mä etäinen tyttö

Minulla on mielestäni suht hyvä itsetunto. Olen puhelias ja kykenen olemaan rennosti erilaisten ihmisten kanssa. Kaikki on kivaa, niin kauvan kuin alkaa jonkun pojan kanssa olemaan tunteet pelissä. Ihastuminen on ihanaa, mussa ei ole kylliksi "miestä" sanomaan sitä. Saatan hänen seurassaa jutella mukavia ja pitää hauskaa, mutta hillitysti. Sitten, kun pääsen kotiin olen ihan sekaisin onnesta ja leijun kuin leija. Hehkutan kavereilleni, kuinka ihana se yks tyyppi on.

Sitten, jos poika on kuitenkin sellainen, että uskaltaa suoraan sanoa tunteistaan. Olen minä vielä enemmän sekaisin rakkauden huumasta. Silti minä muutun huomaamattanikin kovin etäiseksi ja yritän korjata tilannetta ihmeellisellä hösäämisellä sekä vittuilemalla. Tilanne riistäytyy käsistä ja karkotan pojan luotani... no tietenkin siinä käy niin.

Ja sittenhän vasta maailmankirjat onkin sekasin, jos minä saan suustani sanottua, että välitän hänestä ja hän on minulle tärkeä, hämmen omista sanoistani ja alan taas ihan ihmeelliseksi.. Ehkä se on sitä rakastumista.

Jos poika todella välittää, hän jaksaa yrittää, vaikka saisikin välillä vähän paskaa naamalleen.

Omasta käytöksestäni tulee vain itsellenikin paha olo, kun ajattelen, että poika on ajatellut sanojaan viimesen viikon. Sitten kun hän lopulta uskaltautuu kertomaan että tykkää, niin saakin vaan jotain kierteleviä vastauksia takaisin. Kerran jopa sanoin, että: "Ehkä tunteesi minua kohtaan ovat ohimeneviä, katsotaan vaan parin viikon päästä."