Rupesin tuossa kirjoittamaan ajankuluksi kirjan poikasta. Ajatuksia pyörii päässä lukemattomia, että miten juonta lähden viemään eteenpäin. Aivan liikaa, pitäisi saada ihtelle joku kuva siitä, että mikä se juoni edes tarkalleen on. :D Kuitenkin tuollanen fiktiivinen höskä kyseessä, loppua kohden tulee mukaan lisää scifi elementtejä, aika tuossa on sekoitus nykyaikaa ja tulevaisuutta mutta selviää sitten paremmin vasta myöhemmin. Tuo pätkä tuossa on vain tuollaista alustusta tulevalle ja loppua kohden teksti muuttunee sujuvammaksi ja dialogia enemmän. Will siis on päähenkilönä, ykkösluku on "nykyaikaa" ja kakkosluku ja kolmonen sellainen takauma. Willistä tulee lopulta sitten eräänkaltainen vapaustaistelija, kapinoi yhteiskunnan epäkohtia vastaan, sitten kirjan edetessä siis. :)
Eli se pätkä:
Joutsenlaulu
LUKU 1
Mielessäni on yksi ajatus, juokseminen. On pimeää, pakenen ääntä joka voimistuu takanani. Katuja peittää jokin, en näe kunnolla mutta minulla on aavistus. Aavistus joka saa kylmät väreet kulkemaan kehoni lävitse. Pidän lujaa takinlieppeestäni, niin ettei kukaan näkisi mitä sen alla on. Veriset vanat jotka ovat ruoskinnan aiheuttamia. Olen kärsinyt, kitunut ja nyt pakenen sitä kaikkea. En ole ainoa pakenija, näen ympärillä muitakin jotka juoksevat peloissaan. Lapsia, naisia ja miehiä, ikään katsomatta. He kaikki juokset henkensä edestä ja jotkut itkevät peloissaan tai huutavat tuskissaan. Katu on kylmä. Valo tulee ylhäältä vain harvoin, korkeat pilvenpiirtäjät, pieni hämärä ja saasteet estävät sen. Ensinmäistä kertaa iloitsen valon puutteesta. Nyt kuitenkin valo pääsee sumun läpi. Ruumiita. Kadut ovat täyttyneet ruumiista, ilmeitä jotka kuvastavat kaikkea pahaa jota minäkin pakenen.
Juoksen tunteja, kipu kangistaa jalkojani ja tunnen ajatukseni harhailevan jossain kaukana. Ääni on kaikonnut ja ei ole enää syytä pelätä. Pakenen kuitenkin vaistonomaisesti yhä kauemmas. Kauas jonnekkin jossa ei ole rakennuksia eikä ihmisiä. Kaupunki on jo takanapäin. Sen pilviä hipovat rakennukset loistavat uutuuttaan mutta kuva ei kerro kaikkea. Pinnan alla kytee, pahuus, joka saa ihmiset pakenemaan ja tappamaan itsensä silkasta pelosta. Hengähdän ja katson ympärilleni. Pelkkää tyhjää ja ei elonmerkkiä. Ääni voimistuu taas ja vilkaisen sen tulosuuntaan. Kaupungin pilvenpiirtäjien lomassa leijailee aluksia. Poliisi jahtaa pakenijoita ja tappaa heidät.
Olen väsynyt kaiken juoksemisen jälkeen. Tiedän kuitenkin, että jos jäisin paikoilleni minut luultavasti saataisin kiinni. Minulle kävisi kuten muille, kuolisin - kuolisin ajatuksieni vuoksi. Potkaisen maata ja huomaan, että se on jäässä. Kiedoudun ohueen takkiini yhä lujemmin. Puristan nyrkkini yhteen ja puren hampaitani. Viha pitää minut lämpimänä, ajatus, että vielä palaisin. Tekisin kaikkeni jotta kaikki olisi jälleen hyvin. Nyt olen voimaton, peloissani ja yksin pimeässä. Istun kannon päällä niityllä ja katson maahan masentuneena. Tiedän, että minun täytyy hakeutua suojaan, jotten jäisi kiinni. Niitty näyttää kuitenkin autiolta. Ei rakennuksia, ei mitään. Vaivun epätoivoon. Silloin kuulen lähestyvän poliisialuksen äänen. Hätäännyn ja katson taakseni, se lähestyy valojen kirkastamasta kaupungista. He ovat huomanneet minut.
Haen turvapaikkaa, joku suoja johon mennä. Juoksen ympäriinsä, revin hiuksiani, huudan vihoissani ja peläten. Ryömin maassa, konttaan ja vaikeroin. Pieni valo pimeydestä ja näen kivenheiton päässä perunakellarin. Perunakellarin joita harvoin näkee enää, varsinkaan näillä seuduilla. Nyt tämä muinaismuisto voi koitua pelastukseksi. Juoksen läpi risukon ja kompuroin niityn kumpareisiin mutta pääsen perille. Ovi on ruosteinen mutta en näe kuitenkaan lukkoa, vain salpa josta vetää. Vedän salvasta ja saranat päästävät tuskaliaan ujelluksen ilmoille. Kömmin sisään, sytytän tulitikun ja hämmästyn. Kellari on täynnä ruokaa, ei ristinsielua mutta se on varmasti odottamassa jotain. En välitä, olen liian väsynyt ja kipeä. Ruokien ja tavaroiden täyttämästä hyllystä nostan maahan makuupussin. Vetäydyn sen suojiin ja yritän valvoa. Pimeys on kuitenkin voitolla. Ulkona ei ole valoja, juuri sytyttämäni kynttilä loistaa vain heikosti ja minä suren. Suren ja itken, ajattelen lähimmäisiäni ja heidän kasvojaan. Uni voittaa lopulta, kaupungin kuoleman sekaiset äänet katoavat, vaimenevat ja lakkaavat olemasta.
LUKU 2
- "Will! Nouse nyt jo!"
- "Pomosi soitti, oli kuulemma kiireellistä asiaa..."
- "Mitä? Hittoako se tähän aikaan."
Vaimo oli tullut herättämään minut, herätti asiaan joka ei jaksa innostaa näin pyhänä. Pomon soitto - piinavan työviikon jälkeen joutuu kuuntelemaan pomonsa mietteitä. Ei auta, heitän vaatteet niskaan ja painun kohti kylpyhuonetta. Helen katoaa alakerran portaikkoon ja iskee silmää. Viime ilta, tietäisittepä vaan. Pysäytän ajatuksieni hapuilemasta viime yön kuumista hetkistä ja katson peiliin. Parta ja kasvot jotka herättävät kunnioitusta, niissä näkyy työ jota on tehty niska limassa mutta samalla myös ilo. Ryppyjä ei vielä ole mutta törröttävä sänki ja viikset saavat näyttämään minut vanhalta. Kymmenen vuoden ikälisät tippuvat mustina palasina partakoneen hyrinän saattelemana altaseen. Kylpyhuone ei ole kovinkaan tilava. Suihku eroaa muusta tilasta vain verholla joka on kaikeksi onneksi läpinäkyvä. Suihkulla oli keskeinen osa viime yönä. Hymy kasvoilla, mietin taas viime öistä ja en voi olla hymyilemättä.
Olen valmis. Työkelpoinen. Kallis puku on silitettynä päälläni, parta ajettu ja tuoksun miehiselle. Salkku toisessa kädessä ja kännykkä toisessa. Soitan pomolle.
- "Will tässä. Töitäkö ajattelit näin sunnuntaille?"
Pomoni, Luke, ei ole mikään tiukkapipo. Hän on rento ja puhumme toisillemme kuten vanhat kaverukset ikään.
- "Se olisi se projekti odottamassa loppusilausta. Ajattelin, kun huomenna tulevat ne Japsit ja
kaikkea niin olisi hyvä jos tänään saataisiin pois alta."
Sehän on selvä.
- "Kai sitä voisin tulla, ei tässä ole mitään oikein suunniteltukkaan tälle päivälle."
Valehtelin. Oli tarkoitus Helenen kanssa käydä äitini luona maalla, saa nyt jäädä. Olenhan jo pukeissa ja henkisesti valmistautunut tätä varten.
