Täällä on kaupunginkirjastossa kaunokirjallisuuden juhlavuosi (eikös se ole luonnollisesti, aina ja nonstop kirjastoissa...:)) ja siihen liittyen tämän illan teemana oli dekkarikirjallisuuden pohjoismainen eetos. Yliopistomme kirjallisuuden professori "harrastaa dekkareita" ja pohjusti tilaisuutta reippaan tunnin kestävällä alustuksella. Ei ollut mitään hepsankeikkaa helppoa hötöä kuunneltavaa ja mietittävää. Taitavaa analyysiä siitä, minkälaista pahuuden olemassaoloon, yhteiskuntaan ja yhteiskuntakriittisyyteen liittyvää etenkin pohjoismaisten dekkareiden takana voisi olla. Miten esim. Dahl ja Nessbo peilaavat sitä ruotsalaisten ja norjalaisten "kansakunnan 2- maailmansotaan liittyvää traumaa", olla mukana ja ei olla.
Mielenkiintoinen kysymys mielestäni on (pitäisi päästä kysymään itse kirjailijoilta), että kuinka *tietoisesti* he näitä yhteiskunnallisia "vetojaan" tai tematiikkaa kirjoissaan tuovat esille. Tarkoituksella tietoisesti vai tiedostamattaan? Vai ovatko taustalla jotkin arkisemmat tai proosallisemmat syyt?
Mielenkiintoinen kysymys mielestäni on (pitäisi päästä kysymään itse kirjailijoilta), että kuinka *tietoisesti* he näitä yhteiskunnallisia "vetojaan" tai tematiikkaa kirjoissaan tuovat esille. Tarkoituksella tietoisesti vai tiedostamattaan? Vai ovatko taustalla jotkin arkisemmat tai proosallisemmat syyt?
Vastaukset 10
Vanhimmat
En tiedä kuinka tietoista yhteiskunnallinen tematiikka on dekkareissa. Se on vähän kirjailijasta kiinni.
Mutta dekkari kuin dekkari, niin yhteiskunnalla on aina merkittävä osa ainakin tarinan taustalla. Dekkarihan sivuaa väistämättä yhteiskunnan lakeja ja sääntöjä, niitä rikkovia ja niitä puolustavia henkilöitä. Yhteiskunta antaa tarinalle oman vivahteensa. Kuvaako se nyky-Suomea vai 1950-luvun USA:ta?
Tokihan dekkari on mainio väline niillekin kirjailijoille, jotka haluavat ottaa kantaa ja vaikka hiukan sivaltaa kuten Sjöwahl ja Wahlöö.
enää ei niin paljon ole puhuttu kaksikosta Sjöwahl/Wahlöö. Itse aikanani rakastuin heidän kirjoihinsa heti. Niitä harvoja, jotka on "must".
samaa mieltä ja väräjävän kannatukseni kuiskaan S&W-fanina.
Tiiänpä jopa yhen naisen jolla on ne kaikki.
Kaivaten.
että minulla on kaikki S&W -kaksikon kirjoittamat poliisiromaanit. Kauan olin yhtä vailla, kunnes vanha kunnon Loskoipio tuli Oulusta saakka tuomaan sen minulle.
Molemmat jäivät luokseni; Bussimurha hyllyyni ja Loskoipio tunnetasolla, ainakin toistaiseksi.
S&W -kirjat ovat jo niin moneen kertaan käsitelty tällä palstalla, etten enää ota niihin kantaa sen kummemmin kuin että ne ovat hienoja kirjoja, jotka kestävät lukemisen toiseen ja kolmanteenkin kertaan. Kunhan muistaa hengähtää välillä.
Rinnastan kyseisen sarjan Matti Yrjänä Joensuun poliisikirjoihin. Sama realistinen ote ja pessimismi molemmissa.
Ylläoleviin vastauksiin viitaten: tällä palstalla *on* todellisia asiantuntijoita.
Juuri noin puhuttiin dekkari-illassa Sjöwall-Wahlööstä. Angloamerikkalaisista Ellroy, (Chandler ja Hammet) edustavat hard-boiled traditiota "kolhiintuva katujen ritari pahaa vastaan" yhdistettynä 20-30-luvun yhteiskuntakritiikkiin. 1960-luvulla S&W, joka on kaiken tämän nykyisen pohjoismaisen (lue:ruotsalaisen) dekkaribuumin isä ja kaiken "mankellilaisuuden" takana. S&W on perusklassikkoja. Tämänhän totesi myös dekkarikeskustelupalsta :).
