Itäisen puistotien ja ortodoksisen pappilan muodostamassa risteyksessä kasvoi ikivanha lehmus. Sen runko oli mustunut liikenteen noesta ja aika oli raapinut sen kaarnan hitaasti umpeutuneille haavoille.
Vaikka hyvin näki, että se oli seissyt siinä jo aikojen alusta, niin kuitenkin sen oksat pursusivat elinvoimaa ja vehreyttä, merituulien humistessa sen lehvästöissä ja öisin vonkuessa sen oksistoissa. Se ulottui korkealle, aina kuudennenkerroksen etelänpuoleisten ikkunoiden tasalle, ja levisi kuin vihreä pilvi ympärilleen varjostaen allaan olevan kadun kuumalta auringonpaisteelta, syksyn sateilta ja pyyteettömästi suojaten talven jäätäviltä tuulilta.
Mutta silloin oli kevät kun kaikki alkoi, eikä puussa ollut lehden lehteä, vaan sen lävitse näki vaivatta taivaan avaruuden, pilvet ja liitäen kirkuvat harmaalokit.
Lehmuksen alla seisoi pitkä mies; ei nuori mies, eikä vanha mies. Kuitenkin hänellä oli vanhan miehen katse harmaissa silmissään. Hän tuijotti kuin kuu taivaalta vähäliikenteiselle kadulle sitä näkemättä, pukeutuneena kokomustaan, kääriytyneenä pitkään päällystakkiinsa sisään kuin piiloon. Tuulenpuuskat viskoivat ja riepoivat pitkiä vaaleita hiuksia silmille, ja saivat hänet näyttämään elävältä patsaalta. Hän poltti savukkeita ketjussa.
Minä olin silloin hieman yli viiden. Olin tulossa äitini kanssa torilta. Ja päätimme kävellä kotiin sen sijaan että olisimme tulleet saman matkan ratikalla.
Ehkä siinä päivässä oli ollut jotain suurempaa kuin edellisessä. Sillä minusta tuntui että minä olin jotenkin suurempi kuin eilen, niin vahva ja iso, että jaksoin vaivatta kävellä pitkiäkin matkoja.
Ylpeänä kannoin osan ostoksista kohti kotia, laivamatkustajien astellessa minua vastaan jalkakäytävällä. He olivat ulkomaalaisia. Puhuivat kaiken aikaa vieraita kieliä. Ja melkein kaikilla heillä oli kamerat kaulassaan tai käsissään, osoitellen niillä sinne ja tänne napsien valokuvia sieltä ja täältä.
Minulle he hymyilivät. Eikä varmaan suotta, sillä olin tänä aamuna valinnut vaatteeni hyvin huolellisesti, ja jättänyt kotiin toppahaalarini ja kumisaappaat välittämättä päättäväisesti äitini yrityksistä saada minut pukemaan ne päälleni.
Olin lopulta hämmästynyt siitä miten luja tahto minulla oli. Jopa äitinikin taipui lopulta siihen ja antoi minun pukeutua juuri niin kuin halusin.
Porkkanat, sipulit ja retiisit eivät minusta painaneet juuri mitään, kun saavuimme kotikadulle ja näin pappilan edessä lehmuksen alla enkelin.
Äitini huusi ihmetyksestä, kun muovipussi jossa vihannekset olivat, putosi kadulle ja sipulit vierivät autotielle kuin pienet pallot.
Hän ryntäsi niiden perään ja katosi jonnekin. Minä tuijotin enkeliä kadun toisella puolella, ja näin miten sen valkoiset siivet nousivat ja laskivat tuulessa, sen tuijottaessa minua hyisillä silmillään mustassa viitassaan vavahtamatta.
Kuului auton jarrutusta, jysähdys. Ja näin miten joku sinkoutui jalkakäytävälle viereeni.
Kahteenkymmeneenvuoteen en mennyt tuohon risteykseen. Ja sitten kun yritin, tiesin ettei minun olisi pitänyt yrittää.
Pelko alkoi jo korttelin päässä siitä. Lamauttava, jalat maahan sitova pelko joka hakkasi sisälläni kuin nyrkki sydäntäni. Tarrautui vatsaani ja sai minut oksentamaan puistoon puristaessaan minusta ulos kaiken syömäni. Rutistaessaan aivoni rusinaksi ja saaden pääni kieppumaan tyhjän päällä,
järkeni huusi minulle täysin ristiriitaisia käskyjä: Juokse pois! Älä ole hullu! Mene, se on vain yksi risteys tuhansien joukossa!