Puhelun loputtua huokaisen syvään. Hipsin alakertaa ja heitän hyvästit makuuhuoneelle. Talomme on kohtuu iso. Valkoinen sisältä kuten myös ulkoa, me molemmat pidämme väristä. Valkoinen on rauhallinen ja istuu luonteeseeni. Kaksi kerrosta ja molemmissa neljä huonetta. Aamulla näemme alakerran keittiössä, illalla jälleen makuhuoneessa. Muut huoneet yhdessä ovat arvoituksia, aikamme ei riitä tätä nykyä. Alakerran portaat kiertävät, 90-asteen kulma oikealle ja olen olohuoneessa. Olohuoneen poikki ja keittiö. Vaimo on laittanut aamupalan. En syö sitä, tietää kyllä jo sen, sillä en syö muinakaan aamuina. Ruokatauolla käyn läheisessä kahvilassa haukkaamassa välipalaa joten aamupalaa en tarvitse. Totta puhuakseni Helen ei osaa kokata, rakastan häntä silti. Juon kuitenkin kahvia ja ilmaisen rakkauteni tätä ihanaista olentoa kohtaan suutelemalla häntä hartaasti. Olemme kuin teini-ikäiset toistemme kimpussa, ehkä se johtuu vähäisestä näkemisestä tai sitten rakkautemme on kukassaan.
Tänään olisi hyvä päivä kuolla. Olen jo ulkona ja mietin sitä kaikkea mitä minulla on. Hyvä työ, ihana vaimo ja suuri talo jonka laina on maksettu. Enempää en tarvitse. En välitä julkisuudesta enkä muusta, enkä oikein lapsistakaan. Uusi auto statussymbolina ja rakastava vaimo kelpaavat hyvin. Pihalla kasvaa lehtipuuta, pienen kujan molemmin puolin, kuja kulkee etupihamme keskeltä kohti autotien reunaa. Totta puhuakseni, vaikka talomme on iso, niin asumme tiivisti naapureihimme nähden. Asuntoalue jonka kaupunki on sijoittanut asemakaavaansa on koitunut kohtaloksi. Ei omaa rauhaa, eikä pientä etu- ja takapihaa kummempaa mutta kokonaisuutta leimaa silti ylellisyys. Ylellisyys joka on aikaan saatu hyvin leikatulla ruoholla, aidatulla piha-alueella ja Helenen kukkaistutuksilla. Naapurin kateellisuuden voi aistia, kun kävelen kujaa pitkin autolleni. Autoni on uusinta uutta, uusinta vuosimallia oleva Mercedes-Benz ja sen nahkasisustus saa jokaisen miehen testosteroni tason nousemaan uusin lukemiin.
Kaupungilla on ruuhka ja olen myöhässä. Tämä on niitä harvoja päiviä jolloin liikutaan autoilla, sillä nykyisin suurin osa ihmisistä käyttää joukkoliikennettä. Joukkoliikenteseen on kaksi syytä. Ensinnäkin kaupungit ovat äärimmilleen myöten vuosien saatossa täyttyneet autoista, se tietää ruuhkia, ruuhkat ovat yhtä kuin hukattu työaika. Toinen ongelma joka on koittanut kaupunkien osaksi on saasteet. On vaikea hengittää ja aurinko ei valaise kuten ennen, kuten lapsuudessani. Asuimme maalla ja katsoin nousevaa aurinkoa usein äitini kanssa, nyt se on vain muisto. Säädän ilmastointia isommalle ja lataan autosoittimeen uuden musiikin kotikoneeltani. Kuuntelen vanhaa jazzia, suoraan 70-luvulta. Saksofoni päästää äänähdyksen, epämääräisen sellaisen jonka tunnistan hetken kuluttua perässäni olevan auton aikaansaannokseksi. Lyhyt vilkaisu kelloon, 10:35, jo puoli tuntia myöhässä. Toivottavasti Luke ymmärtää.
Töissä kaikki on hiljaista. Työpöydät ammottavat tyhjyttään ja nätti sihteerikään ei ole paikalla. Toimisto näyttää tavallista isommalta, kun ei ole työntekijöitä sitä täyttämässä. Valaisimet roikkuvat katosta jokaisen työpöydän kohdalla ja "työhuoneet" ovat erotettu toisistaan väliseinillä, liikutettavilla. Pöydillä on Cola-tölkkejä ja lehtiä. Jokaisella työntekijällä on käytettävissään oma puhelin, tietokone ja faksi. Normaali käytäntö, suuressa ohjelmistoyrityksessä. Vain harvoilla ja valituilla, tärkeillä ihmisillä, on oma huoneensa. Huone, joka on erillään kaikesta keskinkertaisuudesta ja korostaa omistajansa asemaa. Minä kuulun näihin valittuihin, olen Microprisen toimitusjohtaja. "Kello on nyt 10:45", yksi päälle jäänyt radio työpöydällä kuulluttaa ja latelee perään päivän uutiset. Luke tulee huonestaan, tervehtii ja ohjaa minut huoneseensa. Ovi sulkeutuu ja erotan sen takaa sanat: "Terroristi isku Wailmanin ostoskeskuksessa aiheutti lukuisia henkilövahinkoja. Silminnäkijä havaintojen mukaan, pommin ostoskeskukseen vienyt henkilö oli vielä lapsi. Wailmanin henkilökunta on järkyttynyt tapauksesta."
On jo ilta, kun pääsen töistä. Huomisen projekti on pulkassa ja sain vapaata, huomenna ei Helen kuitenkaan ole kotona, vaan töissä. Ohjaan auton päätielle, kytken automaattiohjauksen ja laitan radion päälle. Tiet ovat autioituneita, päivän ruuhkasta ei ole tietoakaan ja elämä tuntuu hetken rauhallisemmalta. Mietin uutista jonka kuulin kadottuani Luken huoneen oven taakse. Siinä oli etäisesti jotain tuttua, tavalla jota en tiedä. Se herätti heti kiinnostukseni, ja vaistoni sanoo, että kaikki ei ole hyvin. Silti en osaa pelätä, sillä Wailmania en osaa yhdistää mihinkään tuttuun. Tiedän kyllä paikan mutta en ole edes käynyt siellä koskaan. Ajanut ohi vain. Katsonut, kun ihmiset juoksevat päättöminä edes takaisin alennusmyynteihin. Tarvittaisiin enää 20% ja he talloisivat toisensa hengettömiksi. Kaipaan usein perinteisiä katuvaloja, niitä jotka muodistivat yksilöllisen keilan tien pintaan. Nyt tie on kauttaaltaan valaistu uusilla led-valoilla ja kaikki on samaa harmaata massaa. Täydellisyyttäkö? Katsoin pienenä tähtiä, nyt, kun katson taivaalle en näe mitään. Kaupungin valot ja korkeat rakennukset peittävät ne alleen. Tunnelma on poissa, kaikesta, kliinistä, pintaa. Kotiin on matkaa vielä kahden tunnin verran, Nardosvillen länsi-osaan, paikkaan jossa menestyjät asuvat, jossa minä asun. Laitan kädet niskan taakse, täytän mieleni musiikilla, rentouden ja suljen silmäni, nukahdan.
Leijailen ilmassa, katson alhaalla näkyvää kaupunkimaisemaa. Korkeita rakennuksia, virtaavia jokia niiden lomassa, jotka likaisina ovat vain jäänne menneestä. Pilvenpiirtäjiä. Katolla laskeutumisalusta helikoneille, vain harvoissa on helikon paikoillaan. Ihmiset ovat pieniä, peittävät kadut, ovat kuin muurahaiset. Työ on elämää ja aika on katoavaista. He vilkaisevat vain liikennevaloja ja mielessä heillä on päämäärä, paikka johon he ovat parhaillaan matkalla. Matkansa aikana he eivät katso toisiansa silmiin, eivät taivaalle, mainokset herättävät mielihalut, eivät ystävän sanat. Muoti vaatettaa, ei omaa päätövaltaa, ei uniikkia. He voivat hyvin, he haluavat lisää ja lisää. He haluavat täyttää elämänsä tuotteilla ja kunnialla, he haluavat olla jotain toisten silmissä. He eivät mieti mitä muut ovat minun silmissäni, kohtelenko heitä kuten toivoisin heidän kohtelevan minua. Valokeila, valokeila joka valottaa heidän näköpiiriänsä on kapea, eikä ulotu omaa mieltä pidemmälle. He katsovat taivaalle vain silloin, kun toivovat; toivovat, että he näkisivät jotain joka antaisi syyn elää.
LUKU 3
Pimeydessä loistaa. Tien reunalle on parkeerattu useita autoja, niissä on vilkut ja ne ovat päällä. Ulina täyttää korttelit ja palomiesten huudot toisilleen herättävät sitkeimmätkin nukkujat. Poliisi on paikalla, jokin palaa ja sen ympärillä on aitaa, jotta kukaan ei häiritsisi palomiesten töitä. Pieni lapsi tarttuu helistimeensä, on lujasti äitinsä sylissä ja katsoo ymmärtämättömänä näkemäänsä. Äidin silmistä paistaa kauhu. Ihmiset katsovat, toisilla kädet taskussa ja vain yövaatteet päällä. Tien pinnalla on lätäkkö, joka syntyy pienestä purosta joka virtaa paloauton luota, pienestä reiästä paloletkun ja auton kiinnityskohdasta. Kun lätäkköä katsoo oikeasta kulmasta aidan takaa, voi nähdä siinä liekit, ne roihuavat korkeina ja armottomina. Kaikki ovat väsyneitä mutta he katsovat tarkkaavaisina edessään paljastuvaa näkyä. Tulipaloa, taloa joka on tulessa ja aivan heidän naapurissaan. Lehdistö on paikalla ja ottaa kuvia, haastattelevat paikalla olijoita ja kohtelevat tilannetta vain uutisena muiden joukossa. Eräälle se on enemmän, eräälle se on koko elämä. Tapahtuma, joka muuttaa kaiken ja vie suunnan kaikelta.