En tiennyt, että ruotsalaiset dekkari ovat ABBAn jälkeen ruotsin paras vientivaltti: vuonna 2005 53 käännettyä dekkaria keskimäärin 7 kielelle. Ohhoh...
Tästä S&W tyylin luomasta pohjoismaisista nykydekkaristosta päästiin juuri sitten näihin yhteiskuntajuttuihin. Että ruotsalainen ja norjalainen nykydekkari käsittelee myös monia yhteiskuntahektisiä aiheita kirjoissaan: monikulttuurisuutta, pakolaisuutta, natsiajatuksia, rikollisiin suhtautumista, asekauppaa yms.
Tästäpä seurasi aivan "sinkoileva" keskustelu siitä, kun joku oli sitä mieltä, että suomalaiset dekkarit ovat vähän "tasapaksuja pötköjä". Niissä ei oikein yläkuvatun kaltaista otetta ole havaittavissa, eikä kukaan ole ainakaan vielä esimerkiksi kirjoittanut kansalaissodan aikaisiin tapahtumiin ja lähinaapuruston vamasti traumaattiseen kahtiajakaantumiseen liittyvää dekkaria.... Mielipiteitä oli kahdenlaisia: jörrikkäkansa ei puhu eikä kirjoita, toiset olivat taas sitä mieltä, että suomalaisten ei tarvitse ottaa dekkarin avulla ruotsalaisen "lipevyyteen" verraten asioita esille, kun niistä puhutaan ja voi puhuta suoraan muutoinkin. Jaa-a...
Ainakin muistan, että eikös suomenruotsalaisessa Marianne Peltomaan dekkarissa ollut naisten raiskauksiin liittyvä aihe. Siitäkinhän sitä keskustellaan nykyisin. (Muuten uusi Peltomaa oli aivan kauhean tökerö käännös. Anteeksi vain kääntäjä, mutta osassa lauseita ei päätä ei häntää ei ajatusta. Miksi noin huolimattomasti?)
Mutta oikeesti näitä lavertelujani intouduin kirjoittamaan, kun näin myöhäisheränneenä kävin vasta tänään katsomassa Vee kakkosen! Hyvä! Dekkaria en kyllä ole lukenut, liekö näin osuva kuin kuva? Jo siinä vaiheessa, kun autokauppias Tienvieri lausui, että kiip-on-koing, mutta elä kato, niin tuuli oli hyvä! Sitä on itse niin umpiluuhun asti suomalainen junttura, että tajuaa ironiavivahteet hyvin, mutta ei taida aueta ulkopuoliselle?
Omalle suomalaisuudelle ja itselle oli helppo ja turvallista hymyillä, eikös tässäkin leukailtu vähän ohimennen suomalaiselle poikkeavuuskammolle? Onks se Mäki tollanen dekkareissa kuin filmatisointi?
Kaikki suuret puolueet ovat ilmoittaneet, että vanhustenhuollon järjestäminen on yks heidän keskeisiä teemojaan seuraavalla kaudella, siis ajankohtaista. Vaalikirjojakin on väsätty ties mitä keittokirjoista lähtien. Kas, kun meillä ei ole kirjoitettu Murha vanhainkodissa- dekkaria...:)
Tai piispankokous otti kantaa työjärjestyspäätöksessään naispappeuteen, joka sekin puhuttaa osaa suomalaisista pitkään. Entäpä Murha sakastissa... ja siihenhän voi ympätä mukaan vielä seksuaalisesta suuntautuneisuudestaan epävarman kotiväkivaltaisen papin, joka tekee syrjähypyn ja ottaa lopuksi avioeron. Oispa sitä yhteiskunnallisuutta. (Ei ole kyllä tarkoitus loukata ketään, mutta näistä asioistahan sitä on lukenut viimeaikoina lehdissä.)
Entäpä sitten tämä suomalaisten ei-korruptoituneisuus. Vähän "rajoja kokeilevaa" viestiä on tullut liike-elämästä, terveydenhuollosta ja nyt uusimpana poliisivirkamiesten kevätlomaviettotavoista. Onko meillä kotimaisia korruptiodekkareita?
