Luotatteko mieheenne vauvan hoitajana 100-prosenttisesti? Minä en luota, koska hän ei siedä vauvan huutoa (hän on sanonut monesti että vauvan itku on rasittavin ääni maailmassa) ja hänestä vauvamme on ihana sillon kun on naureskeleva ja hyväntuulinen, mutta kun itku alkaa niin se on "hullu pentu". Jo pelkästään tuon takia pelottaa jättää vauvaa mieheni hoitoon jos se sattuu itkemään sillä välin kun minä olen poissa.
Joskus myös tuntuu että tietokone on miehelleni tärkeämpi kuin vauva (varsinkin itkevä sellainen), ja vaikka olisi hänen "vahtivuoro" niin hän usein istuu kitisevä vauva sylissään tietokoneen äärellä ja valittaa kun vauva ei viihdy siinä nätisti...
En tiedä olenko vaan niin poikki ja väsynyt kaikelle tälle... sanokaa te ulkopuoliset kuulostaako tuo omituiselta. Minua ainakin ahdistaa paljon ja olen itkenyt monet kerrat juuri tuon isä-vauva-suhteen takia.
Joskus myös tuntuu että tietokone on miehelleni tärkeämpi kuin vauva (varsinkin itkevä sellainen), ja vaikka olisi hänen "vahtivuoro" niin hän usein istuu kitisevä vauva sylissään tietokoneen äärellä ja valittaa kun vauva ei viihdy siinä nätisti...
En tiedä olenko vaan niin poikki ja väsynyt kaikelle tälle... sanokaa te ulkopuoliset kuulostaako tuo omituiselta. Minua ainakin ahdistaa paljon ja olen itkenyt monet kerrat juuri tuon isä-vauva-suhteen takia.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ja kun kerta kysyit, niin suoraan myös vastaan, että kertomasi kaltaiseen mieheen en luottaisikaan.
Jos minä olen rauhallinen, niin mieheni on vielä rauhallisempi..! Joten minun ei tarvitse murehtia yhtään, että hänen pinnansa palaisi lapsen itkuun..
Onko tuo luottamuksen puute sitten tarpeeks hyvä syy ottaa vauva kainaloon ja lähteä?
Hyvä mies hän on muuten mutta kauhealta tuntuu tuo vauvan itkuun suhtautuminen..
..itse ajattelen, että jos ei puolisoon voi luottaa, yhtä hyvin voisin elää sitten yksinkin.. :/
mitäs jos kuitenkin juttelisit miehesi kanssa tästä asiasta ja kertoisit hänelle, että asia vaivaa sinua. Ei nyt ihan heti kannata ottaa vauvaa kainaloon ja lähteä. Aika moni mies ei välttämättä kestä vauvan itkua, mutta toiset ei ehkä kehtaa vaan ilmaista sitä. Jos se ei siitä huolta pidä, niin se on asia erikseen. Koita nyt jutskata miehesi kanssa, toivottavasti saat mielenrauhan!
Itse olin ex mieheni kanssa monta vuotta ja häneen en luottanut oikeastaan missään asiassa ( oli sellainen tapaus koko jätkä ). En vain jotenkin rohjennut sitä itselleni myöntää. Syyttelin vaan aina itseäni kaikesta.
Nyt minulla on oikein hyvä mies. Ja kun ajattelen nyt elämää taaksepäin, niin nyt vasta ymmärrän että sen exän kanssa ei olis voinut mitenkään hoitaa yhteistä lasta. Ei kertakaikkiaan mitenkään, vaikka se silloin ajoittain mielessä pyörikin.
Pointtini oli siis se, että ole itsellesi rehellinen tuon luottamusasian suhteen. Toki puhua miehen kanssa kannattaa, mutta jos siitä ei ole apua niin älä yritä olla sinisilmäinen vaan myönnä tosiasiat, vaikka niistä seuraisi pelottavia päätöksiä. Voimia sinulle !
Minunkaan mies ei pidä siitä itkusta ja kitinästä. Aina ovat kuitenkin pärjänneet. Olen vaan ajatellut, että se on pelkoa, kun ei tiedä mitä tehdä. Olen kertonut mitä kannattaa kokeilla: syli, vaippa, nälkä, uni. Nykyään on aina vaippa vaihdettu kun olen vähän aikaa ollut pois. Poika kohta 8 kk.
Luotan mieheeni :-)
Hoitaa ja hoivaa pikkuistamme huolella. Ja aina jaksaa leikittää, hupsutella, lohduttaa ja sylitellä yms.
Vitsailinkin synnäriltä päästyämme, että onneksi mies ei osaa imettää,
silloin jos osaisi, niin mulla ei enää mitään virkaa oiskaan ;-) No, totta toinen puoli...
Voi, kurja kuulla, että koet asian noin :-(
Koettakaa jutella asiasta, luulen että miehesi kokee vauvan itkun ahdistavana.
Pienillä vauvoilla kun ei ole kovin montaa itsensä ilmaisukeinoa vielä käytössä.
Ja epämukavuuden ainoa ilmaisukeino on kitinä tai itku :-(
Aikuisen tehtävä on silloin koettaa helpottaa vauvan oloa, tai ainakin olla läsnä,
jolloin vauva ei jää olonsa kanssa yksin.
Voimia ja tsemppiä sinne!
ole niin paha kuin se tässä keskustelussa kuulostaa (?). Vaikka enhän minä tietenkään voi tietää.
Meillä isä on paljon kärsivällisempi vauvan itkun suhteen kuin minä. Minusta vauvan itkuääni todellakin on rasittavimpia ääniä mitä on. Niinhän sen siinä mielessä pitääkin olla, että siihen vanhemmat reagoivat. Joskus isä sitten sanookin minulle, että pitäisi vähän rentoutua ja ei heti juosta pikku vinkumisestakin viihdyttämään vauvaa. Mutta kun se on niin ihanaa sitten nähdä kuinka äidin ilmestyminen lopettaa kitinän ja tulee hymy tilalle :)
Hulluksi pennuksi tai muuksi ikäväksi en lasta ole kutsunut. Mitä nyt kakruksi joskus, vaikka eikö se mee, että "meidän lapset ja naapurin kakarat" :D
Joskus alkuaikana kun vauva vaan itki ja itki ja ittellä hormonit laukkas miten sattuu niin välillä saattoi yön pikkutunneilla vauvaa kannellessa ja hyssytellessä tulla ikäviä ajatuksia. Näin jälkeenpäin se tuntuu kamalalta, vaikka ei ne mitään vakavia olleetkaan.
Tällä siis meinaan, että voi siitä kitinästä ärsyyntyä äitikin ja kuitenkaan ei oo pelkoa, että esim minä laiminlöisin tai tekisin jotain vauvalle. Varmaan sinun pitäisi jutella miehen kanssa ja yrittää vähän siten arvioida kuinka "vakavasta" jutusta on kyse.
jäi vauvan kanssa vajaaksi 3tunniksi ja tietenkin poika pisti kitinäksi. Mies oli tyynnytellyt ja hyssytellyt mutta huuto ei lakannut.
Kun tulin kotiin tilanne oli jo rauhoittunut.
Mies oli nolona ja kertoi puhaltaneensa vauvaa naamaan että olisi edes hämmästyksestä hetken hiljaa. Nauroin että tuskin siitä mitään traumoja tuli ja mies vastasi nolona että se teki sen sitten toisenkin kerran kun kerran tepsi.
meinasi nauramisesta pissat tulla housuun kun mies oli niin nolona :)
Luotan mieheeni kyllä puhaltelujen jälkeenkin.
Puhaltelen joskus itsekin, niin vauvan kitinä ei kerkeä alkaa vaan hän vetää henkeä ja on jopa parilla puhalluksella nukahtanutkin ;)
Hävettää sanoa, mutta en luota 100-prosenttisesti. Olisi kyllä mukava luottaa, ja pitäisikin, mutta... Meillä ei isi kovin paljoa lasta hoida, ja silloin kun hoitaa, tekee mieli mennä katsomaan, että tekeehän kaiken oikein.. Kerran isi kylvetti tyttöä ja minua hirvitti, kun ei pitänyt kunnolla kiinni ("oikeaoppisista" kylvetysotteista ei tietoakaan) ja aikoi kokeilla, osaako pikkuinen sukeltaa upottamalla kasvot veteen... En uskaltanut lähteä vierestä vahtimasta, ettei mitään satu. Ei isi mitään pahaa tarkoittanut, ei vain tule luonnostaan tuo hoitaminen. Pitäisi kai antaa harjoitella enemmän, että taidot paranevat ja minäkin oppisin luottamaan enemmän, vaan on mieskin aika haluton lasta hoitamaan (varsinkin, jos telkasta tulee jokin ohjelma, jota haluaisi katsoa ja huilata).
Joskus, kun lapsi oli ihan pikkuinen ja "uusi juttu" meidän perheessä, kun itkuun ja kitinään ei oltu vielä totuttu, kauhistutti isin hermostuminen itkusta. Hermostuin minä itsekin, ja siksi isin hermostuminen tuntuikin niin pahalta. Kun suuttunut isi tuli aamuyöllä ja otti kitisevän lapsen sängystä ja sanoi sille vihaisesti, rupesi minuakin itkettämään: siinä meni sekin turva, että jos en itse jaksa ja meinaan hermostua, voisi joku toinen jatkaa hoitamista että saan levätä...