- "Oikealla! Vielä enemmän oikealle, ikkunaa kohti."
- "Ryhmät 1 ja 2 sisään merkistä, tarkistakaa elonjääneet!"
- "Painetta lisää!"
Palomiehet käyvät vilkasta sanasotaa tiivistä tunnelmaa vastaan.
- "Huoneet ovat tyhjiä, ei merkkiä ihmisistä." Yksi palomies tiedottaa palopäällikölle, joka seisoo alhaalla turvallisen välimatkan päässä.
- "Tarkistakaa kellari." Hän haluaa olla varma, että talossa ei todellakaan ollut ketään.
Palo on jo sammunut roihuttuaan tunnin. Kukaan ei voinut palon aikana rynnätä sisälle, jos joku oli talossa, hän olisi nyt mennyttä. Palomiehet katsoivat vain paloa, tuntien sisässään tyytymättömyyttä; tyytymättömyyttä siihen, että he eivät voineet tehdä kaikkeansa, tunsivat olonsa voimattomiksi. Myöhemmin paljastuu, että kellarista löytyy ruumis, naisen ruumis. Se on palanut lähes tunnistettamattomaksi mutta henkilöllisyys selviää silti, nykytekniikka on ihmeellistä. Kellari oli kunnostettu oleskeluhuoneeksi ja eräässä nurkassa ollut käsintehty baarikaappi on mustunut, kalliit viinit sen sisällä ovat mennyttä. Nainen oli jäänyt loukkuun, kellarin ovi oli lukossa ulkoa päin, kun palomiehet yrittivät päästä kellariin. Heidän oli pakko murtaa ovi. Kellari oli äänieristetty ja huudot sen sisältä eivät kuuluneet ulos, ei edes lukossa olleen oven ulkopuolelle. Pihalla, aidan takana seisseet ihmiset olivat tietämättömiä. Tietämättömiä siitä, että heidän katsoessaan talon katoavaa valkoista maalipintaa, kaiken sen keskellä oli joku. Joku oli sisällä, vietti elämänsä viimeiset hetket kyynelten tulviessa poskille ja rukoillen polvistuneena. Pöydällä oli kuva hänen miehestään, hän oli katsonut sitä ja sanonut, "Hyvästi rakas...". Viimeiset sanat, tuli valtasi hänet, poisti hänestä tuon rakastuneen sielun ja jätti jäljelle kasan tomua.
Eli se pätkä:
Joutsenlaulu
LUKU 1
Mielessäni on yksi ajatus, juokseminen. On pimeää, pakenen ääntä joka voimistuu takanani. Katuja peittää jokin, en näe kunnolla mutta minulla on aavistus. Aavistus joka saa kylmät väreet kulkemaan kehoni lävitse. Pidän lujaa takinlieppeestäni, niin ettei kukaan näkisi mitä sen alla on. Veriset vanat jotka ovat ruoskinnan aiheuttamia. Olen kärsinyt, kitunut ja nyt pakenen sitä kaikkea. En ole ainoa pakenija, näen ympärillä muitakin jotka juoksevat peloissaan. Lapsia, naisia ja miehiä, ikään katsomatta. He kaikki juokset henkensä edestä ja jotkut itkevät peloissaan tai huutavat tuskissaan. Katu on kylmä. Valo tulee ylhäältä vain harvoin, korkeat pilvenpiirtäjät, pieni hämärä ja saasteet estävät sen. Ensinmäistä kertaa iloitsen valon puutteesta. Nyt kuitenkin valo pääsee sumun läpi. Ruumiita. Kadut ovat täyttyneet ruumiista, ilmeitä jotka kuvastavat kaikkea pahaa jota minäkin pakenen.
Juoksen tunteja, kipu kangistaa jalkojani ja tunnen ajatukseni harhailevan jossain kaukana. Ääni on kaikonnut ja ei ole enää syytä pelätä. Pakenen kuitenkin vaistonomaisesti yhä kauemmas. Kauas jonnekkin jossa ei ole rakennuksia eikä ihmisiä. Kaupunki on jo takanapäin. Sen pilviä hipovat rakennukset loistavat uutuuttaan mutta kuva ei kerro kaikkea. Pinnan alla kytee, pahuus, joka saa ihmiset pakenemaan ja tappamaan itsensä silkasta pelosta. Hengähdän ja katson ympärilleni. Pelkkää tyhjää ja ei elonmerkkiä. Ääni voimistuu taas ja vilkaisen sen tulosuuntaan. Kaupungin pilvenpiirtäjien lomassa leijailee aluksia. Poliisi jahtaa pakenijoita ja tappaa heidät.
Olen väsynyt kaiken juoksemisen jälkeen. Tiedän kuitenkin, että jos jäisin paikoilleni minut luultavasti saataisin kiinni. Minulle kävisi kuten muille, kuolisin - kuolisin ajatuksieni vuoksi. Potkaisen maata ja huomaan, että se on jäässä. Kiedoudun ohueen takkiini yhä lujemmin. Puristan nyrkkini yhteen ja puren hampaitani. Viha pitää minut lämpimänä, ajatus, että vielä palaisin. Tekisin kaikkeni jotta kaikki olisi jälleen hyvin. Nyt olen voimaton, peloissani ja yksin pimeässä. Istun kannon päällä niityllä ja katson maahan masentuneena. Tiedän, että minun täytyy hakeutua suojaan, jotten jäisi kiinni. Niitty näyttää kuitenkin autiolta. Ei rakennuksia, ei mitään. Vaivun epätoivoon. Silloin kuulen lähestyvän poliisialuksen äänen. Hätäännyn ja katson taakseni, se lähestyy valojen kirkastamasta kaupungista. He ovat huomanneet minut.
Haen turvapaikkaa, joku suoja johon mennä. Juoksen ympäriinsä, revin hiuksiani, huudan vihoissani ja peläten. Ryömin maassa, konttaan ja vaikeroin. Pieni valo pimeydestä ja näen kivenheiton päässä perunakellarin. Perunakellarin joita harvoin näkee enää, varsinkaan näillä seuduilla. Nyt tämä muinaismuisto voi koitua pelastukseksi. Juoksen läpi risukon ja kompuroin niityn kumpareisiin mutta pääsen perille. Ovi on ruosteinen mutta en näe kuitenkaan lukkoa, vain salpa josta vetää. Vedän salvasta ja saranat päästävät tuskaliaan ujelluksen ilmoille. Kömmin sisään, sytytän tulitikun ja hämmästyn. Kellari on täynnä ruokaa, ei ristinsielua mutta se on varmasti odottamassa jotain. En välitä, olen liian väsynyt ja kipeä. Ruokien ja tavaroiden täyttämästä hyllystä nostan maahan makuupussin. Vetäydyn sen suojiin ja yritän valvoa. Pimeys on kuitenkin voitolla. Ulkona ei ole valoja, juuri sytyttämäni kynttilä loistaa vain heikosti ja minä suren. Suren ja itken, ajattelen lähimmäisiäni ja heidän kasvojaan. Uni voittaa lopulta, kaupungin kuoleman sekaiset äänet katoavat, vaimenevat ja lakkaavat olemasta.
LUKU 2
- "Will! Nouse nyt jo!"
- "Pomosi soitti, oli kuulemma kiireellistä asiaa..."
- "Mitä? Hittoako se tähän aikaan."
Vaimo oli tullut herättämään minut, herätti asiaan joka ei jaksa innostaa näin pyhänä. Pomon soitto - piinavan työviikon jälkeen joutuu kuuntelemaan pomonsa mietteitä. Ei auta, heitän vaatteet niskaan ja painun kohti kylpyhuonetta. Helen katoaa alakerran portaikkoon ja iskee silmää. Viime ilta, tietäisittepä vaan. Pysäytän ajatuksieni hapuilemasta viime yön kuumista hetkistä ja katson peiliin. Parta ja kasvot jotka herättävät kunnioitusta, niissä näkyy työ jota on tehty niska limassa mutta samalla myös ilo. Ryppyjä ei vielä ole mutta törröttävä sänki ja viikset saavat näyttämään minut vanhalta. Kymmenen vuoden ikälisät tippuvat mustina palasina partakoneen hyrinän saattelemana altaseen. Kylpyhuone ei ole kovinkaan tilava. Suihku eroaa muusta tilasta vain verholla joka on kaikeksi onneksi läpinäkyvä. Suihkulla oli keskeinen osa viime yönä. Hymy kasvoilla, mietin taas viime öistä ja en voi olla hymyilemättä.
Olen valmis. Työkelpoinen. Kallis puku on silitettynä päälläni, parta ajettu ja tuoksun miehiselle. Salkku toisessa kädessä ja kännykkä toisessa. Soitan pomolle.
- "Will tässä. Töitäkö ajattelit näin sunnuntaille?"
Pomoni, Luke, ei ole mikään tiukkapipo. Hän on rento ja puhumme toisillemme kuten vanhat kaverukset ikään.
- "Se olisi se projekti odottamassa loppusilausta. Ajattelin, kun huomenna tulevat ne Japsit ja
kaikkea niin olisi hyvä jos tänään saataisiin pois alta."
Sehän on selvä.
- "Kai sitä voisin tulla, ei tässä ole mitään oikein suunniteltukkaan tälle päivälle."
Valehtelin. Oli tarkoitus Helenen kanssa käydä äitini luona maalla, saa nyt jäädä. Olenhan jo pukeissa ja henkisesti valmistautunut tätä varten.
Puhelun loputtua huokaisen syvään. Hipsin alakertaa ja heitän hyvästit makuuhuoneelle. Talomme on kohtuu iso. Valkoinen sisältä kuten myös ulkoa, me molemmat pidämme väristä. Valkoinen on rauhallinen ja istuu luonteeseeni. Kaksi kerrosta ja molemmissa neljä huonetta. Aamulla näemme alakerran keittiössä, illalla jälleen makuhuoneessa. Muut huoneet yhdessä ovat arvoituksia, aikamme ei riitä tätä nykyä. Alakerran portaat kiertävät, 90-asteen kulma oikealle ja olen olohuoneessa. Olohuoneen poikki ja keittiö. Vaimo on laittanut aamupalan. En syö sitä, tietää kyllä jo sen, sillä en syö muinakaan aamuina. Ruokatauolla käyn läheisessä kahvilassa haukkaamassa välipalaa joten aamupalaa en tarvitse. Totta puhuakseni Helen ei osaa kokata, rakastan häntä silti. Juon kuitenkin kahvia ja ilmaisen rakkauteni tätä ihanaista olentoa kohtaan suutelemalla häntä hartaasti. Olemme kuin teini-ikäiset toistemme kimpussa, ehkä se johtuu vähäisestä näkemisestä tai sitten rakkautemme on kukassaan.
Tänään olisi hyvä päivä kuolla. Olen jo ulkona ja mietin sitä kaikkea mitä minulla on. Hyvä työ, ihana vaimo ja suuri talo jonka laina on maksettu. Enempää en tarvitse. En välitä julkisuudesta enkä muusta, enkä oikein lapsistakaan. Uusi auto statussymbolina ja rakastava vaimo kelpaavat hyvin. Pihalla kasvaa lehtipuuta, pienen kujan molemmin puolin, kuja kulkee etupihamme keskeltä kohti autotien reunaa. Totta puhuakseni, vaikka talomme on iso, niin asumme tiivisti naapureihimme nähden. Asuntoalue jonka kaupunki on sijoittanut asemakaavaansa on koitunut kohtaloksi. Ei omaa rauhaa, eikä pientä etu- ja takapihaa kummempaa mutta kokonaisuutta leimaa silti ylellisyys. Ylellisyys joka on aikaan saatu hyvin leikatulla ruoholla, aidatulla piha-alueella ja Helenen kukkaistutuksilla. Naapurin kateellisuuden voi aistia, kun kävelen kujaa pitkin autolleni. Autoni on uusinta uutta, uusinta vuosimallia oleva Mercedes-Benz ja sen nahkasisustus saa jokaisen miehen testosteroni tason nousemaan uusin lukemiin.
Kaupungilla on ruuhka ja olen myöhässä. Tämä on niitä harvoja päiviä jolloin liikutaan autoilla, sillä nykyisin suurin osa ihmisistä käyttää joukkoliikennettä. Joukkoliikenteseen on kaksi syytä. Ensinnäkin kaupungit ovat äärimmilleen myöten vuosien saatossa täyttyneet autoista, se tietää ruuhkia, ruuhkat ovat yhtä kuin hukattu työaika. Toinen ongelma joka on koittanut kaupunkien osaksi on saasteet. On vaikea hengittää ja aurinko ei valaise kuten ennen, kuten lapsuudessani. Asuimme maalla ja katsoin nousevaa aurinkoa usein äitini kanssa, nyt se on vain muisto. Säädän ilmastointia isommalle ja lataan autosoittimeen uuden musiikin kotikoneeltani. Kuuntelen vanhaa jazzia, suoraan 70-luvulta. Saksofoni päästää äänähdyksen, epämääräisen sellaisen jonka tunnistan hetken kuluttua perässäni olevan auton aikaansaannokseksi. Lyhyt vilkaisu kelloon, 10:35, jo puoli tuntia myöhässä. Toivottavasti Luke ymmärtää.
Töissä kaikki on hiljaista. Työpöydät ammottavat tyhjyttään ja nätti sihteerikään ei ole paikalla. Toimisto näyttää tavallista isommalta, kun ei ole työntekijöitä sitä täyttämässä. Valaisimet roikkuvat katosta jokaisen työpöydän kohdalla ja "työhuoneet" ovat erotettu toisistaan väliseinillä, liikutettavilla. Pöydillä on Cola-tölkkejä ja lehtiä. Jokaisella työntekijällä on käytettävissään oma puhelin, tietokone ja faksi. Normaali käytäntö, suuressa ohjelmistoyrityksessä. Vain harvoilla ja valituilla, tärkeillä ihmisillä, on oma huoneensa. Huone, joka on erillään kaikesta keskinkertaisuudesta ja korostaa omistajansa asemaa. Minä kuulun näihin valittuihin, olen Microprisen toimitusjohtaja. "Kello on nyt 10:45", yksi päälle jäänyt radio työpöydällä kuulluttaa ja latelee perään päivän uutiset. Luke tulee huonestaan, tervehtii ja ohjaa minut huoneseensa. Ovi sulkeutuu ja erotan sen takaa sanat: "Terroristi isku Wailmanin ostoskeskuksessa aiheutti lukuisia henkilövahinkoja. Silminnäkijä havaintojen mukaan, pommin ostoskeskukseen vienyt henkilö oli vielä lapsi. Wailmanin henkilökunta on järkyttynyt tapauksesta."
On jo ilta, kun pääsen töistä. Huomisen projekti on pulkassa ja sain vapaata, huomenna ei Helen kuitenkaan ole kotona, vaan töissä. Ohjaan auton päätielle, kytken automaattiohjauksen ja laitan radion päälle. Tiet ovat autioituneita, päivän ruuhkasta ei ole tietoakaan ja elämä tuntuu hetken rauhallisemmalta. Mietin uutista jonka kuulin kadottuani Luken huoneen oven taakse. Siinä oli etäisesti jotain tuttua, tavalla jota en tiedä. Se herätti heti kiinnostukseni, ja vaistoni sanoo, että kaikki ei ole hyvin. Silti en osaa pelätä, sillä Wailmania en osaa yhdistää mihinkään tuttuun. Tiedän kyllä paikan mutta en ole edes käynyt siellä koskaan. Ajanut ohi vain. Katsonut, kun ihmiset juoksevat päättöminä edes takaisin alennusmyynteihin. Tarvittaisiin enää 20% ja he talloisivat toisensa hengettömiksi. Kaipaan usein perinteisiä katuvaloja, niitä jotka muodistivat yksilöllisen keilan tien pintaan. Nyt tie on kauttaaltaan valaistu uusilla led-valoilla ja kaikki on samaa harmaata massaa. Täydellisyyttäkö? Katsoin pienenä tähtiä, nyt, kun katson taivaalle en näe mitään. Kaupungin valot ja korkeat rakennukset peittävät ne alleen. Tunnelma on poissa, kaikesta, kliinistä, pintaa. Kotiin on matkaa vielä kahden tunnin verran, Nardosvillen länsi-osaan, paikkaan jossa menestyjät asuvat, jossa minä asun. Laitan kädet niskan taakse, täytän mieleni musiikilla, rentouden ja suljen silmäni, nukahdan.
Leijailen ilmassa, katson alhaalla näkyvää kaupunkimaisemaa. Korkeita rakennuksia, virtaavia jokia niiden lomassa, jotka likaisina ovat vain jäänne menneestä. Pilvenpiirtäjiä. Katolla laskeutumisalusta helikoneille, vain harvoissa on helikon paikoillaan. Ihmiset ovat pieniä, peittävät kadut, ovat kuin muurahaiset. Työ on elämää ja aika on katoavaista. He vilkaisevat vain liikennevaloja ja mielessä heillä on päämäärä, paikka johon he ovat parhaillaan matkalla. Matkansa aikana he eivät katso toisiansa silmiin, eivät taivaalle, mainokset herättävät mielihalut, eivät ystävän sanat. Muoti vaatettaa, ei omaa päätövaltaa, ei uniikkia. He voivat hyvin, he haluavat lisää ja lisää. He haluavat täyttää elämänsä tuotteilla ja kunnialla, he haluavat olla jotain toisten silmissä. He eivät mieti mitä muut ovat minun silmissäni, kohtelenko heitä kuten toivoisin heidän kohtelevan minua. Valokeila, valokeila joka valottaa heidän näköpiiriänsä on kapea, eikä ulotu omaa mieltä pidemmälle. He katsovat taivaalle vain silloin, kun toivovat; toivovat, että he näkisivät jotain joka antaisi syyn elää.
LUKU 3
Pimeydessä loistaa. Tien reunalle on parkeerattu useita autoja, niissä on vilkut ja ne ovat päällä. Ulina täyttää korttelit ja palomiesten huudot toisilleen herättävät sitkeimmätkin nukkujat. Poliisi on paikalla, jokin palaa ja sen ympärillä on aitaa, jotta kukaan ei häiritsisi palomiesten töitä. Pieni lapsi tarttuu helistimeensä, on lujasti äitinsä sylissä ja katsoo ymmärtämättömänä näkemäänsä. Äidin silmistä paistaa kauhu. Ihmiset katsovat, toisilla kädet taskussa ja vain yövaatteet päällä. Tien pinnalla on lätäkkö, joka syntyy pienestä purosta joka virtaa paloauton luota, pienestä reiästä paloletkun ja auton kiinnityskohdasta. Kun lätäkköä katsoo oikeasta kulmasta aidan takaa, voi nähdä siinä liekit, ne roihuavat korkeina ja armottomina. Kaikki ovat väsyneitä mutta he katsovat tarkkaavaisina edessään paljastuvaa näkyä. Tulipaloa, taloa joka on tulessa ja aivan heidän naapurissaan. Lehdistö on paikalla ja ottaa kuvia, haastattelevat paikalla olijoita ja kohtelevat tilannetta vain uutisena muiden joukossa. Eräälle se on enemmän, eräälle se on koko elämä. Tapahtuma, joka muuttaa kaiken ja vie suunnan kaikelta.
- "Oikealla! Vielä enemmän oikealle, ikkunaa kohti."
- "Ryhmät 1 ja 2 sisään merkistä, tarkistakaa elonjääneet!"
- "Painetta lisää!"
Palomiehet käyvät vilkasta sanasotaa tiivistä tunnelmaa vastaan.
- "Huoneet ovat tyhjiä, ei merkkiä ihmisistä." Yksi palomies tiedottaa palopäällikölle, joka seisoo alhaalla turvallisen välimatkan päässä.
- "Tarkistakaa kellari." Hän haluaa olla varma, että talossa ei todellakaan ollut ketään.
Palo on jo sammunut roihuttuaan tunnin. Kukaan ei voinut palon aikana rynnätä sisälle, jos joku oli talossa, hän olisi nyt mennyttä. Palomiehet katsoivat vain paloa, tuntien sisässään tyytymättömyyttä; tyytymättömyyttä siihen, että he eivät voineet tehdä kaikkeansa, tunsivat olonsa voimattomiksi. Myöhemmin paljastuu, että kellarista löytyy ruumis, naisen ruumis. Se on palanut lähes tunnistettamattomaksi mutta henkilöllisyys selviää silti, nykytekniikka on ihmeellistä. Kellari oli kunnostettu oleskeluhuoneeksi ja eräässä nurkassa ollut käsintehty baarikaappi on mustunut, kalliit viinit sen sisällä ovat mennyttä. Nainen oli jäänyt loukkuun, kellarin ovi oli lukossa ulkoa päin, kun palomiehet yrittivät päästä kellariin. Heidän oli pakko murtaa ovi. Kellari oli äänieristetty ja huudot sen sisältä eivät kuuluneet ulos, ei edes lukossa olleen oven ulkopuolelle. Pihalla, aidan takana seisseet ihmiset olivat tietämättömiä. Tietämättömiä siitä, että heidän katsoessaan talon katoavaa valkoista maalipintaa, kaiken sen keskellä oli joku. Joku oli sisällä, vietti elämänsä viimeiset hetket kyynelten tulviessa poskille ja rukoillen polvistuneena. Pöydällä oli kuva hänen miehestään, hän oli katsonut sitä ja sanonut, "Hyvästi rakas...". Viimeiset sanat, tuli valtasi hänet, poisti hänestä tuon rakastuneen sielun ja jätti jäljelle kasan tomua.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pistetään tämä luvun loppukin:
Hetken päästä palomiehet ovat poistuneet paikalta, kuten myös paloa katsomaan tulleet ihmiset. Nyt he ovat nukkumassa. Poliisin tutkintaryhmä on paikalla, paloa tutkitaan tuhopolttona. Lätäköstä ei heijastu enää liekit vaan väsyneen poliisin kasvot, joka vartio aluetta. Tiellä on hiljaista. Kaksi pientä valokeilee saapuvat näkyviin kauempaa, suurenevat ja lopulta ovat jo ihan lähellä. Tien pinta kannattelee autoa. Auto rynnii läpi nauhan, jonka poliisi on laittanut tutkinnan merkiksi. Pysähtyy tavalliselle parkkipaikalleen ja valokeilat katoavat. Väsynyt poliisi ottaa lyhyitä askelia, lähestyy autoa varovaisesti ja koputtaa auton sivulasiin.
Kop Kop.
- "Herra!"
Säpsähdän hereille. Hämmästyn huomatessani poliisin. Kysymykset pyörivät mielessäni.
- "Tämä on tutkinta-aluetta, ette saisi olla täällä. Olkaa hyvä ja nouskaa autosta välittömästä. Tämä on käsky."
- "Minä olen Will Mason ja tämä on pihani. Mitä tämä oikein on?"
- "Will Mason? Teidän talonne..."
Hän osoittaa jotain, käännän hitaasti katseeni suuntaan mihin hänen kätensä osoitti. Näen taloni, palaneena ja savuavat jäännökset. Kauhistunut tunne valtaa mieleni, ovet sulkeutuvat silmieni edessä ja suunnaton pimeys laskeutuu. Kuvitelkaa millaista on herätä kaaokseen. Heräät ja kaikki on entinen on kadonnut, elämäsi, kaikki. Suurin huoleni on kuitenkin muualla. Talo on pienin niistä. Elämäni ei talossa, ei kukkaistutuksissa vaan yhdessä ihmisessä. Ihmisessä jota rakastan enemmän kuin mitään muuta ja jonka puolesta pelkään tällä hetkellä suuresti. En osaa sanoa mitään poliisille, hän on myös vaiti, ehkä hän arvaa tunteeni väsymyksenkin takaa. Hän seisoo autoni vieressä, minun pihallani ja työskentelee sillä. Puristan rattia rystyset valkoisena ja saan muodostettua sanat. Sanat jotka tuntuvat pieneltä kuiskaukselta hiljaisuudessa.
Hetken päästä palomiehet ovat poistuneet paikalta, kuten myös paloa katsomaan tulleet ihmiset. Nyt he ovat nukkumassa. Poliisin tutkintaryhmä on paikalla, paloa tutkitaan tuhopolttona. Lätäköstä ei heijastu enää liekit vaan väsyneen poliisin kasvot, joka vartio aluetta. Tiellä on hiljaista. Kaksi pientä valokeilee saapuvat näkyviin kauempaa, suurenevat ja lopulta ovat jo ihan lähellä. Tien pinta kannattelee autoa. Auto rynnii läpi nauhan, jonka poliisi on laittanut tutkinnan merkiksi. Pysähtyy tavalliselle parkkipaikalleen ja valokeilat katoavat. Väsynyt poliisi ottaa lyhyitä askelia, lähestyy autoa varovaisesti ja koputtaa auton sivulasiin.
Kop Kop.
- "Herra!"
Säpsähdän hereille. Hämmästyn huomatessani poliisin. Kysymykset pyörivät mielessäni.
- "Tämä on tutkinta-aluetta, ette saisi olla täällä. Olkaa hyvä ja nouskaa autosta välittömästä. Tämä on käsky."
- "Minä olen Will Mason ja tämä on pihani. Mitä tämä oikein on?"
- "Will Mason? Teidän talonne..."