En voinut. Juoksin pois ja katosin kaupunkiin tietämättä että risteys seuraisi minua, saapuisi yöllä luokseni. Sen yllä humiseva lehmus humisisi päälläni kuin siivet, sen tuijottaessa unta josta tulisi painajaiseni. Ne silmät eivät jättäneet, vaan lähenivät. Sen katse näki minut. Se näki minut. Se oli tulossa.
Vietyäni tänään lapset tarhaan ja ajettuani töihin, tunsin olevani jo vanha nainen. Sen huomaa hyvin aamulla, kun meikkaa ja herää peilin edessä jostain kummallisesta unesta jota on tottunut katselemaan päivästä toiseen.
Sitä havahtuu. Ja havahtuessaan näkee. Hymähtää ja tuntee sisällään suunnatonta helpotusta jota ei osaa selittää itselleen.
Ihmisten kiukku liikenteessä tuntuu huvittavalta, nopeat piruilut käytävillä hassuilta. Jopa työ jolle olet uhrannut niin paljon, tuntuu jonninjoutavalta, kuin joltain vanhalta rätiltä vaatekaapissa jota et ole käyttänyt sen jälkeen kun sen ostit. Entä mieheni, pyydystetty enkeli?
Poksautin nitojalla korkkitauluuni kiinni lapun jossa luki: Miksi?
Saattoi olla hieman liian myöhäistä alkaa esittämään kysymyksiä joita olisi pitänyt esittää jo matkalla tälle tuolille, tähän elämään. Entä jos elämä on ollut lapsuuteni risteyksestä asti sokea pakomatka selvään päämäärään? Sellaiseen päämäärään joka on asetettu vain ja ainoastaan kuvitelmissa siitä että se vapauttaa pakenemisesta.
Katsoin huolella rakennettua linnakettani. Seisoin sen muureilla, kaukana korkealla maanpinnan yläpuolella ja näin allani elämää. En kuullut mitään, en ainoatakaan lausetta. En nähnyt yksiäkään kasvoja. En tuntenut heistä ketään. Mutta silti minä huusin muureilta alas ihmisille, että olin aivan samanlainen kuin he - tietämättä kuulivatko he edes mitään.
Mutta katsottuani taakseni, menneisyyteen, näin kaiken sen veden lainehtivan takanani, ymmärtäen että minä olin se pato jonka takana velloi kyseenalainen voima.
Vaikka hyvin näki, että se oli seissyt siinä jo aikojen alusta, niin kuitenkin sen oksat pursusivat elinvoimaa ja vehreyttä, merituulien humistessa sen lehvästöissä ja öisin vonkuessa sen oksistoissa. Se ulottui korkealle, aina kuudennenkerroksen etelänpuoleisten ikkunoiden tasalle, ja levisi kuin vihreä pilvi ympärilleen varjostaen allaan olevan kadun kuumalta auringonpaisteelta, syksyn sateilta ja pyyteettömästi suojaten talven jäätäviltä tuulilta.
Mutta silloin oli kevät kun kaikki alkoi, eikä puussa ollut lehden lehteä, vaan sen lävitse näki vaivatta taivaan avaruuden, pilvet ja liitäen kirkuvat harmaalokit.
Lehmuksen alla seisoi pitkä mies; ei nuori mies, eikä vanha mies. Kuitenkin hänellä oli vanhan miehen katse harmaissa silmissään. Hän tuijotti kuin kuu taivaalta vähäliikenteiselle kadulle sitä näkemättä, pukeutuneena kokomustaan, kääriytyneenä pitkään päällystakkiinsa sisään kuin piiloon. Tuulenpuuskat viskoivat ja riepoivat pitkiä vaaleita hiuksia silmille, ja saivat hänet näyttämään elävältä patsaalta. Hän poltti savukkeita ketjussa.
Minä olin silloin hieman yli viiden. Olin tulossa äitini kanssa torilta. Ja päätimme kävellä kotiin sen sijaan että olisimme tulleet saman matkan ratikalla.
Ehkä siinä päivässä oli ollut jotain suurempaa kuin edellisessä. Sillä minusta tuntui että minä olin jotenkin suurempi kuin eilen, niin vahva ja iso, että jaksoin vaivatta kävellä pitkiäkin matkoja.
