onko täällä ketään joka olisi lapsena asunut sijaiskotiperheessä? Minä olen ja minulla on sekä hyvää että pahaa sanottavaa asiasta. Minun kohdallani kyllä huolehdittiin kaikesta aineellisesta mutta se henkinen lähestyminen, juttelu, lohduttaminen ja hyvänä pitäminen ei koskaan toteutunut. Kärsin sen vuoksi monista tunne-elämän ongelmista vielä aikuisenakin. Olisi kiva kuulla kokemuksistanne niin hyvistä kuin pahoistakin.
omia kokemuksia
entinen sijaiskoti lapsi
141464
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
vaikka sosku olisikin huolissaan äidin jaksamisesta ja huostaa jatkettaisiin sen varjolla...äiti rakastaa lasta ja lapsi äitiä(en puhu tietenkään päihdeäideistaä ta imielisairaista jotka ei hallitse toimiaan! ei pidä niputtaa!) sossu kuriin!
voisitko kertoa,miltä sinusta mikäkin asia tuntui kun olit sijaisperheessä. Minulla on pieni tyttö, ja usein murehdin hänen kasvamistaan. Meillä on antaa hänelle kaikkea, mitä lapsi vain tarvitsee ja paljon enemmänkin, mutta tämä henkinen puoli kun on tärkeämpi. Joudun pitämään omasta mielestäni liaan tiukkaa kuria. Sylissä ja mukana lapsi on kaikessa. Mutta miten antaa tarpeeksi turvaa ja tukea ja lohdutusta. Niin että hän saisi mahdollisimman hyvät eväät. Meidän sijaistyttö on todella vahvaluonteinen tyttö ja vaativa omien traumojensa kanssa. Hänellä on pitkä toipuminen edessäpäin vielä.
Onko oikein että toipilaat ja traumaattiset lapset annetaan maallikkojen hoidettaviksi?
Mielestäni kaikki lapset, jotka ovat huostaanotettuja ovat traumatisoituneet. Se mitä ovat kokeneet biologisessa perheessä, siihen huostaanotto, laitos ja vielä sijaisperhe. Ei lapsi voi selvitä siitä ettei se jättäisi jälkiä.
Ne lapset, jotka sijoitetaan sijaisperheisiin, ajatellaan hyötyvän perheenomaisesta sijoituspaikasta. Laitoksiin jää monesti ne jotka ovat niin pahasti vaurioituneet, ettei perhehoidossa voida heitä auttaa.
Kun lapsi oireilee kyllä sitä apua voi ja pitää hakea myös sijaisperheen. Ei perheen vanhemmat ole terapeutteja eikä pidäkkään olla.
Monesti auttaa vakaat olot, lapsen huomioiminen, tilan anto tunteille myös negatiiviselle ja vanhempien kanssa yhteistyö, silloin kun se on mahdollista.
"eikö kaikki sijoitetut lapset ole traumatisoituneita". Kuuleppa, eivät ole!!
Meidän tilanteessa jouduin onnettomuuteen ja ennen kuin kuntoutumiseni jälkeen saimme kotiasioita selviteltyä, oli lapseni sen välin sijoituksessa.
Eikä taatusti ollut traumatisoitunut mitenkään. Hän oli toivottu lapsi, hyvin hoidettu ja rakastettu.
En vain arvannut aamulla viedessäni häntä päiväkotiin, että illalla en olekaan itse hakemassa?? Näin arvaamatonta elämä voi olla.
Mutta alkuperäiselle kirjoittajalle vastaisin, että myös oma lapseni kärsi tuon sijoitusajan hellyyden puutetta.
Vaatetus, ruoka, unirytmi ym. olivat kohdallaan, mutta lapsi ei saanut syliä ja lämpöä???
Eikä sellaista rakkautta, mitä oma äiti antaa, kukaan muu edes voi korvata.
Nuorellani on samantapaisia tunne-elämän vajeita, kuin sinullakin. Hän käy terapiassa ja alkaa valostua.
Hän oli kokenut sijoituksen rajuna hylkäämisenä ja "tunne-akut" jäivät vajaiksi siltä ajalta.