Hän osoittaa jotain, käännän hitaasti katseeni suuntaan mihin hänen kätensä osoitti. Näen taloni, palaneena ja savuavat jäännökset. Kauhistunut tunne valtaa mieleni, ovet sulkeutuvat silmieni edessä ja suunnaton pimeys laskeutuu. Kuvitelkaa millaista on herätä kaaokseen. Heräät ja kaikki on entinen on kadonnut, elämäsi, kaikki. Suurin huoleni on kuitenkin muualla. Talo on pienin niistä. Elämäni ei talossa, ei kukkaistutuksissa vaan yhdessä ihmisessä. Ihmisessä jota rakastan enemmän kuin mitään muuta ja jonka puolesta pelkään tällä hetkellä suuresti. En osaa sanoa mitään poliisille, hän on myös vaiti, ehkä hän arvaa tunteeni väsymyksenkin takaa. Hän seisoo autoni vieressä, minun pihallani ja työskentelee sillä. Puristan rattia rystyset valkoisena ja saan muodostettua sanat. Sanat jotka tuntuvat pieneltä kuiskaukselta hiljaisuudessa.
- "Helen..."
Onpa hieno aamu tämä, kun palstalta sai lukea tätäkin tekstiäsi.
Olen tähän mennessä saanut aikaiseksi muutamia satuja, novelleja sun muuta sälää, jotka eivät ole yltäneet ainakaan vielä painokelpoisiksi. .Jotkut loppuun saamistani jutuista ovat alkaneet kehittyä vain yhdestä lauseesta, joka on inspiroinut kirjoittamaan.
Parhaana deadlinena ovat minulle toimineet kilpailut. Niissä on aihe, sivumäärät sun muut niin tarkasti määritelty, että se jotenkin inspiroi minua aloittamaan kirjoittamisen.
Kait sillä tavalla otan itsestäni mittaa pystynkö kehittelemään määrätyntyyppistä tekstiä. Aina kun tunnen onnistuvani, niin en epäröi lähettää niitä sepustuksiani eteenpäin.
Minulla on useita projekteja yhtaikaa kirjoitusvaiheessa, sillä jotkut tekstit vaan välillä tunkevat esille ja ohittavat joskus jonkun jo pitkälläkin olevan tekstin. (Suurin tekstimäärä mitä minulla tällä hetkellä on ”vaiheessa” on dekkari. Valmistuu kun valmistuu. Piste siihenkin joskus tulee.)
Toivon, että ”fiktiivinen höskäsi scifi-elementteineen” päätyy romaaniksi.
Tsemppiä!
Tuossa edellisessä oli aika karkeita kirjoitusvirheitä tms. ja sitä vähäistä dialogin tynkää oli vaikea napata tekstin seasta. Nyt vähän fiksailtu versio ja tekeillä olevasta neljännestä luvusta pätkä.
Joutsenlaulu
LUKU 1
Mielessäni on yksi ajatus, juokseminen. On pimeää, pakenen ääntä joka voimistuu takanani. Katuja peittää jokin, en näe kunnolla mutta minulla on aavistus. Aavistus joka saa kylmät väreet kulkemaan kehoni lävitse. Pidän lujaa takinliepeestäni, niin ettei kukaan näkisi mitä sen alla on. Veriset vanat jotka ovat ruoskinnan aiheuttamia. Olen kärsinyt, kitunut ja nyt pakenen sitä kaikkea. En ole ainoa pakenija, näen ympärillä muitakin jotka juoksevat peloissaan. Lapsia, naisia ja miehiä, ikään katsomatta. He kaikki juokset henkensä edestä ja jotkut itkevät peloissaan tai huutavat tuskissaan. Katu on kylmä. Valo tulee ylhäältä vain harvoin, korkeat pilvenpiirtäjät, pieni hämärä ja saasteet estävät sen. Ensimmäistä kertaa iloitsen valon puutteesta. Nyt kuitenkin valo pääsee sumun läpi. Ruumiita. Kadut ovat täyttyneet ruumiista, ilmeitä jotka kuvastavat kaikkea pahaa jota minäkin pakenen.
Juoksen tunteja, kipu kangistaa jalkojani ja tunnen ajatukseni harhailevan jossain kaukana. Ääni on kaikonnut ja ei ole enää syytä pelätä. Pakenen kuitenkin vaistonomaisesti yhä kauemmas. Kauas jonnekkin jossa ei ole rakennuksia eikä ihmisiä. Kaupunki on jo takanapäin. Sen pilviä hipovat rakennukset loistavat uutuuttaan mutta kuva ei kerro kaikkea. Pinnan alla kytee, pahuus, joka saa ihmiset pakenemaan ja tappamaan itsensä silkasta pelosta. Hengähdän ja katson ympärilleni. Pelkkää tyhjää ja ei elonmerkkiä. Ääni voimistuu taas ja vilkaisen sen tulosuuntaan. Kaupungin pilvenpiirtäjien lomassa leijailee aluksia. Poliisi jahtaa pakenijoita ja tappaa heidät.
Olen väsynyt kaiken juoksemisen jälkeen. Tiedän kuitenkin, että jos jäisin paikoilleni minut luultavasti saataisiin kiinni. Minulle kävisi kuten muille, kuolisin - kuolisin ajatuksieni vuoksi. Potkaisen maata ja huomaan, että se on jäässä. Kietoudun ohueen takkiini yhä lujemmin. Puristan nyrkkini yhteen ja puren hampaitani. Viha pitää minut lämpimänä, ajatus, että vielä palaisin. Tekisin kaikkeni jotta kaikki olisi jälleen hyvin. Nyt olen voimaton, peloissani ja yksin pimeässä. Istun kannon päällä niityllä ja katson maahan masentuneena. Tiedän, että minun täytyy hakeutua suojaan, jotten jäisi kiinni. Niitty näyttää kuitenkin autiolta. Ei rakennuksia, ei mitään. Vaivun epätoivoon. Silloin kuulen lähestyvän poliisialuksen äänen. Hätäännyn ja katson taakseni, se lähestyy valojen kirkastamasta kaupungista. He ovat huomanneet minut.
Haen turvapaikkaa, joku suoja johon mennä. Juoksen ympäriinsä, revin hiuksiani, huudan vihoissani ja peläten. Ryömin maassa, konttaan ja vaikeroin. Pieni valo pimeydestä ja näen kivenheiton päässä perunakellarin. Perunakellarin joita harvoin näkee enää, varsinkaan näillä seuduilla. Nyt tämä muinaismuisto voi koitua pelastukseksi. Juoksen läpi risukon ja kompuroin niityn kumpareisiin mutta pääsen perille. Ovi on ruosteinen mutta en näe kuitenkaan lukkoa, vain salpa josta vetää. Vedän salvasta ja saranat päästävät tuskaliaan ujelluksen ilmoille. Kömmin sisään, sytytän tulitikun ja hämmästyn. Kellari on täynnä ruokaa, ei ristinsielua mutta se on varmasti odottamassa jotain. En välitä, olen liian väsynyt ja kipeä. Ruokien ja tavaroiden täyttämästä hyllystä nostan maahan makuupussin. Vetäydyn sen suojiin ja yritän valvoa. Pimeys on kuitenkin voitolla. Ulkona ei ole valoja, juuri sytyttämäni kynttilä loistaa vain heikosti ja minä suren. Suren ja itken, ajattelen lähimmäisiäni ja heidän kasvojaan. Uni voittaa lopulta, kaupungin kuoleman sekaiset äänet katoavat, vaimenevat ja lakkaavat olemasta.
LUKU 2
- Will! Nouse nyt jo!
- Pomosi soitti, oli kuulemma kiireellistä asiaa...
- Mitä? Hittoako se tähän aikaan.
Vaimo oli tullut herättämään minut, herätti asiaan joka ei jaksa innostaa näin pyhänä. Pomon soitto - piinavan työviikon jälkeen joutuu kuuntelemaan pomonsa mietteitä. Ei auta, heitän vaatteet niskaan ja painun kohti kylpyhuonetta. Helen katoaa alakerran portaikkoon ja iskee silmää. Viime ilta, tietäisittepä vaan. Pysäytän ajatuksieni hapuilemasta viime yön kuumista hetkistä ja katson peiliin. Parta ja kasvot jotka herättävät kunnioitusta, niissä näkyy työ jota on tehty niska limassa mutta samalla myös ilo. Ryppyjä ei vielä ole mutta törröttävä sänki ja viikset saavat näyttämään minut vanhalta. Kymmenen vuoden ikälisät tippuvat mustina palasina partakoneen hyrinän saattelemana altaaseen. Kylpyhuone ei ole kovinkaan tilava. Suihku eroaa muusta tilasta vain verholla joka on kaikeksi onneksi läpinäkyvä. Suihkulla oli keskeinen osa viime yönä. Hymy kasvoilla, mietin taas viime öistä ja en voi olla hymyilemättä.