Tiedän, että tyttö on isukille rakas, eikä hän koskaan tekisi mitään pahaa lapselle. Haluaisin, että isä oppisi hoitamaan lasta niin, että voisin olla varma siitä että pärjäävät.
En psyty luottamaan täysin! Mies hermostuu helposti vauvan itkiessä. Silloin vauva on pentu ja toista lasta ei kuulemma hankita. Muutoin hoitaa hyvin esim kylvetykset ym, mutta kun tulee huutotilanne niin en voi luottaa 100pros. Mies on kaksi krtaa jo ehtinyt sanoa, että vauva oli virhe, vauva on nyt 3kk. Olen pahoittanut tästä mieleni ja mies on katunut sanomisiaan, mutta kummiski....
Luotan 100%:sti. Mies tekee ja touhuaa ihan yhtä paljon tytön kanssa kuin minäkin ja lisäksi herää yöllä hoitamaan tippuneet tutit ja muut. (ja syy tähän on se etten itse vain yksinkertaisesti herää). Mies on ihan yhtä taitava vaihtamaan vaipat, syöttämään ja nukuttamaan, ruuan valmistus on ainoa, jossa kaipailee välillä tukea.
Ja luottamus on hyvän parisuhteen perusta. Jos en luottaisi, emme olisi yhdessä.
Toivottavasti tilanteesi paranee ap, ota aihe rohkeasti puheeksi miehesi kanssa niin kyllä se siitä.
lasten hoidossa täysin. :) Vaikka lasten perushoito onkin enemmän minun kontollani kun kotona olen niin silti isi hoitaa ihan yhtä hyvin lapset kuin minäkin.
Meillä se olen minä joka hermostuu ennemmin itkuun ja kiukutteluun, iskä sitten rauhottelee äitiä. ;) Yleensä jos nuorimmainen itkee (siis vielä vauva), minä hänet otan ihan siitä syystä että rauhoittuu äidilleen paremmin mutta jos ei meinaa rauhoittua ja minulla alkaa väsy iskeä niin mies kyllä ottaa silloin vauvan ja lähtee hänen kanssaan vaikka toiseen huoneeseen.
Ikävää tuollainen suhtautuminen ap:n mieheltä mutta toisaalta jollain lailla ymmärränkin. Miehillä ei varmaan tule niin luontaisesti se hoivavietti vauvaa kohtaan kuin äidillä, onhan äiti kuitenkin lastansa yhdeksän kuukautta sisässään kantanut. Enkä tällä nyt meinaa sitä etteikö isät osaisi yhtälailla rakastaa ja hoitaa lapsiaan kuin äiditkin.. se vaan ehkä vaatii kuitenkin piiiikkuisen enemmän opettelua. Uskoisin että esim. tuo vauvan itkun "sietämättömyys" on enemmänkin jonkunlaista pelkoa, tunnetta siitä ettei osaa antaa lapselle sitä mitä hän tarvii. Miehethän yleensä ovat sellaisia että osaavat asian kuin asian.. ;D Pieni vauva on kuitenkin niin "tuntematon käsite", jotakin niin pientä mutta samalla hyvin suurta, täysin vastuussa aikuisesta joten menee siinä varmaan isommallakin miehellä välillä jauhot suuhun kun vauva pistää shown pystyyn. ;) Ehkä mies sen sitten verhoaa kiukkuamiseen tmv. kun tulee tunne ettei "hallitse" tilannetta.
Ok..täältä tulee nyt kotipsykologiaa parhaimmillaan/pahimmillaan. ;) Mutta jos miettisit asiaa tuoltakin kantilta. Missään tapauksessa itse en ainakaan kehottaisi sinua ottamaan vauvaa kainaloon ja lähtemään jos muuten kuitenkin hyvä mies.. vaan juttele miehesi kanssa ja kerro mikä mieltäsi painaa. Jos miehesi saa vauvan hetkeksikään rauhoittumaan itkuistaan tai kitinöistään niin muista kehua (ehkei suoraan mutta vaikka lapsen kautta--> eli siis puhut lapselle mutta osoitat viestisi miehelle "Onko siinä isin sylissä niin hyvä olla että heti loppui itku? :)") Miehelle tulee tunne että hän on onnistunut jossain eikä itku tunnukaan enää niin pahalta. Takuulla miehet (ainakaan suurin osa) ei sitä näytä että kaipaavat kehuja jostain niinkin "pikkuasiasta" kuin vauvan hoidosta mutta ihan takuulla tallentavat jokaisen kehun mieleensä. ;) Esim. meillä mies on monia kertoja vaipan vaihtanut mutta vieläkin toteaa vaipan vaihdon jälkeen että tarkasta sinä että onko se kunnolla. Voisinhan minä siinä alkaa sitä vaippaa tarkistamaan ja neuvomaan että nämä tarrat olisit voinut laittaa toisin, tmv. Mutta yleensä totean vain miehelleni ettei minulla ole tarvetta tarkastaa, että osaa kyllä vaipan laittaa. Mies ei siihen koskaan mitään totea mutta kummasti helpommin on alkanut vaihtaa lapseltamme vaippaa. ;)
No joo.. sunnuntaiaamun lurituksia tässä mutta toivottavasti edes sait jotain ajatuksia tästä. :) Hyvää jatkoa ap:lle, juttele miehesi kanssa.. uskon/toivon että saatte puhuttua "yhteisen sävelen".
että ollaanhan me äidit harjoiteltu sitä vauvanhoitoa koko lapsuus niillä hienoa hienommilla nukeilla. Samalla kun miehet on korkeintaan harjoitelleet antaan niille karatepotkuja.
Ja tosiaan tuo on asiaa, että parasta kotipsykologiaa on olla arvostelematta ja antamatta negatiivista palautetta. Koskee sekä vauvanhoitoa että muita kotitöitä. Siis jos jotain toivot, älä käske vaan pyydä, nainen hädässä ja mies saapuu uljaalla ratsulla hätiin... Mies kyllä oppii omista mokistaan ja mikään ei lannista auttamishalua (miehistä itsetuntoa) niin paljon kuin pelko tulla naurunalaiseksi ja nolatuksi.
Siis jos mies valmistaa aterian ja saat seuraavan viikon jynssätä kastikeroiskeita katosta, niin ei kun hymyä vain, että "ihanaa kulta, kun teit ruokaa, mää olinkin niin väsynyt..." Sitten ajan kanssa voit pyytää siivoamaan jälkensäkin, mutta ei heti, ei heti...
Isä on niin paljon poissa kotoa töiden takia, että poika vierastaa. Palvoo muuten, mutta jos nukkuun pitää lähtä, kauhea paniikki ilman äitiä. Ja isä pelkää lapsen itkua ja yrittää mielistellä vuoden vanhaa: saa siis kaiken periksi ettei itke, vaikka siis leikkiä muovipusseilla, kännyköillä, kaukosäätimillä.... Isä opettaa puhalteleen kynttilän liekkeihin, ett ihme ettei anna tikkuja ja opeta raapiin niitä. Lattialta löytyy 20 sentin kolikoita isän jäljiltä, kun ei tajua, että lapsi voi vaikka tukehtua niihin. Ei tiedä, mitä voi syöttää ja vaipan on vaihtanut tasan kerran. Että luotanko..? En todellakaan.
Mulle on kaverit yrittäny kokoajan tolkuttaa, että anna lapsen isä tehdä asiat omalla tavallaan ja vaikka ne olisi kuinka omitaiset tahansa, niin anna huumorilla positiivista palautetta.
Meillä on molemmat äiti sekä isä erittäin allergisia kitinälle, joten ymmärrän miestäsi.
Yritä jutella miehesi kanssa asiasta. Meillä isä ei ensimmäiseen 6 kk:ta hiffannut lainkaan, miten ja mitä lapsen kanssa tehdään. Mutta nyt 10 kk asiat ovat täysin omalla painollaan menneet hienosti. Miehillä (tai ainakin joillain miehillä) montakin kuukautta ennenkuin tiedostaa lapsen ja sen tuoman muutoksen ja lapsen vaatimat asiat. Itse olin myös melko epäluottavainen kaikista isä lapsi-asioista, mutta jätin silti luottavaisesti lapsen pari kertaa viikossa isille aina muutamaksi tunniksi. Hän selvästi tarvitsi sitä, että joutuu yksin ottamaan vastuun ja saa tehdä asiat omalla tavallaan. Tänäänkin sain heidät "itse teosta" kiinni.... Lapsi kun ei häneltä syö järin hyvin, niin hän päätti sitten syöttää lasta olohuoneen kalliin maton päällä; kaikkien lelujen ympäröimänä. No... eihän siinä voinut kun nauraa. Mutta ehkein enää jatkossa matolla lasta syötä.
Eli yritä kääntää asia positiiviseksi; anna isälle aikaa kasvaa isäksi, anna hänen saada onnistumisen elämyksiä pienin askelin ja kyllä se siitä alkaa helpottamaan.
Meillä myös parisuhde on muuttunut olennaisesti ja sillekkin täytyy antaa vain aikaa, että tasapainottuu vauvan kasvun myötä.
Kaikki siis muuttuu ja mies vähiten nopeasti sen mukana.