Ylpeänä kannoin osan ostoksista kohti kotia, laivamatkustajien astellessa minua vastaan jalkakäytävällä. He olivat ulkomaalaisia. Puhuivat kaiken aikaa vieraita kieliä. Ja melkein kaikilla heillä oli kamerat kaulassaan tai käsissään, osoitellen niillä sinne ja tänne napsien valokuvia sieltä ja täältä.
Minulle he hymyilivät. Eikä varmaan suotta, sillä olin tänä aamuna valinnut vaatteeni hyvin huolellisesti, ja jättänyt kotiin toppahaalarini ja kumisaappaat välittämättä päättäväisesti äitini yrityksistä saada minut pukemaan ne päälleni.
Olin lopulta hämmästynyt siitä miten luja tahto minulla oli. Jopa äitinikin taipui lopulta siihen ja antoi minun pukeutua juuri niin kuin halusin.
Porkkanat, sipulit ja retiisit eivät minusta painaneet juuri mitään, kun saavuimme kotikadulle ja näin pappilan edessä lehmuksen alla enkelin.
Äitini huusi ihmetyksestä, kun muovipussi jossa vihannekset olivat, putosi kadulle ja sipulit vierivät autotielle kuin pienet pallot.
Hän ryntäsi niiden perään ja katosi jonnekin. Minä tuijotin enkeliä kadun toisella puolella, ja näin miten sen valkoiset siivet nousivat ja laskivat tuulessa, sen tuijottaessa minua hyisillä silmillään mustassa viitassaan vavahtamatta.
Kuului auton jarrutusta, jysähdys. Ja näin miten joku sinkoutui jalkakäytävälle viereeni.
Kahteenkymmeneenvuoteen en mennyt tuohon risteykseen. Ja sitten kun yritin, tiesin ettei minun olisi pitänyt yrittää.
Pelko alkoi jo korttelin päässä siitä. Lamauttava, jalat maahan sitova pelko joka hakkasi sisälläni kuin nyrkki sydäntäni. Tarrautui vatsaani ja sai minut oksentamaan puistoon puristaessaan minusta ulos kaiken syömäni. Rutistaessaan aivoni rusinaksi ja saaden pääni kieppumaan tyhjän päällä,
järkeni huusi minulle täysin ristiriitaisia käskyjä: Juokse pois! Älä ole hullu! Mene, se on vain yksi risteys tuhansien joukossa!
En voinut. Juoksin pois ja katosin kaupunkiin tietämättä että risteys seuraisi minua, saapuisi yöllä luokseni. Sen yllä humiseva lehmus humisisi päälläni kuin siivet, sen tuijottaessa unta josta tulisi painajaiseni. Ne silmät eivät jättäneet, vaan lähenivät. Sen katse näki minut. Se näki minut. Se oli tulossa.
Vietyäni tänään lapset tarhaan ja ajettuani töihin, tunsin olevani jo vanha nainen. Sen huomaa hyvin aamulla, kun meikkaa ja herää peilin edessä jostain kummallisesta unesta jota on tottunut katselemaan päivästä toiseen.
Sitä havahtuu. Ja havahtuessaan näkee. Hymähtää ja tuntee sisällään suunnatonta helpotusta jota ei osaa selittää itselleen.
Ihmisten kiukku liikenteessä tuntuu huvittavalta, nopeat piruilut käytävillä hassuilta. Jopa työ jolle olet uhrannut niin paljon, tuntuu jonninjoutavalta, kuin joltain vanhalta rätiltä vaatekaapissa jota et ole käyttänyt sen jälkeen kun sen ostit. Entä mieheni, pyydystetty enkeli?
Poksautin nitojalla korkkitauluuni kiinni lapun jossa luki: Miksi?
Saattoi olla hieman liian myöhäistä alkaa esittämään kysymyksiä joita olisi pitänyt esittää jo matkalla tälle tuolille, tähän elämään. Entä jos elämä on ollut lapsuuteni risteyksestä asti sokea pakomatka selvään päämäärään? Sellaiseen päämäärään joka on asetettu vain ja ainoastaan kuvitelmissa siitä että se vapauttaa pakenemisesta.
Katsoin huolella rakennettua linnakettani. Seisoin sen muureilla, kaukana korkealla maanpinnan yläpuolella ja näin allani elämää. En kuullut mitään, en ainoatakaan lausetta. En nähnyt yksiäkään kasvoja. En tuntenut heistä ketään. Mutta silti minä huusin muureilta alas ihmisille, että olin aivan samanlainen kuin he - tietämättä kuulivatko he edes mitään.
Mutta katsottuani taakseni, menneisyyteen, näin kaiken sen veden lainehtivan takanani, ymmärtäen että minä olin se pato jonka takana velloi kyseenalainen voima.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Vihdoin tälläkin foorumilla on joku joka osaa kirjoittaa. Loistava, koskettava tarina. Ilman säälin kerjuuta.
Laitan tuohon ylemmäs ihan oman otsikon aiheesta "osata kirjoittaa ja julkaista teksti".
Hyvä aihe.
Pelko on jotenkin lattea tunne, se ajaa kaiken muun verevän marginaaleihin olemalla pirunmoinen päällepäsmäri. Kiipeiskö nilkkaa pitkin mitallinen syyllisyyttä, häpeää, inhoa tai kuvotusta? Sekottuisi kauppakassinkantoylpeyteen? Toisi sykoloogista syvyyttä, tycker jag.
Kertaus, tuo opintojen äiti, kävi hetkittäin nybbimään, koska kertaus tuo opintojen äiti, on yleensä väärässä paikassa, silloin kun ei päntätä. "Lehmuksen alla seisoi pitkä mies; ei nuori mies, eikä vanha mies. Kuitenkin hänellä oli vanhan miehen katse harmaissa silmissään". Neljä miestä peräkanaa. Mitä menetetään jos sanotaan "Lehmuksen alla seisoi mies; ei nuori, ei vanha, vaikka silmissä vanhuksen katse olikin"?
Ison nipun kuvailevista sanoista voisit nakata säälimättä leikkuriin. Kylmäverisesti. Sois nimittäin löytyvän luottoa sen verran, että lähtis liikkeelle siitä, että enemmistö kässää talvisen tuulen jäätäväksi vaikka sitä ei erikseen mainita. Adjektiivien ryöstöviljely on rikos, koska jonain päivänä ne loppuvat kesken.
Nysvääminen on kivaa kun on noin hyvät pohjat.
Teksti oli ehkä hieman "hiomaton", mutta siinä oli tunnetta ja ideaa. En viitsinyt ruveta laskemaan yksittäisen saman sanan käyttöä. Se on sitä kuuluisaa pilkkujen n.....sta. Ehkä tarinan kertojakaan ei halunnut kritiikkiä, eikä kiitoksia tekstistään. Sitä tuli nyt pyytämättä.
Rikosetsivä F ajatteli. Oli aamu. Töölönlahdessa parvi sorsia ja ruumis.
Puistonpenkillä hänen takanaan istui Veke, oopperanystävä.
F siirtyi kauemmaksi. Hänen vatsassaan paahtoleipä ja kahvi olivat matkalla takaisin suuhun.
- Oletko ajatellut mennä joskus suihkuun? F kysyi.
Veke kääri sätkää eikä vilkaissutkaan etsivään. Mutisten sekavuuksia purupussiin, hän jatkoi kiertämistä.
F tiesi Veken onkivan ruokansa Töölönlahdesta, kiertävän puiston roskapönttöjä.
Jokaisella dyykkarilla oli sen käden hihassa jäätelörengas kummalla kädellä pönttöä kaiveli.
Veke oli oikeakätinen, entinen raksajätkä jolta lähti vaimo ja kämppä alta. Vain yhden kerran F oli tavannut denson joka kivenkovaan väitti, että hän joi Lasolia sen takia että se oli hyvää.
Poliisin ja pelastuslaitoksen veneet naarasivat muutaman metrin päässä toisistaan lahtea, juuttuen rannemmassa jumiin jokaisella soudetulla metrillä matalaan veteen heitettyihin polkupyöriin.
Tässä ei ollut mitään järkeä. F veti poplarinsa taskusta radiopuhelimen ja otti yhteyden toiseen veneeseen.
- Ei se nyt siinä keskellä ole.
- No ei varmasti ole. Virta veisi sen tunnelista Tokoihin, jos se siinä olisi. Se on rannempana.
- Kahlatkaa. Mistä minä tiedän.
F näytti veneeseen keskisormea ja sieltä huudeltiin kaikenlaista takaisin.
Veke murisi hänen takanaan:
- Ei oo venettä... ei alle eikä päälle. Tästä minä tuolla..." Veke osoitti onkeansa jolla hankki ruokansa Töölönlahdesta.
Vekeä tuntui ottavan päähän se että joku menee kellumaan hänen soppalautaselleen. Hän oli nähnyt yöllä nuoren hahmon hyppäävän sillalta veteen, uivan muutaman kymmenen metriä oopperalle päin ja katoavan näkyvistä. Veke meni kantelemaan oopperan vahtimestarille. Ajatus siitä että syöt kalaa joka söi Jokerifanin, oli huvittava.
Veke ei ollut huvittunut.
F oli tullut paikalle suoraan lentokentältä jonne oli tyttärensä saattanut. Isä oli katsellut ihmeissään sitä miten isoksi tämä sinappivaippa oli kasvanut... Ja lentokentän vessasta sitä miten pieneksi hän itse oli rutistunut.
Barcelona, Sacrada Familia, muy bien. Hänellä oli krapula.
Veneet päättivät soutaa vierekkäin kohti yhdystunnelia joka erotti toisistaan lahdet - Tölikän ja Tokoin. F ajatteli sen olevan paras ratkaisu.
Vaikka virta oli aivan mitätön, niin silti se oli virta. Ja lopulta virta veisi ruumiin avomerelle. Vetkuttelu ei tuntunut yhtään hullummalta idealta.
F päätti kävellä toiselle puolelle lahtea pohdiskellen, että kumpaa kautta matka olisi ollut lyhyin, tai ehkä nautinnollisin?
Se oli jo vastaus. Hän sytytti Veken sätkän ja heitti stendarin tälle ja lähti kävelemään vasempaan, kohti Villa Kiveä, kirjailijoiden salakapakkaa lahden toisella puolen.
Tämä kummallinen puuluomus kohosi kallion päältä kuin muumitalo tai jokin sekava painajainen. Ja tiedettiin sen kellareissa vietettävän omituisia kirjallisuuteen verhottuja rituaaleja, mystisiä uhrimenoja ja kirjaimenpalveluksia.
Ehkä lahteen hypännyt hahmo oli jonkinlainen uhrilammas, jonkinlainen Melleri. Tai ehkä hän oli päättänyt päivänsä mieluummin itse, kuin jäänyt huumaavien suitsukkeiden sekaan mumisemaan mantroja kirjaimellisille jumalilleen yhdessä uskonveljiensä ja siskojensa kanssa.
Hänet oli myös saatettu huumata tyhjillä lupauksilla ja alkoholilla, annettu ymmärtää että hän pääsisi kirjailijaksi, jos hän tekisi paljon töitä ja olisi sanalle uskollinen, pukeutuisi boheemisti ja olisi mielikuvituksellisen eksentrinen.
F ei tiennyt mitä sana "eksentrinen" tarkoitti, mutta se sopi hyvin kuvioon. Hän tiesi kirjallisuusklaanin käyttävän sellaisia salasanoja joiden merkitystä muu maailma saattoi vain arvailla. Ne olivat salaseuran salakieltä, kieltä jolla loitsuttiin esiin henkiä maailmasta jota ei ollut. He loivat tämän harhaisen maailman ihmisille tyhjästä, ja harhauttivat heidät uskomaan että se oli totta. Tuudittivat heidät uneen, josta tuli loitsun uhreille heidän ajattelunvapautensa lukinnut ansa.
Siten nämä onnettomat piruparat joutuivat maailmaan josta eivät itse löytäneet ulos, vaan syöksyivät sisään valtakuntiin joiden mielivalta ja patologinen tapa tuottaa harhaa murskasivat sielun, musersivat sen kuin näkkileivän ja ripottelivat sen harhaisten mielten peltoihin kuin jyvät vasuistaan.
He olivat vaarallisia. He niittivät terävin sirpein.
F:n sisus jyskytti kuin nyrkki suurta tammiovea, kun hän käveli kohti salaseuran kirkkoa nähden sen kellareissa valoa. Valo oli aavemaista aamun hämyssä ja utuisuudessa. Jossain murisi koira. F oli yksin. Puristi radiopuhelinta taskussaan ja tajusi silmiään paleltavan - niin laajenneet ne olivat, kuin teelautaset, kun hän tutki jotain sellaista ulkokuorta jota ei olisi pitänyt tutkia.