Onko sinulla oma äiti elossa? Jos, niin käy hänen kanssaan lävitse kaikki mikä johti sijoitukseen ja puhukaa kaikki muutkin asiat siltä ajalta "auki". Se helpottaa oloa molemmin puolin.
Me selvitimme kaiken ja järjestin nuorelleni terapian, joka on kohta päättymässä.
Mitä jos sinäkin menisit terapiaan sen lisäksi, mitä äitisi kanssa juttelet??
Äiti on joissakin asioissa liian läheinen ja nuoren on helpompi puhua vieraammalle ammattilaiselle.
Uskon, että tämä hellyyden puute on hyvin monen sijoitetun ongelma. Sinä et ole ainoa, joka siitä on kärsinyt?? Kukaan vieras ei KOSKAAN VOI TUNTEA NIITÄ TUNTEITA, MITÄ OMA ÄITI TUNTEE!!
Mutta, sinua voidaan auttaa.
Lähde rohkeasti avunhakuun ja luota siihen, että elämää voi korjata. Minunkin nuoreni on nyt onnellisempi, kun asioita on aukaistu!
Ne sijoituksen aikaiset kivut on käytävä myöhemmin läpi.
Sitten voi elämä alkaa oikein isolla liekillä!
Jaksamista ja voimia sinulle.
Olen varma, että siinä vaiheessa kun lapsesi meni sijaisperheeseen hän oli traumatisoitunut.Aamulla kaikki hyvin ja illalla vieraaseen paikkaan, ei varmasti sujunut jälkiä jättämättä. Sen ymmärsin jo kirjoituksestasi. Kyllä se huostaanotto prosessi vaikuttaa vanhempiin ja lapsiin.
Varmasti lapsesi, joka oli saanut normaalin lapsuuden oli vahvempi kuin lapset jotka ovat eläneet toisissa olosuhteissa. Kuitenkin hänkin tarvitsi terapiaa selvitäkseen.
On varmasti totta, että sijaisvanhemmat eivät pysty samaan kuin rakastavat vanhemmat, mutta hyvässä sijoituksessa lapset kuitenkin saavat välittämistä ja hellyyttä enemmän kuin ennen.
Tutkimuksen mukaan lapsen 3 ensimmäistä vuotta ovat ne tärkeimmät ja silloin luodaan perusta luottamukseen muihin ihmisiin ja siihen, että tuntee itsensä merkittäväksi.
siis minä olen ehdottomasti sitä mieltä että lapsi jolle on tapahtunut kauheita asioita on paljon,paljon vahvempi kuin lapsi joka on elänyt ns. onnellisesti,ilman huolenhäivää eikä ole nähnyt elämän kurjaa puolta!
minä tiedän koska puhun kokemuksesta!
itse olen ollut sijoitettu lapsi,minulle on käynyt aivan järkyttäviä asioita mutta tänäpäivänä ei varmasti ole yhtäkään niin suurta vastoinkäymistä etten siitä selviäisi!
Tunsin itseni ylimääräiseksi, vieraaksi, jotenkin että omat lapset ovat parempia ihmisiä kuin minä. En saanut myöskään osoittaa tunteitani. Mielestäni minulta vaadittiin kiltteyttä ja hiljaisuutta enemmän kuin perheen omilta rasavilleltä. Koska minua ei pidetty sylissä ja halailtu tai kanssani ei keskusteltu, päättelin siitä ettei minua rakastettu ollenkaan. Minua kiusattiin "kotona" todella paljon. Se jopa sallittiin. Koulussa oli vaikeaa. Jännitin jo pienenä. En saanut tukea siihen. Eivät varmaan edes tienneet tai välittäneet asiasta. Jännitysongelmat ovat nykyisin aika vaikeita. Mielestäni hellyys ja jutteleminen lapsen kanssa olisivat tärkeitä. Sijaiskoti lapsi tarvitsee mielestäni paljon henkistä tukea. Myös mahdollinen terapia saattaisi olla myös hyvä. Mielestäni lasta pitäisi kuunnella. Toki rajat tulee olla ja perheen säännöistä pitää kiinni. Sekin luo turvallisuuden tunnetta. Siitä toki olen kiitollinen että olen saanut ns. sellaisen kotikasvatuksen että en ole millekään rikolliselle tielle eksynyt tai päihteisiin sortunut. Uskon että olet hyvä sijaisäiti. Ainakin lukemani perusteella. Joskus on niinkin, että vaikka kuinka parhaansa yrittäisi - saattaa lapsi kuitenkin kärsiä ties mistä ongelmista. Kaikki ei aina ole vanhemman syy.