Meillä ei taida olla ruotsalaisten tyylisiä yhteiskuntaa selkeästi kritisoivia rikoskirjailijoita, mutta kyllä kutsuisin ainakin Matti Yrjänä Joensuuta myös yhteiskunnalliseksi kirjailijaksi.
Hän on tehnyt tietoisen valinnan siinä, että kuvaa poliisintyön niitä puolia, joita muut eivät kuvaa. Siksi kova ammattirikollisuus ja itä-mafia loistavat poissaolollaan. Itseasiassa minulle tuli kovasti mieleen Joensuun kirjat kun katselin poliisidokumenttia Sen edestään löytää.
Enkä pitäisi Joensuuta ihan kritiikittömänäkään. Välillä hän kirjoittaa poliiseista tavalla, joka voi herättää pientä närääkin virkaveljissä. Hänen kritiikkinsä on peitellympää, ei S&W:n kaltaista osoittelemista.
Kutsuisin yhteiskunnallisiksi dekkareiksi myös toimittajakolmikon Nykänen, Numminen, Sipilä tuontantoa. Heidän kynänsä ei ole kriittinen, vaan pikemminkin toteava. He kuvaavat vallitsevaa maailmaa ottamatta kantaa.
Hannu Vuorion kirjoista löytää kaikista jonkin yhteiskunnallisen ongelman,jota hän omalla tavallaan käsittelee.
Bäng-teos simerkiksi on hyvin vaikuttava ja varoittava kirja huumeidenkäytöstä.
Samoin oli Eero Pasasella ja komisario Konosella joku liikenteeseen liittyvä epäkohta.
Kysynpä jotain typerää, mutta kun olen joskus aprikoinut Kari Takamäen vaimon nimeäkin tällä palstalla ja saanut siihen vastauksen, niin kai sitten tämäkin viesti käy.
Karin Alvtegen: Häpeä. Kirjastosta lainattu. Luulen, että tällaisia kirjoja ei kirjasto saa vapaakappaleina (tästäkään en kyllä ole varma), joten kansi voisi olla samanlainen kuin kirjakaupoissa myytävissä versioissa?
Takakansi. Punaisella suuri tuhatluku 8431. Ei mitään pientä piperrystä, vaan suurilla numeroilla lätkitty sarja takakannen "houkutustekstin" viereen. Sisältöön en saanut tästä tuhatluvusta mitään yhteyttä.
Liittyykö tämä tuhatluku sitten bibliografiseen luokitteluun? Jos se onkin numerosarajasta 84.31 taiteellisesti stilisoitu muoto?
Onko tuollaista luokittelunumeroa olemassa? Miksi kannen suunnittelija lätkäisee tällaisen suuren numerosarjan keskelle takakantta, kun kirjastojen luokittelunumerot vaihtelevat kuitenkin (jos nyt sitä tarkoittaa).
Pyörittelinpähän vain lukemisen jälkeen kirjaa käsissäni ja sattui silmään tämmönen hauskuus.
Muutoinhan kirja oli niinkuin olisi itse käynyt pienessä psykoanalyysissä :). Tiedättehän sen ilmiön, että kun lukee jotain sisätautiopusta, niin sitten sitä alkaa miettiä, että hmmm....nuo kaikki "oireet" ja muut stemmaa minuun oikein hyvin, pitäisköhön varalta sittenkin.... Analogia dekkariin, että onks mulla sitten jotain tollaista dekkarissa esiintyvää häpeää...:)?
Mutta musta tuntuu, että onko ne pakkoneuroosien taustat nykyisin noin pyyteettömiä, niinkuin toisella päähenkilöistä? Ovatko kumminkin vähän arkisempia? Pyskiatriaan en kyllä tosin ole perehtynyt, vaan kaipa se pakkomielle voi sitten iskeentyä mihin hyvänsä...
Toisen päähenkilön verbaalisen ilkeilyn kuvaus oli taitavaa. Miten noin nasevasti voi sanat ladella ja tiputtaa tulemaan, että ne ovat niin epäkohteliaita, loukkaavia ja satuttavia. Kamalia syvästä katkeruudesta ja henkisestä pahoinpitelystä nousevia verbaalisia lyöntejä ja hutkautuksia.
http://www.bookplus.fi/product.php?isbn=9789510313848