Koko rakennnus tuntui aivan kuolleelta. Sen yläkerran ikkunoiden lävitse näki vaivatta. Siinä ei ollut verhon verhoa, ei esteen estettä. Se oli harhauttavan avoin. Ja avoimmuudessaan viattomista viattomin kuin keritty karitsa pahnoillaan määkimässä.
Rakennuksen suu oli auki. Eikä kellarikerroksen keltaisessa ja väpättävässä öljylampunvalossa liikkunut mikään.
Samassa kuului huokaus. Se oli pehmeä, hellä, syvältä naisen sisältä kumpuava huokaus tätä kosketettaessa.
F pysähtyi kuin seinään. Koira murisi yhä, eikä F uskaltanut liikahtaakaan. Hän ei nähnyt murisevaa koiraa missään, mutta kuuli sen äänen: kiusattu eläin jossain maan uumenissa, jossain varjoissa murisi hampaat irvessä ja näki hänet, F:n, seisomassa portinpylväiden luona hädissään ja peloissaan.
Hänet nähtiin, mutta itse hän ei nähnyt mitään. Kirjallisuuden papit ja papittaret lopettivat holveissa loitsujensa mumisemisen ja nostivat kaapuihin kätketyt kasvonsa ikkunoihin, vaistoten tunkeilijan olevan läsnä.
Pimeyden vahti oli noussut jaloilleen. Paljasti kaikki terävät, ihmislihaa repivät hampaansa ja valui lauserakenteetonta kuolaa tuhottujen sielujen luille, tuijottaen suoraan F:n verbeihin tulisina palavilla silmillään.
Radio räpsähti eloon.
- Ai? Se siis löytyi?
- Ai, että väärä? Miten vitun monta adjektiivia siellä oikein on?
- Ok. Ei muuta sitten kun jatketaan. Mä olen tulossa sinne alas... Kuitti.
F Kävi kivelle istumaan. Kaivoi taskustaan savukkeet ja pani palamaan. Hän tunsi olevansa äijä näissä hommissa. Tosi äijä.
oukidouki mä kävin kuittaamassa tänkin aamun kirjoituksen
ja taas mä olen
IHAN VIHREÄ
on Oi.lin - ei minkään kirjainyhdistelmän.
???????
oliko tämä tarkoitettu minulle?
Oliko tämä tarkoitettu ymmärrettäväksi, että jotkut kirjoittajat käyttävät useita nimimerkkejä täällä, vai mikä on tarkoitus?
Itse käytän ainoastaan nimimerkkiä scarabaeus. (Tosin joku muukin on sitä joskus käyttänyt, mutta ilmoitin ylläpitoon ja ilmoitan vastakin, jos teksti ei ole minun kirjoittamani.)
_
Siis minä kommentoin aina scarabaeus -nimimerkilläni. ja yritän pysyä jopa asiassa. Tosin myönnän, että pidän aika usein sanoilla leikkimisestä, ja joillekin minun leikkini eivät olekaan ehkä samoja leikkejä vaan jotakin muuta. (Jopa aika usein, olen vainoharhaisesti pistänyt merkille.)
Noin pääsääntöisesti ottaen yritän pysyä korrektina.
Juups.
Voi sua rukkaa. En nyt kuitenkaan menisi ja kehoittaisi sinua siirtymään avaruuskapseliin lasivati päässäsi ja sinkoutumaan kohti punaista planeettaa.
Pistän värivoidetta tulemaan! Ok?
Ollaan vaan ja chillaillaan.
ei värillä ole väliä, joten:
¤
Ja taas noustaan laivaan,
kuljetaan pois
meriin möyryäviin,
kuin kolkko jylinä
siell´ aallot usvana jo nousee,
eikä lähelläkään loistavan auringon,
ei edes tähtenäkään lentävänä,
vaan välillä riutuen, kituen kärsien
kuin käärmeenpiston puremia laskien.
Mut meidän onneksemme
on aamuun silti ehkä aikaa.
Vaik´ välillä niin sysimustat kulmat
ja yö synkin on
ennen nousua auringon,
silti aina lähdettävä on,
ett´ palata voi matkalta.
Siis antaa palaa!
Kierrellen kaarrellen
puhaltelee taas itäinen tuuli
puhkua puhurtaen kuin
aaltoileva meri,
joka siellä sittenkin on
ehkä takana aavikon.
Ken tietää?
¤
kirjoittamisiin