että olen siitä onnellinen ettei minua riepoteltu perheestä toiseen tai laitokseen. En herkkänä lapsena varmaankaan olisi sitä kestänyt. Teini-ikäisenä jännittämis ongelmat levähtivät käsiini ja olin yksin niiden kanssa kun en uskaltanut niistä kenellekkään puhua. Pelkäsin valitettavasti sijaisvanhempiani.
Kiitos sulle. Herätit meidät.
Meillä on pieni lapsi sijoitettuna. Olen miettinyt, että mikä tässä mättää. Se olemme me.
En ole pystynyt tuntemaan normaalia rakkautta sijoitetua kohtaan. En niin kuin rakastan omaa lastani.
Jokainen rakastaa omaa lastaan enemmän kuin elämää. Vaikka olin käynyt kurssit ja valmistautunut tähän "työhön". En KOSKAAN valmistautunut siihen, että en pystyisikin "sokeasti" rakastumaan.
Kirjoituksesi herätti minut. Meidät. Keksutelin mieheni kanssa ja totesimme, että nyt tarvitaan muutosta. Me haemme apua itsellemme ja lapselle ennenkuin on myöhäistä.
Lapis ei voi palata vanhempiensa luokse, joten se on pois suljettu.
Onko muita joilla on ongelmia kiintymyssuhteen kanssa? Nimenomaan tällä tavalla?
sijaisperheessä..kahdessa erinlaisessa ja laitoksessa,osastolla..
toisessa perheessä oli aivan ihanat vanhemmat,välitti meistä lapsista ja olen viellä tänä päivänäkin heihin yhteydessä.
sitten jouduin toiseen perheeseen ja siellä tosiaan hoitui kaikki "fyysinen" huolenpito mutta,heille omat lapset olivat tärkeitä ja he tekivät täysin selväksi sen etttä me emme ole mitään.joten lämmöstä ja välittämisestä ei ollut tietoakaan.heihin en ole ollut sen koommin yhteydessä!
sijaisperheeseen.Itselläni myös samankaltaisia kokemuksia.Päällimäseksi noilta vuosilta jäi mieleen riittämättömyyden tunne,vähättely,välinpitämättömyys.Katto tarjottiin pään päälle,mutta hellyyttä,rakkautta ja huolenpitoa ei muistettu.Juuri niitä asioita,mitä huostaanotettu lapsi kaipasi.Piti suorittaa ja pärjätä,siitä sai ehkä jonkin palkinnon.
Sijaisvanhempani hylkäsivät minut,eivät enää jaksaneet kanssani...Koskaan en saanut tasavertaista kohtelua,olin aina ns."ylimääräinen".
Näistä vuosista jäi jäljet sydämeen,mitkä ei ehkä koskaan parane.Olen aina sanonut:"Anteeksi voi antaa,unohtaa ei koskaan".
On kulunut 14 vuotta siitä,kun he "eivät enää jaksaneet kanssani" ja vieläkään tästä asiasta ei ole puhuttu.Luulenpa,että emme koskaan puhukaan...
Jos joku joka on ollut sijaiskodissa, haluaisi vaihtaa kokemuksia kanssani niin tässä emailini: [email protected]
lapset ja nuoret. Oli hyvä lukea teidän kokemuksianne ja huomata, että itse olemme onneksi pystyneet mielestämme melko hyvin välittämään lapsille tunteen siitä, että ovat tasavertaisia biolasten kanssa. Mutta turha luulla, että se olisi ollut aina näin, sillä mekin olemme kynnyspellon ylittäneet.
