttä Pietarin vankilatyön suurmiestä. Hän vietti enimmän osan elämästään kiven sisällä ja viimeistä tuomiotaan istui taposta Kakolassa. Lääkärinlausuntojen mukaan toivoton tapaus. Vankilapsykiatrit ja muut luokitteli Loikkasen psykopaatiksi ja papereissa oli merkintä: kyvytön asettumaan toisen ihmisen asemaan, ei osaa tuntea myötätuntoa uhrejaan kohtaan. Kun tämä ihminen tuli Kakolassa uskoon hänen sisäinen elämä ja sen seurauksena ulkoinen muuttui. Jossain vaiheessa mies armahdettiin ja pian sen jälkeen hänelle avautui erinäisten vaiheiden kautta mahdollisuus vankilatyöhön Venäjällä. Kävin tutustumassa Reijon työhön ja hänen ryhmän mukana Pietarin vankiloihin samoilla reissuilla kun vein ystävän kanssa vaatteita vähävaraisiin perheisiin Pietarin lähistöllä 1990-luvun puolivälissä. Reijo teki todella suuriarvoista työtä että vankien rikoskierre katkeaisi ja he saisi normaalista elämästä kiinni ja alkaisi hoitaa asioitaan kuntoon.
Ihmisen ei tarvitse olla alkoholisti tai rikollinen että hän tarvitsisi Jumalan apua, ja että voisi kokea Hänen hyväksyvää ja parantavaa rakkauttaan.
Olen niin varma kun vaan varma voi olla että jokainen tässä maailmassa on enemmän tai vähemmän rikki, on monia kipuja sisällä, jopa sellaisia mitkä on tukahdutettu ja joita ihminen ei edes tiedosta.
Myös niillä jotka naureskelee uskovaisia että onpa siinä heikko tyyppi kun hakee mielikuvitusolennolta apua ongelmiinsa - jne. - on omat vammansa.
On ihmisiä jotka tiedostavat avuntarpeensa ja ottavat vastaan Jumalan tarjoaman avun ja on ihmisiä jotka yrittävät yhä edelleen tulla toimeen itse. Niin tai näin. Kristittynä uskon että Jumala rakastaa jokaista ja kokemukseni on että Jeesus on ratkaisu ihmisen syvimpään probleemaan.
Eipä muuta nouse mieleen näin äkkiseltään...
Vaan olipa tässäkin?
TOIVON SINULLE
oikein syvää rakkauden kosketusta tänä yönä
ja kaikkea hyvää elämän matkalle
- mamabeard (äitiparta).
[email protected]
Alleviivaan vielä tätä. On toki tärkeää nähdä toisten virheet mutta paljon tärkeämpää nähdä omat. Se on kasvun edellytys, että on oman elämänsä kanssa todellisuuden edessä. Juuri sellaisena kuin on.
Toista emme voi muuttaa mutta itse voimme muuttua. Toisen katkeruutta emme voi työstää mutta omaa voimme.
Oman muuttumisen seurauksena toinenkin voi muuttua, jos ei muuten niin ainakin oma katsantotapa häntä kohtaan muuttuu perusteellisesti.
Lähimmäinen näyttää silloin kokonaan toisenlaiselta, kuin muuttuneelta, kun häntä katsoo armahtavalla sydämellä. Tämänkaltainen lähimmäisen näkeminen on yleensä vaikeaa ja usein täysin mahdotonta jos ei itse ole parantumisen prosessissa etsien kokosydämisesti oikeaa ja hyvää.
Peilit ovat särkyneet niin kuin sydän.
Emme näe niistä itseämme,
vain toisen.
Jokainen lyönti rinnassamme todistaa yksityisyydestämme. Minä olen minä.
Syytäessäni sitä lauseina toisen kasvoille,
olenkin kiinni hänessä.
Minä olen minä, ja minulla on
vapaus omaan, loukkaamattomaan
elämään.
Särkyneet peilit eivät jätä ihmistä rauhaan.
Ne tulevat vastaan katujen kulmissa, irrallisissa lauseissa
jotka muistuttavat menneistä pettymyksistä.
Kipeämpää kuin paljas suru on ilon muisto.
Nyt kun kaikki on paljastunut, ja näyttäytyy karkeassa valossa.
Voi minua, iloitsin pettäjän käsivarsilla!
Kaikilla meillä on särkyneet peilit.
Sydäntemme hakatessa niiden säleistä pintaa vasten
rosot repivät lihaamme rikki.
Tempoilemme itseytemme kahleissa.
Yksinäisinä öinä puremme käsivarttamme
kiroten itseämme kuuman kaipauksen tähden.
Hänen ihanat, pehmeät kätensä!
Olkoon niin.
Luovutan hänet elämälle.
Toivon hänelle kaikkea hyvää - mutta en sano sitä,
koska tiedän, sanoihini kätkeytyisi kuitenkin ivaa, katkerin sävyin:
kaikkea hyvää sulle sitten vaan,
koitapa pärjäillä, itsesi kanssa, jos pystyt.
Vaikenen.
Kohtaan sydämeni kivun.
Olen kuin rukoillen äänettä - en edes tiedä ketä, mutta jos
on joku
ylhäällä jossain
joka kuulee pienen ihmisen kivun -
toivon hiljaa peilini parantumista, nähdäkseni
eräänä päivänä itseni.
Olisin vapaa, rakastamaan. Ehkä vähän
vapaampi?
Ehkä kipeästi ja pienin askelin.
Kiitos elämän lahjasta.
Mahdollisuudesta.
Hyväksyä jalkojensa kipu, sydämensä rosot,
ja kulkea eteenpäin syyttämättä.
Opetella antamaan anteeksi - itselleenkin.
Se on monta kertaa vaikeinta.
Minä olen minä, ja minulla on
oma, velvoittava vastuullisuuteni, mahdollisuutena
kasvuun ja parantumiseen.
En sano tätä syytäen kasvoillesi, alleviivaten
sinun velvollisuuttasi parantua.
Sanon itselleni, oman peilini edessä -
ja tiedän, siinä on vielä niin kovin paljon vääristäviä säröjä.
Voi äitiparta, ihan kuin minun elämästä,
elän tän kivun kanssa
ja itse se täytyy kestää
kohdata
mutta koko ajan lähempänä vapautumista :))
ilossa ja rakkaudessa elää
kuin avoauton kuomu auki
hiukset tuulessa tuivertaa avoimena
sydän täynnä rakkautta ja iloa
pyyteetöntä rakkautta :)
Kiitos paljon tästä koskettavasta ja herkästä runosta,ja suuri hali sulle :)
korjaus
Kun laitoin tuon vertauksen, niin tarkoitin sitä minkälaista se on sitten kun vapautuu..
ymmärsit varmaanki..
kiireessä kirjoitan,
saunaan menossa..
Sullekin lempeitä löylyjä :)