Olen valmis. Työkelpoinen. Kallis puku on silitettynä päälläni, parta ajettu ja tuoksun miehiselle. Salkku toisessa kädessä ja kännykkä toisessa. Soitan pomolle.
- Will tässä. Töitäkö ajattelit näin sunnuntaille?
Pomoni, Luke, ei ole mikään tiukkapipo. Hän on rento ja puhumme toisillemme kuten vanhat kaverukset ikään.
- Se olisi se projekti odottamassa loppusilausta. Ajattelin, kun huomenna tulevat ne Japsit ja
kaikkea niin olisi hyvä jos tänään saataisiin pois alta.
Sehän on selvä.
- Kaippa sitä voisi tulla, ei tässä ole mitään oikein suunniteltukaan tälle päivälle.
Valehtelin. Oli tarkoitus Helenen kanssa käydä äitini luona maalla, saa nyt jäädä. Olenhan jo pukeissa ja henkisesti valmistautunut tätä varten.
Puhelun loputtua huokaisen syvään. Hipsin alakertaa ja heitän hyvästit makuuhuoneelle. Talomme on aika iso. Valkoinen sisältä kuten myös ulkoa, me molemmat pidämme väristä. Valkoinen on rauhallinen ja istuu luonteeseeni. Kaksi kerrosta ja molemmissa neljä huonetta. Aamulla näemme alakerran keittiössä, illalla jälleen makuhuoneessa. Muut huoneet yhdessä ovat arvoituksia, aikamme ei riitä tätä nykyä. Alakerran portaat kiertävät, 90-asteen kulma oikealle ja olen olohuoneessa. Olohuoneen poikki ja keittiö. Vaimo on laittanut aamupalan. En syö sitä, tietää kyllä jo sen, sillä en syö muinakaan aamuina. Ruokatauolla käyn läheisessä kahvilassa haukkaamassa välipalaa joten aamupalaa en tarvitse. Totta puhuakseni Helen ei osaa kokata, rakastan häntä silti. Juon kuitenkin kahvia ja ilmaisen rakkauteni tätä ihanaista olentoa kohtaan suutelemalla häntä hartaasti. Olemme kuin teini-ikäiset toistemme kimpussa, ehkä se johtuu vähäisestä näkemisestä tai sitten rakkautemme on kukassaan.
Tänään olisi hyvä päivä kuolla. Olen jo ulkona ja mietin sitä kaikkea mitä minulla on. Hyvä työ, ihana vaimo ja suuri talo jonka laina on maksettu. Enempää en tarvitse. En välitä julkisuudesta enkä muusta, enkä oikein lapsistakaan. Uusi auto statussymbolina ja rakastava vaimo kelpaavat hyvin. Pihalla kasvaa lehtipuuta, pienen kujan molemmin puolin, se kulkee etupihamme keskeltä kohti autotien reunaa. Totta puhuakseni, vaikka talomme on iso, niin asumme tiivisti naapureihimme nähden. Asuntoalue jonka kaupunki on sijoittanut asemakaavaansa on koitunut kohtaloksi. Ei omaa rauhaa, eikä pientä etu- ja takapihaa kummempaa mutta kokonaisuutta leimaa silti ylellisyys. Ylellisyys joka on aikaan saatu hyvin leikatulla ruoholla, aidatulla piha-alueella ja Helenen kukkaistutuksilla. Naapurin kateellisuuden voi aistia, kun kävelen kujaa pitkin autolleni. Autoni on uusinta uutta, uusinta vuosimallia oleva Mercedes-Benz ja sen nahkasisustus saa jokaisen miehen testosteroni tason nousemaan uusin lukemiin.
Kaupungilla on ruuhka ja olen myöhässä. Tämä on niitä harvoja päiviä jolloin liikutaan autolla, sillä nykyisin suurin osa ihmisistä käyttää joukkoliikennettä. Joukkoliikenteeseen on kaksi syytä. Ensinnäkin kaupungit ovat äärimmilleen myöten vuosien saatossa täyttyneet autoista, se tietää ruuhkia, ruuhkat ovat yhtä kuin hukattu työaika. Toinen ongelma joka on koittanut kaupunkien osaksi on saasteet. On vaikea hengittää ja aurinko ei valaise kuten ennen, kuten lapsuudessani. Asuimme maalla ja katsoin nousevaa aurinkoa usein äitini kanssa, nyt se on vain muisto. Säädän ilmastointia isommalle ja lataan autosoittimeen uuden musiikin kotikoneeltani. Kuuntelen vanhaa jazzia, suoraan 70-luvulta. Saksofoni päästää äännähdyksen, epämääräisen sellaisen jonka tunnistan hetken kuluttua perässäni olevan auton aikaansaannokseksi. Lyhyt vilkaisu kelloon, 10:35, jo puoli tuntia myöhässä. Toivottavasti Luke ymmärtää.
Töissä kaikki on hiljaista. Työpöydät ammottavat tyhjyyttään ja nätti sihteerikään ei ole paikalla. Toimisto näyttää tavallista isommalta, kun ei ole työntekijöitä sitä täyttämässä. Valaisimet roikkuvat katosta jokaisen työpöydän kohdalla ja "työhuoneet" ovat erotettu toisistaan väliseinillä, liikutettavilla. Pöydillä on Cola-tölkkejä ja lehtiä. Jokaisella työntekijällä on käytettävissään oma puhelin, tietokone ja faksi. Normaali käytäntö suuressa ohjelmistoyrityksessä. Vain harvoilla ja valituilla, tärkeillä ihmisillä, on oma huoneensa. Huone, joka on erillään kaikesta keskinkertaisuudesta ja korostaa omistajansa asemaa. Minä kuulun näihin valittuihin, olen Microprisen toimitusjohtaja. "Kello on nyt 10:45", yksi päälle jäänyt radio työpöydällä kuuluttaa ja latelee perään päivän uutiset. Luke tulee huoneestaan, tervehtii ja ohjaa minut huoneeseensa. Ovi sulkeutuu ja erotan sen takaa sanat: "Terroristi isku Wailmanin ostoskeskuksessa aiheutti lukuisia henkilövahinkoja. Silminnäkijä havaintojen mukaan, pommin ostoskeskukseen vienyt henkilö oli vielä lapsi. Wailmanin henkilökunta on järkyttynyt tapauksesta."
On jo ilta, kun pääsen töistä. Huomisen projekti on pulkassa ja sain vapaata, huomenna ei Helen kuitenkaan ole kotona, vaan töissä. Ohjaan auton päätielle, kytken automaattiohjauksen ja laitan radion päälle. Tiet ovat autioituneita, päivän ruuhkasta ei ole tietoakaan ja elämä tuntuu hetken rauhallisemmalta. Mietin uutista jonka kuulin kadottuani Luken huoneen oven taakse. Siinä oli etäisesti jotain tuttua, tavalla jota en tiedä. Se herätti heti kiinnostukseni, ja vaistoni sanoo, että kaikki ei ole hyvin. Silti en osaa pelätä, sillä Wailmania en osaa yhdistää mihinkään tuttuun. Tiedän kyllä paikan mutta en ole edes käynyt siellä koskaan. Ajanut ohi vain. Katsonut, kun ihmiset juoksevat päättöminä edes takaisin alennusmyynteihin. Tarvittaisiin enää 20% ja he talloisivat toisensa hengettömiksi. Kaipaan usein perinteisiä katuvaloja, niitä jotka muodistivat yksilöllisen keilan tien pintaan. Nyt tie on kauttaaltaan valaistu uusilla led-valoilla ja kaikki on samaa harmaata massaa. Täydellisyyttäkö? Katsoin pienenä tähtiä, nyt, kun katson taivaalle, en näe mitään. Kaupungin valot ja korkeat rakennukset peittävät ne alleen. Tunnelma on poissa, kaikesta, kliinistä, pintaa. Kotiin on matkaa vielä kahden tunnin verran, Nardosvillen länsi-osaan, paikkaan jossa menestyjät asuvat, jossa minä asun. Laitan kädet niskan taakse, täytän mieleni musiikilla, rentouden ja suljen silmäni, nukahdan.
Leijailen ilmassa, katson alhaalla näkyvää kaupunkimaisemaa. Korkeita rakennuksia ja virtaavia jokia niiden lomassa, jotka likaisina ovat vain jäänne menneestä. Pilvenpiirtäjiä. Katolla laskeutumisalusta helikoneille, vain harvoissa on helikon paikoillaan. Ihmiset ovat pieniä, peittävät kadut, ovat kuin muurahaiset. Työ on elämää ja aika on katoavaista. He vilkaisevat vain liikennevaloja ja mielessä heillä on päämäärä, paikka johon he ovat parhaillaan matkalla. Matkansa aikana he eivät katso toisiansa silmiin, eivät taivaalle, mainokset herättävät mielihalut, eivät ystävän sanat. Muoti vaatettaa, ei omaa päätösvaltaa, ei mitään uniikkia. He voivat hyvin, he haluavat lisää ja lisää. He haluavat täyttää elämänsä tuotteilla ja kunnialla, he haluavat olla jotain toisten silmissä. He eivät mieti mitä muut ovat minun silmissäni, kohtelenko heitä kuten toivoisin heidän kohtelevan minua. Valokeila joka valaisee heidän näköpiiriänsä on kapea, eikä ulotu omaa mieltä pidemmälle. He katsovat taivaalle vain silloin, kun toivovat; toivovat, että he näkisivät jotain joka antaisi syyn elää.
