Visite.

äitiparta kirjoitti:

D'ARLANDES PALAA TAKAISIN.
( yöllä 18 - 19 01 07 )


D'Arlandes palaa takaisin.
Hän tulee kaukaa.
Ette tiedä missä hän on ollut.
Hän ei tiedä itsekään.
Ei halua muistaa.

D'Arlandes hytisee Seinen rannalla,
taloihin syttyy valoja, jokaisen ikkunan
takana asuu ihmisiä.
Hän ajattelee läheisten kosketuksia, hymyileviä
katseita, kynttilöitä illallispöydissä.

Joesta nousee höyryä.

D'Arlandes on palannut takaisin.
Hän hytisee kylmästä, katsoo pyörteilevään veteen
ja rypistää kulmiaan, ei haluaisi muistaa.
Hän on tullut kaukaa,
sinä tiedät kyllä missä hän on ollut.
Juuri siellä.

Missä tapahtuivat kipeimmät menetyksesi.
Missä sinuun lyötiin haavat, joiden parantumista
yhä vieläkin odotat, tietämättä
parantuvatko koskaan.
Sieltä hän on tullut.

D'Arlandes katsoo nyt pyörteiseen veteen, hytisee kylmästä
mutta nostaa katseen
kuin arkaillen,
hän katsoo sinua silmiin,
ojentaa kätensä.
Katseessaan arka pyyntö.

D'Arlandes häviää sumuun.
Tässä olemme vain me, sinä ja minä.
Elämä on joskus outoa, on monia asioita joita
emme ymmärrä.

Emme ehkä uskalla itkeä yhdessä.
Emme edes toivo että toinen näkisi sieluuni
ja hyväksyisi minut, tällaisena.
Kevyt aavistus yhteisestä kokemuksesta, etäinen ystävyyden tuntu
riittää tänä yönä, pyörteilevän, kylmän veden partaalla.

Hyvää yötä, ystäväni.
Kävellään hiljaisin askelin, sillä D'Arlandes nukkuu jo:
kädet koukkuun taitettujen jalkojen ympärillä
ja pää polviin nojaten, selän takana
siltarumpu.

En tiedä missä olet ollut, D'Arlandes.
En tiedä mitä olet käynyt läpi,
mutta hienoa että selvisit sieltä.

Kulkiessamme hänen nukkuvan hahmonsa ohi
voimme ehkä koskettaa
hiljaa?

Teemmekö sen yhdessä, silitämme hänen hiuksiaan varovasti,
ja itkemme hänen kyyneliään?
Kuiskaamme hiljaa hänen korvaansa: sittenkään et ole täysin yksin,
D'Arlandes,
mekin olemme täällä.

Katselen taloja, jokaisen ikkunan takana ihmisiä,
läheisten kosketuksia, hymyileviä katseita, kynttilöitä illallispöydissä.
Sinä tulet ja sanot:
typeryyttä, mahtaileva äitiparta
näitä perverttisiä kirjoitelmiaan taas.
Niin tekee, todellakin, niin se tekee -
myöntää arvoituksellinen D'Arlandes, läiskii reisiään
pysyäkseen lämpimänä
tai jos tahdot, kuinka vain, taittaa taskustaan auki
lompakon ja vaivihkaa työntää käden
housuihin, hypistelee kylmän kangistamaa elintä, katsellen
lutkien kuvia.

Muistatko kuinka hän lensi pumpatulla barbaralla yli Pariisin?
Toki muistat sen!
Sen alle oli niin kätevä haudata oma syyllisyytensä!
Syntipukiksi kelpasi äitiparta.

Äitipartako täällä syyllistää sinua syyllistäjäkseen?

Jaha, tähän tämä sitten meni, tämäkin runo.
Hohhoijaa ja alku näytti niin lupaavalta.
Hitto soikoon pyörteilevää
tajunnanvirtaa, josta kupliva höyry nousee.
Seinen rantamilla, hah?
Mitä vielä Seinen rantamilla: haitarinsoittoa
onanoivan miehen parkuessa sielunsa raastavaa kipeyttä
vasten siltarummun betoniseinää.

Palaan alkuun, palaan sinuun D'Arlandes.

D'Arlandes on palannut takaisin.
Yksinkertaisesti kuulakynällä piirretty lause
valkealla paperilla.
Ensimmäisen perään toinen lause.
Äitiparta makaa vuoteella ja kirjoittaa koukeroisin kirjaimin,
hän tulee kaukaa.

Uskallatko nyt lähestyä häntä?
Tahtoisitko nyt katsoa hänen sieluunsa kuin vaivihkaa
ja hyväksyä näkemäsi? Vai kuljetko inhoten ohi
ihmisen istuessa ammottavin silmin
housut kintuissa, reisillään iljettävät tahrat, ohimoilla
yksinäisyyden jäätävä virta.

Joskus myös D'Arlandes katsoi sinua inhoten.
Sanoi: olen kuitenkin parempi kuin sinä,
monia asioita olen tehnyt väärin, mutta noin alas en
sentään ole vajonnut.

Enää hän ei sano niin.
Hän on tullut liian kaukaa. Kipusi ytimestä?
Hän ei rohkene sanoa niin.
Tänään hän puhuu vain kivustaan.

Jos vaistoat hänessä jotain itsestäsi, kätkettyä ja
syvälle haudattua, se on asiasi.

D'Arlandes jättää sinut itsellesi nyt.
Joki virtaa, sen yli kulkee kymmeniä siltoja.
Pariisissa.
D'Arlandes kävelee pois päin.
Aamu nousee kaupungin kattojen ylle.

Äitiparta katsoo kelloa.
D'Arlandes putoaa paperin reunan yli.
Sanat jäävät.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä