Luku 1
Aamu valkenee tavalliseen tapaansa, olen pukeutunut Armaniin ja nakkasin juuri autoni avaimet parkkipojalle. "Huomenta sir", ja hän oli hymyilevinään. Minä jos kuka tiedän, että tuon hymyn takana oli kateus. Minulla sentään on aihetta hymyyni, olenhan kaupungin menestynenein liikemies, suoristan vielä kravaattini sen tueksi. Päivä on kirkas ja olen varma, että tänään tapahtuu jotain suurta, ehkä nainen tai liiketoimet saavat uutta pontta alleen. Kädet taskussa ja kaikin puolin rentona saavun eteisaulaan, hiukseni ovat hyvin ja vastaanottovirkailija toimii peilinä: "Näytatte hyvältä tänään, herra Ganton." Vastaan kliseeksi muodostuneeseen tapaani: "Kuten aina, Jane." Ah, olen huoneessani ja mikä autuas hiljaisuus. Asetan jalat pöydälle, mikä on tänään poikkeuksellisen tyhjä. Yleensä jalkani lepäävät paperipinkan lojuessa vasemman jalkani tuntumassa mutta nyt tämä pinkka on poissa, kadonnut. "Mary... miksei minulle ole töitä tänään, miksi pöydälläni ei ole paperin paperia allekirjoitettavaksi?" Odotan kymmenen sekunttia ja sitten sihteerin vastaus on lyhyt, eikä riitä sammuttamaan tiedon janoani: "Ettekö muista?" "Muista mitä Mary?", kysyn hämmästyneenä. "Tänään ei ole töitä, Cardony antoi vapaata, kun se viimeisin sopimus saatiin tehtyä." Mitä? Ei töitä... "Mary, mitä sinä sitten töissä teet?" "Jonkun pitää vastata puhelimeen ja sanoa, etä olemme tänään suljettu", hän kuullostaa ivalliselta. "Aivan Mary, aivan", tokaisen lopuksi.
Istun hetken paikoillani ja mietin. Vapaapäivä ei ole kovinkaan tuttua minulle, viime vapaapäivä taisi olla vuosi sitten, enkä edes muista siitä mitään. Se kului jossain kotini nurkilla, ehkä lähimmässä baarissa tai kotona viinilasin parissa. "Tumps", helvetin kuustoista, kaaduin kumolleni lattialle, äiti kyllä sanoi aina, että ei saisi kiikkua tuolin kanssa. Kenkäni hiertävät, riisun ne ja kutsun Marya: "Mary, toisitko minulle jotain kevyempää päällepantavaa?" "Tapahtuu, odota hetki." Mary on hyvä sihteeri, valitsin hänet kuvan perusteella viime vuonna, hakijoita oli yli 700. Toisilla oli hyvä koulutus ja vakuuttava työkokemus, Harvard, plaah, ketä kiinnostaa. Aamulla töihin tullessa, en odota näkeväni hapanta naamaa, vaan hymyilevä kaunotar on omiaan piristämään päivääni, siinä ei ole koulutuksella mitään väliä.
Mary saapuu hetken kuluttua huoneeseen, koputtaa ensin varoivaisesti oveen ja astuu sitten sisään: "Toin lenkkipukusi Harry." "Kelpaa hyvin, istutko hetken seurana?" Mary näyttää epäröivän: "Minun pitäisi mennä, se puhelin, tiedäthän." "Tiedän minä. Mary... sanothan, että tuovat autoni oven eteen?" "Minä sanon, Harry", hän oli kääntynyt jo oven suuntaan, aukaisi sen ja poistui. Niin, Mary ei jäänyt. Olin huomaavinani pienen uuden vivahteen hänen hiuksissaan, ne olivat aavistuksen vaaleammat kuin eilen. Ehkä hän odotti minun sanovan niistä jotain. Siitä päivästä lähtien, kun hän tuli töihin ensinmäisenä päivänä, olen ollut rakastunut häneen, omalla tavallani. Ehkä häntä ei vain kiinnosta, minulla on rahaa ja kaikkea, ehkä minulla ei sitten ole muuta tarjottavaa. Äh, onhan minulla naisia, yksi Mary sinne tai tänne. Mutta hänen silmänsä, hymynsä ja sanansa... Ne kaikki ovat kiinteä osa päivääni ja se kaikki on kaunista.
Hetken kuluttua olen pukeissa, Armani vaihtui Adidaksen verryttelypukuun ja lakatut kengät Niken lenkkareihin. Mikä ristiriita, Adidas ja Nike, sopivat yhtä hyvin yhteen kuin George Bush Jr. ja uskonto. Armanin puku makaa nyt tylysti kaapissa, muiden samankaltaisten joukossa ja niitä on useita, kaikki nätisti rivissä. Päätän lähteä puistoon, kaupungin ainoa viheralue ja se ei ole kovin laaja. Juuri sen suuruinen, että sinne mahtuu muutama kirkuva kakara, mummo ruokkimaan puluja ja nuoripari kuhertelemaan penkille. Penkki on täynnä pulunpaskaa mutta tämä kaksikko ei saa katsettaan irti toistensa silmistä, katsovat toisiansa rakastuneina, liittävät kätensä yhteen ja suutelevat. -Huoh- "Läps", lyön itseäni, rakkaus on heikkoja varten. Me olemme eläimiä, rakkaus hormoneja ja me kaikki lopulta haluamme vain seksiä. Tai sitten en ole koskaan ollut rakastunut, entä Mary... hmm, vain seksiä, se olkoon päätökseni. Boheemi poikamieselämä on ainoa oikea valinta, minulle siis, muut tehkööt mitä lystää. Sidon Niken nauhat, mikä sujuu huonosti, ja suljen Adidaksen vetoketjun, sekä takin että housujen. Housujen? Mistä lähtien tuulihousuissa on ollut vetoketju, ovatko valmistajat Kiinassa ajatelleet, että normilenkkeilijä lähtee kesken lenkin kuselle puun juurelle? Sanoin, että olemme eläimiä mutta rajansa kaikella, koirat kusevat puun juurelle, en minä mutta en osaa sanoa niistä Kiinalaisista... ehkä?
Tiedättehän miltä näyttää, kun joku saapuu uudella citymaasturilla puiston reunamille, parkkeraa sen siihen ja ja astuu ulos lenkkipuvussa? Puvussa joka on sekoitus Adidasta ja Nikea. Se näyttää vähintäänkin oudolta. Ennen kuin tulin autostani ulos, katsoin tummennettujen autonlasien lävitse kadulle. Odotin kunnes viimeisinkin oli poistunut näkyvistä ja astuin varovasti ulos, tähyilin ympärilleni ja hetken päästä olin kadun toisella puolella lenkkipolulla. Olen soluttautuja. Löntystän hitaasti kohti aukeampaa aluetta ja kaiken sen keskellä on lampi, ihan penkin vastapäätä. Polku on haravoimaton ja täynnä lehtiä, ne tarttuvat kengän pohjiini, kuten katseeni nalautuu Maryyn. Tiedättekö, että hänellä on siniset silmät? Sinisemmät kuin pilvetön taivas yläpuolellani, uppoudun niihin aina salaa ja mietin miltä hänen huulensa tuntuisivat omiani vasten. Niin, se pulunpaska, sitä todellakin on penkillä. Nyt vetoketjuin koristellut Adidaksen tuulihousuni ovat saaneet valkoisen läntin takapuoleensa. Otan vaahteran lehden maasta ja yritän hangata sillä jälkeä pois, se vain leviää ja vaahteran kellertävä lehti on saanut oudon pigmentin.
Jos joku ei sitä jo tiedä, nyt on syksy, lehdet ruukaavat pudota silloin. Mutta vaahteranlehti? Eihän täällä ole vaahteroita, vain leppiä ja jotain muuta, minkä tunnistamiseen biologiani ei riitä. Löydän toisenkin, kolmannen ja kunnes lopulta olen seurannut niitä puiston toiselle laidalle. Vihdoin löydän etsimäni. Se on kuin onkin vaahtera ja puiston ainoa. Nyt muistan, se on se vaahtera. Puu jonka juurella vietin nuoruuteni päivät, minä ja ne muut. Lähestyn puuta, suorastaan juoksen sitä kohti ja kumarrun. Ihan alhaalla oikealla, se on siellä, "Harry
Aamu valkenee tavalliseen tapaansa, olen pukeutunut Armaniin ja nakkasin juuri autoni avaimet parkkipojalle. "Huomenta sir", ja hän oli hymyilevinään. Minä jos kuka tiedän, että tuon hymyn takana oli kateus. Minulla sentään on aihetta hymyyni, olenhan kaupungin menestynenein liikemies, suoristan vielä kravaattini sen tueksi. Päivä on kirkas ja olen varma, että tänään tapahtuu jotain suurta, ehkä nainen tai liiketoimet saavat uutta pontta alleen. Kädet taskussa ja kaikin puolin rentona saavun eteisaulaan, hiukseni ovat hyvin ja vastaanottovirkailija toimii peilinä: "Näytatte hyvältä tänään, herra Ganton." Vastaan kliseeksi muodostuneeseen tapaani: "Kuten aina, Jane." Ah, olen huoneessani ja mikä autuas hiljaisuus. Asetan jalat pöydälle, mikä on tänään poikkeuksellisen tyhjä. Yleensä jalkani lepäävät paperipinkan lojuessa vasemman jalkani tuntumassa mutta nyt tämä pinkka on poissa, kadonnut. "Mary... miksei minulle ole töitä tänään, miksi pöydälläni ei ole paperin paperia allekirjoitettavaksi?" Odotan kymmenen sekunttia ja sitten sihteerin vastaus on lyhyt, eikä riitä sammuttamaan tiedon janoani: "Ettekö muista?" "Muista mitä Mary?", kysyn hämmästyneenä. "Tänään ei ole töitä, Cardony antoi vapaata, kun se viimeisin sopimus saatiin tehtyä." Mitä? Ei töitä... "Mary, mitä sinä sitten töissä teet?" "Jonkun pitää vastata puhelimeen ja sanoa, etä olemme tänään suljettu", hän kuullostaa ivalliselta. "Aivan Mary, aivan", tokaisen lopuksi.
Istun hetken paikoillani ja mietin. Vapaapäivä ei ole kovinkaan tuttua minulle, viime vapaapäivä taisi olla vuosi sitten, enkä edes muista siitä mitään. Se kului jossain kotini nurkilla, ehkä lähimmässä baarissa tai kotona viinilasin parissa. "Tumps", helvetin kuustoista, kaaduin kumolleni lattialle, äiti kyllä sanoi aina, että ei saisi kiikkua tuolin kanssa. Kenkäni hiertävät, riisun ne ja kutsun Marya: "Mary, toisitko minulle jotain kevyempää päällepantavaa?" "Tapahtuu, odota hetki." Mary on hyvä sihteeri, valitsin hänet kuvan perusteella viime vuonna, hakijoita oli yli 700. Toisilla oli hyvä koulutus ja vakuuttava työkokemus, Harvard, plaah, ketä kiinnostaa. Aamulla töihin tullessa, en odota näkeväni hapanta naamaa, vaan hymyilevä kaunotar on omiaan piristämään päivääni, siinä ei ole koulutuksella mitään väliä.
Mary saapuu hetken kuluttua huoneeseen, koputtaa ensin varoivaisesti oveen ja astuu sitten sisään: "Toin lenkkipukusi Harry." "Kelpaa hyvin, istutko hetken seurana?" Mary näyttää epäröivän: "Minun pitäisi mennä, se puhelin, tiedäthän." "Tiedän minä. Mary... sanothan, että tuovat autoni oven eteen?" "Minä sanon, Harry", hän oli kääntynyt jo oven suuntaan, aukaisi sen ja poistui. Niin, Mary ei jäänyt. Olin huomaavinani pienen uuden vivahteen hänen hiuksissaan, ne olivat aavistuksen vaaleammat kuin eilen. Ehkä hän odotti minun sanovan niistä jotain. Siitä päivästä lähtien, kun hän tuli töihin ensinmäisenä päivänä, olen ollut rakastunut häneen, omalla tavallani. Ehkä häntä ei vain kiinnosta, minulla on rahaa ja kaikkea, ehkä minulla ei sitten ole muuta tarjottavaa. Äh, onhan minulla naisia, yksi Mary sinne tai tänne. Mutta hänen silmänsä, hymynsä ja sanansa... Ne kaikki ovat kiinteä osa päivääni ja se kaikki on kaunista.