Meidän perheessämme ongelma onkin usein kuitenkin se, että kun kohtelemme sijoitettuja lapsia kuin biologisia esim. torumme samalla lailla asioista, niin sijoitetut lapset eivät sitä sulata.
Juuri vähän aikaa sitten jouduimme keskustelemaan todella tiukasti lasten kanssa siitä, että jos torumme biolapsia, niin kuinka torumme heitä? Kun sijoitetut lapset huomasivat, että niinhän ne toruvatkin biologisia samalla lailla kuin meitä,niin nyt on taas mennyt paremmin. He luottavat tasa-arvoisuuteen ja välittämiseen. Sijoitettujen lasten kanssa tulee käydä myös vähän väliä läpi, että jopa toruminen on välittämistä. Se ei ole välittämistä, että antaa tehdä mitä vaan ja voi sattua mitä vaan.
Ihan raadollisena esimerkkinä olen lapsille kertonut, että jos vaikka olisi nuori, joka olisi kiinnostunut huumeista. Jos vanhemmat olisivat välinpitämättömiä ja antaisivat nuoren tehdä mitä vain. Todennäköisesti nuoresta tulisi huumeiden käyttäjä ja pahimmillaan hän kuolisi siihen.
Mutta jos vanhemmat välittävät, niin he suuttuvat nuorelle ja pitävät tästä näin huolta. Asettavat rajat nuorelle.
Sijoitetuilla lapsilla tulee luonnostaan tunne, kun heidät on tavallaan jo hylätty, että he vertaavat itseään toisiin. Valitettavaa on, jos vertailu pintaa todella on. Toivottavaa olisi, että sijaisvanhemmat ymmärtäisivät olla näiden asioiden kanssa hienotunteisia ja käydä niitä läpi aina ja aina. Joskus se vaan on niin raskasta.
Perheessämme on myös ongelmana sellainen, että perheeseemme kuuluu sellainen lapsi, joka ei pysty ottamaan vastaan mitään tunteita, vaan saa aina raivarin, kun häntä lähestytään. Sylissä pitäminenkin ahdistaa häntä.
Iltasuukot, tukan pörrötykset, ohi mennen halit on tärkeitä lapsille.
Sijaisvanhemmille sen verran vielä, että rakkaus lapseen ei synny samallalailla heti kuin biologiseen. Biologinen lapsi tulee perheeseen siemenenä ja "viattomana" ja avuttomana. Hän tarvitsee kaiken ohjauksen heti alusta ja näin syntyy rakkaus. Sijoitettu lapsi tulee perheeseen taimena, jo kokeneena ja rikkinäisenä.
Hän tarvitsee myös ohjauksen alusta, mutta hänellä on jotain matkassa, vaikkakin se olisi väärin opittuakin. Sijoitettu lapsi ei tule ns. "viattomana", vaan hänellä on jo tavallaan oma persoona ja tavat. Eikä hän välttämättä ole täysin avuton, mutta joissain asioissa lapsi voi olla avuttomampi kuin biologinen tullessaan. Niinpä sijoitettuun lapseen rakkauden syntyminen ei ole yhtä helppoa kuin biologiseen. Rakkaus syntyy kuitenkin samoin tavoin huolta pitämällä, mutta se vie yhtä paljon aikaa, jos ei enemmänkin biolapseen.
Rakkaus syntyy välittämisestä ja huolenpidosta. Huolenpito ja välittäminen on rakkautta. Rakkautta on monenlaista.
Se täytyy myös muistaa, että sijoitetulla lapsella on biologiset vanhemmat, jotka rakastavat häntä samoin, kuin sijaisvanhempi omia biologisia lapsiaan.
Kuitenkaan se rakkaus, mitä sijaisvanhemmat kokevat sijoitettua kohtaan, sitä joka syntyy välittämisestä ja huolenpidosta. Ei sitä rakkautta pidä vähätellä, sillä se on yhtä hyvää kuin se rakkaus mikä syntyy luonnostaan biologiseen.