Heippudeips.
Minulla olisi tämmöinen perusintsetuntohömpötyskysymys. Mistä voisi ostaa lisää itseluottamusta?
Itseluottamukseni on tällä hetkellä jo miinuksen puolella ja jättänyt sen kuuluisan nollan kauas taakseen.
Ja nyt alkaa teh angstituokio. Olkaa hyvät ja jättäkää lukeminen väliin. En suosittele lukemaan. Tylsää teiniangstausta. :3
Harrastukseni vievät viikostani aikaa melkoisesti (harjoutukset 9 x 1½h viikossa) ja koulu viekin sitten loput. Harrastuksen parissa jouduin vaihtamaan joukkuetta jokin aika sitten, ja joukkueeni kunnioitus minua kohtaan on.. melko huono. Minua pidetään häslänä ja huonona, ja minä olen sellainen ihminen joka on melko riippuvainen muiden asenteesta. Jos minua pidetään iloisena ja hauskana, korostan näitä puoliani välittömästi. Jos taas surkeana idioottina, korostan niitä piirteitä huomaamattanikin. Idioottimaista mutta sellaista sattuu.
Joten nyt olen siis omaksunut joukkueeltani surkimuksen asenteen enkä enää osaa innostua koko harrastuksesta, joka kuitenkin on puoli elämääni tällä hetkellä. Jokainen minuutti tuntuu helvetilliseltä ja tekisi mieli vain lopettaa.
Ja sitten kuuluisa kysymys; Miksen vain lopeta?
Noh, siihen on vastauksena sellainen juttu että olen sitoutunut erääseen kouluun liittyvään juttuun, jonka ideana olisi valmentaa maajoukkueeseen pyrkiviä pelaajia (johon todella tähtäsin vielä vuosi sitten) eikä siitä pääse kovin helposti eroon. Lisäksi tätä nykyä viimeiset itsekunnioitukseni rippeet riippuvat tästä lajista. Vanhempani pitävät vielä juuri ja juuri tätä harrastusta arvossa.
(Toisaalta, vanhempiani ei voisi vähempää kiinnostaa koko harrastus sen enempää että kunhan en vain lopeta sitä. )
Pienehkö probleema. Ei siinä sitten mitään. Lisäksi koulussa(olen lukiossa) on asiat alkaneet mennä alamäkeen. En ole enää pätkän vertaa kiinnostunut mistään ja tunneillakin se alkaa näkyä. Läksyjä en ole tehnyt enää puoleen vuoteen (entinen ysin/kympin oppilas) ja muuta vastaavaan. Elämänhalu on kadonnut johonkin. Aikaa minulla ei ole enää itselleni, saati sitten kavereilleni. Koulu ja tämä harrastus vievät kaiken aikani, eli niistä on tullut koko elämäni, ja molempia asioita olen kuitenkin alkanut vihata.
Tämä pirullinen tilanne on alkanut näkyä myös ulospäin. Seurustelen tällä hetkellä erään ihanan ihmisen kanssa, joka on jo pidemmän aikaa ollut se ainoa henkilö joka saa nostettua ylös jos meinaan romahtaa. Mutta nyt kun olen kokenut pari pientä pettymystä ihmissuhteiden saralla, en uskalla luottaa enää keneenkään ihmiseen. Olen jostain vain omaksunut sellaisen asenteen että jos puhun muille asioistani, nämä saavat siitä vain aseen minun satuttamiseeni ja loppujen lopuksi kaikki räjähtää kasvoilleni.
Joten en enää uskalla luottaa ollenkaan ihmisiin. Ja siitä kärsivät myös nämä läheiseni. Myös tämä nykyinen poikaystäväni. Vähän väliä tätä nykyä alan nurisemaan pikkuasioistakin ja olen ryhtynyt hyvin torjuvaksi. Ja kuitenkin samaan aikaan kun tökin muita kauemmas, ihmettelen että miksi pirussa minä sitäkin teen.
Noh joka tapauksessa, nyt tämä henkilö joka normaalisti tökkisi minut ylös vaikka väkisin, ei edes ole tietoinen että minut pitäisi tökkiä ylös. Enkä todellakaan tiedä mitä minun pitäisi sitten tehdä.
Menenkö vain ja ilmoitan että
"Hei hoo! Mulla olis pieni probleemo! En enää uskalla luottaa ihmisiin ja kaikki menee päin puuta ja nyt sit eilen illalla yritin itsaria! Mites sulla menee?"
(Minä nimittäin todellakin yritin itsemurhaa. Yritin hypätä auton alle. Valitettavasti kuskilla oli nopeat refleksit eikä mitään sattunut. )
En tiedä uskallanko sanoa mitään. En oikein haluaisi että hänkin pitäisi minua säälittävänä. Mutta toisaalta, pelkään nykyään joka hetki että tämän selittämättömän idioottimaisen käytökseni takia minut jätetään ja pian. Se olisi ihan ymmärrettävääkin.
Kiitän ja kumarran. Nyt taas jaksaa tämän päivän elää kun on taas sydämeltä purettu örkkiasiat jotka eivät ketään kiinnosta :)
Mutta vielä tämä pikkukysymys;
Mistä sitä itseluottamusta ostetaan ja paljonko se maksaa?
*kiittää ja kumartaa*
Minulla olisi tämmöinen perusintsetuntohömpötyskysymys. Mistä voisi ostaa lisää itseluottamusta?
Itseluottamukseni on tällä hetkellä jo miinuksen puolella ja jättänyt sen kuuluisan nollan kauas taakseen.
Ja nyt alkaa teh angstituokio. Olkaa hyvät ja jättäkää lukeminen väliin. En suosittele lukemaan. Tylsää teiniangstausta. :3
Harrastukseni vievät viikostani aikaa melkoisesti (harjoutukset 9 x 1½h viikossa) ja koulu viekin sitten loput. Harrastuksen parissa jouduin vaihtamaan joukkuetta jokin aika sitten, ja joukkueeni kunnioitus minua kohtaan on.. melko huono. Minua pidetään häslänä ja huonona, ja minä olen sellainen ihminen joka on melko riippuvainen muiden asenteesta. Jos minua pidetään iloisena ja hauskana, korostan näitä puoliani välittömästi. Jos taas surkeana idioottina, korostan niitä piirteitä huomaamattanikin. Idioottimaista mutta sellaista sattuu.
Joten nyt olen siis omaksunut joukkueeltani surkimuksen asenteen enkä enää osaa innostua koko harrastuksesta, joka kuitenkin on puoli elämääni tällä hetkellä. Jokainen minuutti tuntuu helvetilliseltä ja tekisi mieli vain lopettaa.
Ja sitten kuuluisa kysymys; Miksen vain lopeta?
Noh, siihen on vastauksena sellainen juttu että olen sitoutunut erääseen kouluun liittyvään juttuun, jonka ideana olisi valmentaa maajoukkueeseen pyrkiviä pelaajia (johon todella tähtäsin vielä vuosi sitten) eikä siitä pääse kovin helposti eroon. Lisäksi tätä nykyä viimeiset itsekunnioitukseni rippeet riippuvat tästä lajista. Vanhempani pitävät vielä juuri ja juuri tätä harrastusta arvossa.
(Toisaalta, vanhempiani ei voisi vähempää kiinnostaa koko harrastus sen enempää että kunhan en vain lopeta sitä. )
Pienehkö probleema. Ei siinä sitten mitään. Lisäksi koulussa(olen lukiossa) on asiat alkaneet mennä alamäkeen. En ole enää pätkän vertaa kiinnostunut mistään ja tunneillakin se alkaa näkyä. Läksyjä en ole tehnyt enää puoleen vuoteen (entinen ysin/kympin oppilas) ja muuta vastaavaan. Elämänhalu on kadonnut johonkin. Aikaa minulla ei ole enää itselleni, saati sitten kavereilleni. Koulu ja tämä harrastus vievät kaiken aikani, eli niistä on tullut koko elämäni, ja molempia asioita olen kuitenkin alkanut vihata.
