Olen 27 vuotias nainen,"vauvakuume" iski ensimmäisen kerran ollessani 19 vuotias.Kuumeilua kesti ehkä kuukauden pari,onneksi emme alkaneet "puuhailla" vauvaa silloin.Erottiin muutama vuosi myöhemmin,emmekä suinkaan vauvattomuuden tähden,vaan huomasimme että elämämme ei kuulunut kulkea vierekkäin.
Sitten tapasin miehen,kehen rakastuin yhden humaltuneen suudelman perusteella.Suudelma vei jalat altani ja silloin tiesin,että tässä se oli.Mutta niin kuin aina,elämä ei mene omien mielikuvien ja halujen mukaan.Kuukausia odotin miehen yhteyden ottoa,mutta turhaan.Tiesin hänen seurustelevan,mutta en voinut tunteilleni mitään ja etsin miehen käsiini.Nyt vuosia myöhemmin,elämme onnellisesti avoliitossa!
Olimme seurustelleet joitakin kuukausia,kun huomasin olevani raskaana.Raskaus tuli niin väärään aikaan,enkä nähnyt muuta ulospääsyä kuin sen ikävimmän.Tein abortin...Tiedän,että se oli silloin ainoa ja oikea ratkaisu ja en ole katunut ratkaisuani kertaakaan.
Puolitoista vuotta sitten minuun iski tunne,koin kaipaavani elämääni jotain mikä puuttui.Tunsin jo avopuolisoni ja tiesin,että hän on vastuuntuntoinen ja hyvä ihminen ja aloin uskoa siihen,että voisi olla aika perheelle.Aloin pikkuhiljaa puhumaan miehelleni perheen perustamisesta,vaikka hän oli aina sanonut,ettei ennen kolmeakymmentä.Mikä huvittavinta,hän on minua nuorempi...Vuosi pyöriteltiin ajatusta,kunnes jätimme ehkäisyn pois yhteisellä päätöksellä.
Nyt on kulunut puolisen vuotta ja mitään ei kuulu vauvarintamalta.Joka kuukausi olen pettynyt,kun kuukautiset ovat alkaneet.Tunteiden kirjo on ollut värikäs,varsinkin silloin kun joku sukulainen tenttaa vauvauutisia,olen ollut räjähtämispisteessä.Emme ole kertoneet edes,että perheenlisäys on toiveissa,mutta kaiketi se on tämä ikä mikä saa kaikki kiinnostumaan ja kyselemään.
Nyt kuitenkin olen tullut siihen tulokseen,että lapsi tulee jos on tullakseen.Emme laske ovulaatioita tms.,emme odota liikoja,annamme ajan kulua ja toivomme salaa joka kuukais,että jokohan se olisi tässä.Toisaalta olen iloinen,ettei ole heti tärpännyt,sillä jokainen "pettymys" on vain vahvistanut tunnetta siitä,että tätä me haluamme.Nyt tiedän,että tämä ei ole mikään "ohi menevä" vauvakuume.Tämä ei ole enää kuumetta,vaan toivoa perheestä,mitä meillä kummallakaan ei omassa lapsuudessa ole ollut.
On helpottavaa huomata,kuinka ensimmäistä kertaa elämässä on niin varma jostakin asiasta,perheestä.En enää pelkää sitä kaikkea,mikä on mahdollista tapahtua elämässä,sillä elän tässä ja nyt.Pikku hiljaa valmistaudun henkisesti siihen tulevaan elämänmuutokseen,mikä toivottavasti vielä joskus meitä kohtaa.
Nyt nautin tästä päivästä ja uskon,että kaikelle on aikansa,niin myös lapselle.
Ilosta talven jatkoa kaikille perheestä haaveileville ja älkää antako tressin pilata elämäänne!Muistakaa,elämää on ennen lapsia,lapsien kanssa on uusi elämä!
Sitten tapasin miehen,kehen rakastuin yhden humaltuneen suudelman perusteella.Suudelma vei jalat altani ja silloin tiesin,että tässä se oli.Mutta niin kuin aina,elämä ei mene omien mielikuvien ja halujen mukaan.Kuukausia odotin miehen yhteyden ottoa,mutta turhaan.Tiesin hänen seurustelevan,mutta en voinut tunteilleni mitään ja etsin miehen käsiini.Nyt vuosia myöhemmin,elämme onnellisesti avoliitossa!
Olimme seurustelleet joitakin kuukausia,kun huomasin olevani raskaana.Raskaus tuli niin väärään aikaan,enkä nähnyt muuta ulospääsyä kuin sen ikävimmän.Tein abortin...Tiedän,että se oli silloin ainoa ja oikea ratkaisu ja en ole katunut ratkaisuani kertaakaan.
Puolitoista vuotta sitten minuun iski tunne,koin kaipaavani elämääni jotain mikä puuttui.Tunsin jo avopuolisoni ja tiesin,että hän on vastuuntuntoinen ja hyvä ihminen ja aloin uskoa siihen,että voisi olla aika perheelle.Aloin pikkuhiljaa puhumaan miehelleni perheen perustamisesta,vaikka hän oli aina sanonut,ettei ennen kolmeakymmentä.Mikä huvittavinta,hän on minua nuorempi...Vuosi pyöriteltiin ajatusta,kunnes jätimme ehkäisyn pois yhteisellä päätöksellä.
Nyt on kulunut puolisen vuotta ja mitään ei kuulu vauvarintamalta.Joka kuukausi olen pettynyt,kun kuukautiset ovat alkaneet.Tunteiden kirjo on ollut värikäs,varsinkin silloin kun joku sukulainen tenttaa vauvauutisia,olen ollut räjähtämispisteessä.Emme ole kertoneet edes,että perheenlisäys on toiveissa,mutta kaiketi se on tämä ikä mikä saa kaikki kiinnostumaan ja kyselemään.
Nyt kuitenkin olen tullut siihen tulokseen,että lapsi tulee jos on tullakseen.Emme laske ovulaatioita tms.,emme odota liikoja,annamme ajan kulua ja toivomme salaa joka kuukais,että jokohan se olisi tässä.Toisaalta olen iloinen,ettei ole heti tärpännyt,sillä jokainen "pettymys" on vain vahvistanut tunnetta siitä,että tätä me haluamme.Nyt tiedän,että tämä ei ole mikään "ohi menevä" vauvakuume.Tämä ei ole enää kuumetta,vaan toivoa perheestä,mitä meillä kummallakaan ei omassa lapsuudessa ole ollut.
On helpottavaa huomata,kuinka ensimmäistä kertaa elämässä on niin varma jostakin asiasta,perheestä.En enää pelkää sitä kaikkea,mikä on mahdollista tapahtua elämässä,sillä elän tässä ja nyt.Pikku hiljaa valmistaudun henkisesti siihen tulevaan elämänmuutokseen,mikä toivottavasti vielä joskus meitä kohtaa.
Nyt nautin tästä päivästä ja uskon,että kaikelle on aikansa,niin myös lapselle.
Ilosta talven jatkoa kaikille perheestä haaveileville ja älkää antako tressin pilata elämäänne!Muistakaa,elämää on ennen lapsia,lapsien kanssa on uusi elämä!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.