Hetken kuluttua olen pukeissa, Armani vaihtui Adidaksen verryttelypukuun ja lakatut kengät Niken lenkkareihin. Mikä ristiriita, Adidas ja Nike, sopivat yhtä hyvin yhteen kuin George Bush Jr. ja uskonto. Armanin puku makaa nyt tylysti kaapissa, muiden samankaltaisten joukossa ja niitä on useita, kaikki nätisti rivissä. Päätän lähteä puistoon, kaupungin ainoa viheralue ja se ei ole kovin laaja. Juuri sen suuruinen, että sinne mahtuu muutama kirkuva kakara, mummo ruokkimaan puluja ja nuoripari kuhertelemaan penkille. Penkki on täynnä pulunpaskaa mutta tämä kaksikko ei saa katsettaan irti toistensa silmistä, katsovat toisiansa rakastuneina, liittävät kätensä yhteen ja suutelevat. -Huoh- "Läps", lyön itseäni, rakkaus on heikkoja varten. Me olemme eläimiä, rakkaus hormoneja ja me kaikki lopulta haluamme vain seksiä. Tai sitten en ole koskaan ollut rakastunut, entä Mary... hmm, vain seksiä, se olkoon päätökseni. Boheemi poikamieselämä on ainoa oikea valinta, minulle siis, muut tehkööt mitä lystää. Sidon Niken nauhat, mikä sujuu huonosti, ja suljen Adidaksen vetoketjun, sekä takin että housujen. Housujen? Mistä lähtien tuulihousuissa on ollut vetoketju, ovatko valmistajat Kiinassa ajatelleet, että normilenkkeilijä lähtee kesken lenkin kuselle puun juurelle? Sanoin, että olemme eläimiä mutta rajansa kaikella, koirat kusevat puun juurelle, en minä mutta en osaa sanoa niistä Kiinalaisista... ehkä?
Tiedättehän miltä näyttää, kun joku saapuu uudella citymaasturilla puiston reunamille, parkkeraa sen siihen ja ja astuu ulos lenkkipuvussa? Puvussa joka on sekoitus Adidasta ja Nikea. Se näyttää vähintäänkin oudolta. Ennen kuin tulin autostani ulos, katsoin tummennettujen autonlasien lävitse kadulle. Odotin kunnes viimeisinkin oli poistunut näkyvistä ja astuin varovasti ulos, tähyilin ympärilleni ja hetken päästä olin kadun toisella puolella lenkkipolulla. Olen soluttautuja. Löntystän hitaasti kohti aukeampaa aluetta ja kaiken sen keskellä on lampi, ihan penkin vastapäätä. Polku on haravoimaton ja täynnä lehtiä, ne tarttuvat kengän pohjiini, kuten katseeni nalautuu Maryyn. Tiedättekö, että hänellä on siniset silmät? Sinisemmät kuin pilvetön taivas yläpuolellani, uppoudun niihin aina salaa ja mietin miltä hänen huulensa tuntuisivat omiani vasten. Niin, se pulunpaska, sitä todellakin on penkillä. Nyt vetoketjuin koristellut Adidaksen tuulihousuni ovat saaneet valkoisen läntin takapuoleensa. Otan vaahteran lehden maasta ja yritän hangata sillä jälkeä pois, se vain leviää ja vaahteran kellertävä lehti on saanut oudon pigmentin.
Jos joku ei sitä jo tiedä, nyt on syksy, lehdet ruukaavat pudota silloin. Mutta vaahteranlehti? Eihän täällä ole vaahteroita, vain leppiä ja jotain muuta, minkä tunnistamiseen biologiani ei riitä. Löydän toisenkin, kolmannen ja kunnes lopulta olen seurannut niitä puiston toiselle laidalle. Vihdoin löydän etsimäni. Se on kuin onkin vaahtera ja puiston ainoa. Nyt muistan, se on se vaahtera. Puu jonka juurella vietin nuoruuteni päivät, minä ja ne muut. Lähestyn puuta, suorastaan juoksen sitä kohti ja kumarrun. Ihan alhaalla oikealla, se on siellä, "Harry
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ihan hyvää pätkää. (Ainoa joka särähti lukiessani oli ruukata -sana, sillä olen tottunut kuulemaan sen muodossa pruukata! Ja sitten mietin, että murresanojen käyttö onkin vähän kiikunkaakun joissakin teksteissä.)
ja laitan tähän jatkonovellipuolelta novellista Miten tulla (joka siellä vielä kiikunkaakun kiikkuu ennenkuin putoaa listalta... minne katoaakaan... mustaan aukkoon):
___
" Ja turha tulla inttämään, että kaikki tarinat on jo kertaalleen kirjoitettu.
Entäs sitten? Kirjoitan lisää. Kirjoitan missä uusrikkaiden kerma just nyt juhlii. Tällä hetkellä. Missä ne on? Kirjoitan missä luuraavat kaikki rikkaat öljypohatat, ministerit, itselleen brändiä etsivät taiteilijat, ja kaikentasoiset presidentit, taivaanrannanmaalarit.
Iida Maria kiinnittää tietsikkansa piuhat, ja antaa palaa. Tulta silmissä. Sillä uusi muusa on potkaissut alkuun, ja kirjailija löytää hänen avullaan kirjoittamisen rytmin.
Kirjailija nimikkeenä. No pöh!"
___
...joten ihan hyvä Love Story sinunkin tekstisi on.
Kirjoittamisiin!