Toinen kylkeni

... en olekaan ennen törmännyt. Vaan sepä olikin lainausmerkeissä. :) Kiva, kun on kivaa. Hyvä, kun runoni sitten napsahti juuri oikeaan rakoon. Ei sitä aina voi niin penteleen luova olla. Itsellänikin on viimeaikoina runorintamaa vaivannut jonkinasteinen palstaväsymys. Miten mukavaa, että vielä on sentään ruutuvihkoja ja lyijykyniä - ihan vain sitä varalta, että tämä sähköinen keinotodellisuus alkaa tympiä. Uutta runoa putkeen sullekin vain, kyllä se sieltä syntyy, kun haluaa syntyä. Kiitos kommentistasi ja "liian" onnellisen iltapäivän jatkot sinne!

Ja varmasti on ainakin sinun kohdallasi. Yritän kovasti kehittyä (no, joskus kiihkeämmällä innolla, joskus laimeammalla) kynäilijänä. Haluaisinkin tietää, mitä tarkoitat soimisella. Loppusointuja? Yleistä rytmiä/poljentoa, johon liittyy harkittu, tekstiä oikeassa kohdassa jakava, rivitys ynnä parisäkeiden yhteenmallaava tavumäärä? Vaiko kenties yksittäisten sanojen toisiinsa soimista, äänteellistä toistoa? Näistä olen suoralta kädeltä valmis tunnustamaan, että rytmi vielä hakee itseään, ja loppusointuja ei ole lainkaan, koska nykyisin olen pitäytynyt modernin t. kokeilevan runouden piirissä. Rytmi tosiaan pitäisi olla. Hmm, täytynee tutkailla sitä tarkemmin. Mikä noista edellä mainitsemistani asioista häiritsee sinua kaikkein pahiten?

Sanoma. Mitä tarkoitat sillä? (Suo anteeksi yksinkertaisuuteeni ja käsittämättömän yksityiskohtaisen tiedonjanoni). Pitääkö runossa mielestäsi olla jonkinlainen opetus vai tarkoitatko vain runon pääajatusta, johtavaa ideaa? Opetusta ei ole, mutta ajatusta kylläkin. Minun ongelmani on, aivan oikein, epämääräisyys. Heittelen kielikuvia - sekä kliseisiä että omaperäisiä - pahemmin ajattelematta, voiko lukija lopputuloksesta tulkita johtavan idean kaiken hörsön joukosta. Huoh. Olen kova tyttö selittämään, joten:

Kaksi ensimmäistä säkeistöä kuvaavat yhtäaikaisesti sekä tunnelmakokemusta että runonpuhujan sisäisen maailman tilaa. Voidaan kuvitella, että hän seisoo kuutamoisena, lumisena iltana yksin ulkona. Hetki saa puhujan aistit terävöitymään: hän havaitsee selvästi hämärän (tulevan yön = yksinäisyytensä, ehkä jonkinlaisen toivottomuuden) ja lumen (kylmyyden = välinpitämättömyys, "sydämen kylmyys" jne.). Jokainen on varmaan joskus kokenut vastaavan tilanteen. Kun yhtäkkiä keskittyy aistimaan ympäristöään öiseen aikaan, alkaa vähän kerrassaan myös tajuta tienoon valtaisan hiljaisuuden.

Varjoisia silmiä en oikein osaa selittää. Yksinkertaisimmillaan se voisi merkitä vaikka pimeyttä/hämärää ja sitä, että pimeässä/hämärässä ei näe hyvin. Aiemmin kuvattuna pysähtyneisyyden hetkenä ainoat ympäristöstä selkeästi tunnistettavat äänet saattavat olla oma hengitys ja, kyllä vain, veren kohina korvissa ts. hiljaisuuden humina. "Varjoiset silmäni tavoittelevat/korvien huminaa, eivät näe/hengitystä pidemmälle." Kun korvissa humisee vain hiljaisuus, silmät eivät pysty tavoittamaan mitään erityistä äänen aiheuttajaa vaikka kuinka tihrustaisivat pimeyteen. Runon puhuja yrittää ymmärtää omaa pienuuttaan, pimeyttä ympärillään, yksinäisyyttään. Hän ei pääse lopputulokseen. Se, että hän ei näe hengitystään pidemmälle voi tarkoittaa mm: hänen kyvyttömyyttään ajatella omaa napaansa pidemmälle tai sitä, ettei hän näe poistumistietä sisäisestä tilanteestaan eli hän ei tiedä elämästään yhtä hengitystään kauemmas tulevaisuuteen.