Tämä pirullinen tilanne on alkanut näkyä myös ulospäin. Seurustelen tällä hetkellä erään ihanan ihmisen kanssa, joka on jo pidemmän aikaa ollut se ainoa henkilö joka saa nostettua ylös jos meinaan romahtaa. Mutta nyt kun olen kokenut pari pientä pettymystä ihmissuhteiden saralla, en uskalla luottaa enää keneenkään ihmiseen. Olen jostain vain omaksunut sellaisen asenteen että jos puhun muille asioistani, nämä saavat siitä vain aseen minun satuttamiseeni ja loppujen lopuksi kaikki räjähtää kasvoilleni.
Joten en enää uskalla luottaa ollenkaan ihmisiin. Ja siitä kärsivät myös nämä läheiseni. Myös tämä nykyinen poikaystäväni. Vähän väliä tätä nykyä alan nurisemaan pikkuasioistakin ja olen ryhtynyt hyvin torjuvaksi. Ja kuitenkin samaan aikaan kun tökin muita kauemmas, ihmettelen että miksi pirussa minä sitäkin teen.
Noh joka tapauksessa, nyt tämä henkilö joka normaalisti tökkisi minut ylös vaikka väkisin, ei edes ole tietoinen että minut pitäisi tökkiä ylös. Enkä todellakaan tiedä mitä minun pitäisi sitten tehdä.
Menenkö vain ja ilmoitan että
"Hei hoo! Mulla olis pieni probleemo! En enää uskalla luottaa ihmisiin ja kaikki menee päin puuta ja nyt sit eilen illalla yritin itsaria! Mites sulla menee?"
(Minä nimittäin todellakin yritin itsemurhaa. Yritin hypätä auton alle. Valitettavasti kuskilla oli nopeat refleksit eikä mitään sattunut. )
En tiedä uskallanko sanoa mitään. En oikein haluaisi että hänkin pitäisi minua säälittävänä. Mutta toisaalta, pelkään nykyään joka hetki että tämän selittämättömän idioottimaisen käytökseni takia minut jätetään ja pian. Se olisi ihan ymmärrettävääkin.
Kiitän ja kumarran. Nyt taas jaksaa tämän päivän elää kun on taas sydämeltä purettu örkkiasiat jotka eivät ketään kiinnosta :)
Mutta vielä tämä pikkukysymys;
Mistä sitä itseluottamusta ostetaan ja paljonko se maksaa?
*kiittää ja kumartaa*
Vastaukset 3
Vanhimmat
Yritit itsemurhaa (ei helvetti, oliko tuo huono vitsi, vai?!) ja nyt jo kirjoitat noin lennokasta tekstiä? Jos tuo juttu oli totta, niin... öö... en tiedä mitä sanoa. Sorrun siis latteuksiin, ja ehdotan: "Pää pystyyn". Sulla on sentään seuraa, toisin kuin eräällä...
niin noh. Mulla o melko outo suhtautumistapa omaa elämääni? (sen myönnän)
Itse asiassa tekstistä tuli lennokasta lähinnä siksi että aloin nauramaan kyyneleet silmissä omalle tilanteelleni. Tuntuu ettei ole missään mitään syytä elää, mutta sitten taas toisaalta kun katsoo asiaa toisten silmistä, mulla ei olis mitään oikeutta valittaa ("sulla o koti ja sie saat ruokaa etees! ole ilonen!"). Eli täällä minut leimataan luultavasti välittömästi teiniangstaajaksi. Joten normaali suhtautumistapani asiaan = huumorin tunkeminen vaikka hammasta purren.
Friikkiä eikös?
(Mutta jos tätä teiniangstaajan mainetta ei mukamas tule[jota epäilen] niin puhutaan sitten vakavasti.)
mulla on seuraa? No toki mulla on seuraa! Mielikuvitusystäviä ja paljon. Ei tässä muita ihmisiä ikinä näe. Kerran kuussa näkee yhtä ihmistä ja sekin on tätä nykyä useimmiten vaan sellasta.. Noh tyyliin jos kävisi juttelemaan bussissa vieraan ihmisen kanssa. Voit kokeilla. On meinaan mielenkiintoinen kokemus. Niille ehkä kerrotaan päivän tapahtumat mutta ei missään nimessä omia ongelmia. Eikä mitään muutakaan.
Ei se että ympärillä on ulkopuolisten silmistä katsottuna ihmisiä tarkoita ettei ihminen olisi yksinäinen.
Toki on tämä poikaystävä, mutta kuten sanottu, en enää pysty hänellekään asioistani puhumaan. Ja hän oli ainoa ihminen jolle niistä kykenin puhumaan. Nykyään hän vain on.. liian läheinen. Hän voisi välittää liikaa ja sanoa tasan tarkkaan ne asiat jotka haluan kuulla, ei niitä jotka sitten olisivat totta. Tai siis. En minä oikeastaan tiedä. Itse olen tämän kuoreni ympärilleni luonut ja nyt sitä sitten ihmetellään että miksi. Varmaankin kuulostaa hyvin idioottimaiselta. Niin minustakin. Mutta minä kun en vaan voi asioilleni mitään.
Reaktioni lähelleni pyrkiviin ihmisiin on lähes aina torjuva. Jos ihminen tunkee liian lähelle, hänet täytyy työntää pois. Ettei vain satuta. Jos läheinen ihminen satuttaa, se jättää arvet sydämeen. Jos joku etäisempi tapaus satuttaa, ei jää arpia, vain pieni haava joka vuotaa hetken verta mutta katoaa ajan myötä. Liian monta kertaa on tätä ihmistä läheiset satuttaneet. Eivät satuta enää kun niitä läheisiä ei ole tai jos sattuu sellainen tilanne että on pakko olla, ei näille saa enää antaa aseita satuttamiseen. Eli heitä pitää tunkea kauemmas pikkuhiljaa.
tuhannet kiitokset kommentistasi
(PS. Unohtui mainita edellisestä viestistä sen verran että tätä nykyä menetän muistini ehkä kerran päivästä. Tulee sellainen "deja vu"-olo, ja mitään ei muista. Ei henkilöllisyyttä eikä yhtään mitään. Useimmiten näihin "kohtauksiin" liittyy huono olo ja meinaan lähes aina oksentaa. Ja meinaan välillä menettää myös tajun. Osaisiko joku antaa osviittaa että mistä näissä kohtauksissa voisi olla kyse?
Muisti palaa pikkuhiljaa (kestää 2min - 1h),mutta jotkut tapahtumat saattavat jäädä kokonaan piemän peittoon. (yleensä lähimuisti))
Nojoo.. Mitäs tähän nyt sanoisi. Itsemurha? Miten semmonen on käynyt mielessä? Joo, kuten itsekkni tiedät se oli tyhmää. Sanonpa tähän että sun pitää nyt ottaa vaan asiat hallintaa. Joo, muilla voi mennä asiat huonommin mutta tämä on sulle jo tarpeeks. Ja itsemurhan yrittäminen on jo tarpeeksi iso merkki, sun täytyy mennä kyllä puhumaan jollekkin, jollekkin joka kuuntelee, ulkopuolinen (esim kuraattori, pskologi, ei ole noloa mennä juttelemaan niille, ja rohkeasti vaan menee ja kun nyt tunnustat itselles että tarviit apua). Ja, kerrot sille ulkopuoliselle niistä omituisista kohtauksista, ne vaikuttaisi kyllä joltakin sairaudelta. Voi olla että jos sulla on tämä joku sairaus niin se saattaa aiheuttaa vähän näitä ongelmia tähän muualle. Mutta joo, sanot sun poikaystävälle just ton mitä olet ylempänä kirjoittanut, kerrot suoran totuuden. Mutta joo, en pahalla näitä tohtoreita ja muita tyyppejä sulle yritä tyrkyttää mutta mä luulen että olisi kyllä hyväks käväistä sellasen kanssa kerran edes juttelemassa ja katsomassa miltä tuntuu ja mitä se sanoo..Ja vanhempiesi kanssa juttelet harrastuksestas että siellä ei ole mukava olla ja oikeat ja suorat syyt. Toivotaan että ne sitten ymmärtää.