LUKU 3
Pimeydessä loistaa. Tien reunalle on parkkeerattu useita autoja, niissä on vilkut ja ne ovat päällä. Ulina täyttää korttelit ja palomiesten huudot toisilleen herättävät sitkeimmätkin nukkujat. Poliisi on paikalla, jokin palaa ja sen ympärillä on aitaa, jotta kukaan ei häiritsisi palomiesten töitä. Pieni lapsi tarttuu helistimeensä, on lujasti äitinsä sylissä ja katsoo ymmärtämättömänä näkemäänsä. Äidin silmistä paistaa kauhu. Ihmiset katsovat, toisilla kädet taskussa ja vain yövaatteet päällä. Tien pinnalla on lätäkkö, joka syntyy pienestä purosta ja virtaa paloauton luota, pienestä reiästä paloletkun ja auton kiinnityskohdasta. Kun lätäkköä katsoo oikeasta kulmasta aidan takaa, voi nähdä siinä liekit, ne roihuavat korkeina ja armottomina. Kaikki ovat väsyneitä mutta katsovat silti tarkkaavaisina edessään paljastuvaa näkyä. Tulipaloa, taloa joka on tulessa ja aivan heidän naapurissaan. Lehdistö on paikalla ja ottaa kuvia, haastattelevat paikalla olijoita ja kohtelevat tilannetta vain uutisena muiden joukossa. Eräälle se on enemmän, eräälle se on koko elämä. Tapahtuma joka muuttaa kaiken ja vie suunnan kaikelta.
- Oikealla! Vielä enemmän oikealle, ikkunaa kohti.
- Ryhmät 1 ja 2 sisään merkistä, tarkistakaa elonjääneet!
- Painetta lisää!
Palomiehet käyvät vilkasta sanasotaa tiivistä tunnelmaa vastaan.
- Huoneet ovat tyhjiä, ei merkkiä ihmisistä.
Yksi palomies tiedottaa palopäällikölle, joka seisoo alhaalla turvallisen välimatkan päässä.
- Tarkistakaa kellari.
Hän haluaa olla varma, että talossa ei todellakaan ollut ketään.
Palo on jo sammunut roihuttuaan tunnin. Kukaan ei voinut palon aikana rynnätä sisälle, jos joku oli talossa, hän olisi nyt mennyttä. Palomiehet katsoivat vain paloa, tuntien sisässään tyytymättömyyttä; tyytymättömyyttä siihen, että he eivät voineet tehdä kaikkeansa, tunsivat olonsa voimattomiksi. Myöhemmin paljastuu, että kellarista löytyy ruumis, naisen ruumis. Se on palanut lähes tunnistamattomaksi mutta henkilöllisyys selviää silti, nykytekniikka on ihmeellistä. Kellari oli kunnostettu oleskeluhuoneeksi ja eräässä nurkassa ollut käsintehty baarikaappi on mustunut, kalliit viinit sen sisällä ovat mennyttä. Nainen oli jäänyt loukkuun, kellarin ovi oli lukossa ulkoa päin. Kun palomiehet yrittivät päästä kellariin, heidän oli pakko murtaa ovi. Kellari oli äänieristetty ja huudot sen sisältä eivät kuuluneet ulos, ei edes lukossa olleen oven ulkopuolelle. Pihalla, aidan takana seisseet ihmiset olivat tietämättömiä. Tietämättömiä siitä, että heidän katsoessaan talon katoavaa valkoista maalipintaa, kaiken sen keskellä oli joku. Joku oli sisällä, vietti elämänsä viimeiset hetket kyynelten tulviessa poskille ja rukoillen polvistuneena. Pöydällä oli kuva hänen miehestään, hän oli katsonut sitä ja sanonut: "Hyvästi rakas..." Viimeiset sanat, tuli valtasi hänet, poisti hänestä tuon rakastuneen sielun ja jätti jäljelle kasan tomua.
Hetken päästä palomiehet ovat poistuneet paikalta, kuten myös paloa katsomaan tulleet ihmiset. Nyt he ovat nukkumassa. Poliisin tutkintaryhmä on paikalla, paloa tutkitaan tuhopolttona. Lätäköstä ei heijastu enää liekit vaan väsyneen poliisin kasvot, joka vartio aluetta. Tiellä on hiljaista. Kaksi pientä valokeilaa saapuvat näkyviin kauempaa, suurenevat ja lopulta ovat jo ihan lähellä. Tien pinta kannattelee autoa. Auto rynnii nauhan läpi, jonka poliisi on laittanut tutkinnan merkiksi. Pysähtyy tavalliselle parkkipaikalleen ja valokeilat katoavat. Väsynyt poliisi ottaa lyhyitä askelia, lähestyy autoa varovaisesti ja koputtaa auton sivulasiin.
Kop Kop.
- Herra!
Säpsähdän hereille. Hämmästyn huomatessani poliisin. Kysymykset pyörivät villinä mielessäni.
- Tämä on tutkinta-aluetta, ette saisi olla täällä. Olkaa hyvä ja nouskaa autosta välittömästä. Tämä on käsky.
- Minä olen Will Mason ja tämä on pihani. Mitä tämä oikein on?
- Will Mason? Teidän talonne...
Hän osoittaa jotain, käännän hitaasti katseeni suuntaan mihin hänen kätensä osoitti. Näen taloni palaneena ja sen savuavat jäännökset. Kauhistunut tunne valtaa mieleni, ovet sulkeutuvat silmieni edessä ja suunnaton pimeys laskeutuu. Kuvitelkaa millaista on herätä kaaokseen. Heräät ja kaikki on entinen on kadonnut, elämäsi, kaikki. Suurin huoleni on kuitenkin muualla. Talo on pienin niistä. Elämäni ei ole talossa, ei kukkaistutuksissa vaan yhdessä ihmisessä. Ihmisessä jota rakastan enemmän kuin mitään muuta ja jonka puolesta pelkään tällä hetkellä suuresti. En osaa sanoa mitään poliisille, hän on myös vaiti, ehkä hän arvaa tunteeni väsymyksenkin takaa. Hän seisoo autoni vieressä, minun pihallani ja työskentelee sillä. Puristan rattia rystyset valkoisena ja saan muodostettua sanat. Ne tuntuvat vain pieneltä kuiskaukselta hiljaisuudessa.
- Helen...
LUKU 4
Plop, plop ja plop.
Katosta tippuu vettä otsalleni. Herään siihen ja katson ympärilleni, kynttilä jonka sytytin viime iltana on palanut loppuun ja sammunut. Nousen istumaan ja käärin makuupussin rullalle, asetan sen sitten entiselle paikalleen hyllylle. Hyllyn yläpuolella on ikkuna, näen siitä, että on jo päivä ja aurinko on noussut. Mieleni täyttää suunnaton tarve tietää kellon aika, vilkaisu kelloon mutta olen yhtä tietämätön kuin ennenkin. Kello ei toimi, kopaisen sitä mutta tikitys on poissa. Hyllyt nuokkuvat ruoasta ja erilaista tarvikkeista, huomaan sen nyt päivänvalossa vielä selvemmin kuin eilen. Näyttää siltä, että joku on aikonut linnoittautua tänne. Tämä on hänen suojansa ja nyt minä olen siellä. Nukkunut hänen makuupussissaan ja käyttänyt hänen tarvikkeitaan.
Tilanne ulkona antoi minulle kuitenkin syyn toimia kuten toimin. Tuskin kukaan olisi toiminut toisin, olisin kuollut muuten. Kaikki ajavat omaa etuaan henkensä pitimiksi, nyt siinä ei ole mitään väärää. En ihmettelisi jos ovesta astuisi joku sisään ja tekisi minusta selvää. Hänellä olisi täysi oikeus siihen. Perunakellari keskellä niittyä jossa ei ole mitään, kenelle se voisi kuulua? Käytettyäni osan tarvikkeista, joita oli säilötty kellariin, astun ovesta ulos päivänvaloon. Varovaisin ja hitain askelin. Silmänräpäyksessä tunnen kovan maan kasvojani vasten, aseen piipun painamassa selkääni ja kuulen raskaan hengityksen jostain yläpuolelta.