Kolmannessa säkeistössä tapahtuu ihanuuksien ihanuus ja autuuden huippu. Joku ystävällinen henkilö ilmestyy lieventämään runon puhujan ihmisenikävää. Neljännessä ja viidennessä säkeistössä tätä ihmeellistä tapahtumaa verrataan ensimmäisten säkeistöjen tunnelmiin, mutta tällä kertaa tunnelmat on kuvattu toisin: puhuja havahtuukin haaveistaan, ylikorostuneet aistit ottavat jälleen omat paikkansa eikä hiljaisuuskaan tunnu enää niin korostuneelta. Kaiken lisäksi puhujan vieressä seisoo tällä kertaa toinen ihminen. Hänkään ei supersaavutuksiin kykene, mutta helpottaa tilannetta roimasti, kun hengittää edes sen toisen hengityksen. (Neljännen säkeistön yksinäiset kammiot viittaavaat sydämeen ja runon nimi, joskin löyhästi, Raamatun luomiskertomuksen naisen luomiseen miehen kylkiluusta => ihminen on vajaa ilman toista ihmistä).

Hmmm. Myönnetään, hieman liian sekavaa varsinkin noiden aikamuotojen ja tapahtumien järjestyksen kanssa. Mikä onni, että tulkinnan vapaus on aina lukijalla! Jokainen lukee runoja omalla tavallaan. Rytmi (?) ja epäselvä merkitys (?) pitäisi siis korjata. Laitetaan korvan taakse. Aloittelijan haparoivalla polulla tässä taiteilen. Kiitos kommentistasi! Olisin otettu, jos viitsisit tarkentaa vielä, jotta saisin palautteestasi kaiken tarpeellisen irti. Rakentava kritiikki on aina tervetullutta. Illan jatkoa!

Hessu-kissa. kirjoitti:

Ja varmasti on ainakin sinun kohdallasi. Yritän kovasti kehittyä (no, joskus kiihkeämmällä innolla, joskus laimeammalla) kynäilijänä. Haluaisinkin tietää, mitä tarkoitat soimisella. Loppusointuja? Yleistä rytmiä/poljentoa, johon liittyy harkittu, tekstiä oikeassa kohdassa jakava, rivitys ynnä parisäkeiden yhteenmallaava tavumäärä? Vaiko kenties yksittäisten sanojen toisiinsa soimista, äänteellistä toistoa? Näistä olen suoralta kädeltä valmis tunnustamaan, että rytmi vielä hakee itseään, ja loppusointuja ei ole lainkaan, koska nykyisin olen pitäytynyt modernin t. kokeilevan runouden piirissä. Rytmi tosiaan pitäisi olla. Hmm, täytynee tutkailla sitä tarkemmin. Mikä noista edellä mainitsemistani asioista häiritsee sinua kaikkein pahiten?

Sanoma. Mitä tarkoitat sillä? (Suo anteeksi yksinkertaisuuteeni ja käsittämättömän yksityiskohtaisen tiedonjanoni). Pitääkö runossa mielestäsi olla jonkinlainen opetus vai tarkoitatko vain runon pääajatusta, johtavaa ideaa? Opetusta ei ole, mutta ajatusta kylläkin. Minun ongelmani on, aivan oikein, epämääräisyys. Heittelen kielikuvia - sekä kliseisiä että omaperäisiä - pahemmin ajattelematta, voiko lukija lopputuloksesta tulkita johtavan idean kaiken hörsön joukosta. Huoh. Olen kova tyttö selittämään, joten:

Kaksi ensimmäistä säkeistöä kuvaavat yhtäaikaisesti sekä tunnelmakokemusta että runonpuhujan sisäisen maailman tilaa. Voidaan kuvitella, että hän seisoo kuutamoisena, lumisena iltana yksin ulkona. Hetki saa puhujan aistit terävöitymään: hän havaitsee selvästi hämärän (tulevan yön = yksinäisyytensä, ehkä jonkinlaisen toivottomuuden) ja lumen (kylmyyden = välinpitämättömyys, "sydämen kylmyys" jne.). Jokainen on varmaan joskus kokenut vastaavan tilanteen. Kun yhtäkkiä keskittyy aistimaan ympäristöään öiseen aikaan, alkaa vähän kerrassaan myös tajuta tienoon valtaisan hiljaisuuden.

Varjoisia silmiä en oikein osaa selittää. Yksinkertaisimmillaan se voisi merkitä vaikka pimeyttä/hämärää ja sitä, että pimeässä/hämärässä ei näe hyvin. Aiemmin kuvattuna pysähtyneisyyden hetkenä ainoat ympäristöstä selkeästi tunnistettavat äänet saattavat olla oma hengitys ja, kyllä vain, veren kohina korvissa ts. hiljaisuuden humina. "Varjoiset silmäni tavoittelevat/korvien huminaa, eivät näe/hengitystä pidemmälle." Kun korvissa humisee vain hiljaisuus, silmät eivät pysty tavoittamaan mitään erityistä äänen aiheuttajaa vaikka kuinka tihrustaisivat pimeyteen. Runon puhuja yrittää ymmärtää omaa pienuuttaan, pimeyttä ympärillään, yksinäisyyttään. Hän ei pääse lopputulokseen. Se, että hän ei näe hengitystään pidemmälle voi tarkoittaa mm: hänen kyvyttömyyttään ajatella omaa napaansa pidemmälle tai sitä, ettei hän näe poistumistietä sisäisestä tilanteestaan eli hän ei tiedä elämästään yhtä hengitystään kauemmas tulevaisuuteen.

Kolmannessa säkeistössä tapahtuu ihanuuksien ihanuus ja autuuden huippu. Joku ystävällinen henkilö ilmestyy lieventämään runon puhujan ihmisenikävää. Neljännessä ja viidennessä säkeistössä tätä ihmeellistä tapahtumaa verrataan ensimmäisten säkeistöjen tunnelmiin, mutta tällä kertaa tunnelmat on kuvattu toisin: puhuja havahtuukin haaveistaan, ylikorostuneet aistit ottavat jälleen omat paikkansa eikä hiljaisuuskaan tunnu enää niin korostuneelta. Kaiken lisäksi puhujan vieressä seisoo tällä kertaa toinen ihminen. Hänkään ei supersaavutuksiin kykene, mutta helpottaa tilannetta roimasti, kun hengittää edes sen toisen hengityksen. (Neljännen säkeistön yksinäiset kammiot viittaavaat sydämeen ja runon nimi, joskin löyhästi, Raamatun luomiskertomuksen naisen luomiseen miehen kylkiluusta => ihminen on vajaa ilman toista ihmistä).

Hmmm. Myönnetään, hieman liian sekavaa varsinkin noiden aikamuotojen ja tapahtumien järjestyksen kanssa. Mikä onni, että tulkinnan vapaus on aina lukijalla! Jokainen lukee runoja omalla tavallaan. Rytmi (?) ja epäselvä merkitys (?) pitäisi siis korjata. Laitetaan korvan taakse. Aloittelijan haparoivalla polulla tässä taiteilen. Kiitos kommentistasi! Olisin otettu, jos viitsisit tarkentaa vielä, jotta saisin palautteestasi kaiken tarpeellisen irti. Rakentava kritiikki on aina tervetullutta. Illan jatkoa!

Mä en viitti kommentoida muuta, koska mua nyt just ärsyttää ihan suunnattomasti, että leikit olevasi "tyttö". Jospa tietäisit "Hessu", miksi, niin et varmasti nukkuisi ilman kymmentä Tenoxia! Perkele.