Veli, Aragorn/Faramir slash, PG

Aika hyvä. :) Tiedätkö mistä löytyisi hobiteista samankaltaisia,mieluummin suomeksi,mutta englantikin käy??

Title: Veli, toinen ja viimeinen osa
Author: Sinipiika
Rating: PG
Pairing: Aragorn/Faramir
Warnings: Slash
Disclaimer: Hahmot ja Keski-Maa ovat tietysti Tolkienin. Tarina on kuitenkin minun.
Summary: Faramir palaa Minas Tirithiin tavattuaan Frodon Ithilienissa. Jatkoa edelliselle.
A/N: Jostain ihmeellisestä syystä, jota en keksinyt, myös Aragorn on Minas Tirithissa. Unohda, ettei niin kuuluisi olla. Kiitos Ophiurelle beta-lukemisesta ja palautetta haluaisin...



Oveen koputettiin.
”Sisään,” Denethorin kärsimätön ääni vastasi. Ovesta astui pelokas, harmaisiin pukeutunut palvelija.
”No?” käskynhaltija tiuskaisi.
”Hän on huoneessaan, herra” palvelija aloitti hiljaisella äänellä. ”Tapasi Aragornin parvekkeella ja he keskustelivat ja...” palvelija katsahti vaivautuneena ulos ikkunasta.
”Ja?” Denethor alkoi kyllästyä palvelijan verkkaisuuteen. Hänet pitäisi erottaa.
”Suutelivat.” Viha ja inho käväisivät Denethorin silmissä, ennen kuin ne muuttuivat taas kiveksi. Tämä ei ollut yllätys, hän oli nähnyt, miten Faramir katsoi Samoojaa.
”Hyvä on, mene. Kutsukaa hänet tänne huomenna, heti aamulla.”
Palvelija lähti helpottuneena; kuninkaalle ei ollut mieluisaa tuoda ikäviä uutisia, ja sitä nämä todellakin olivat.


Aragorn nousi kiireesti istumaan kuullessaan oven avautuvan
”Mitä isäsi halusi? Pyysikö hän anteeksi eilisiä sanojaan?”
”Anteeksi?” Faramir naurahti ivallisesti, ”Ei, hän ei pyydä anteeksi, hän on käskynhaltija. Minun pitää lähteä Osgilliathiin,” hän lisäsi sitten hiljaa. ”Miehet tarvitsevat johtajaa.”
”Osgilliathiin? Sehän on yhtä kuin kuolemantuomio, Osgilliath ei voi kestää, se murtuu heti hyökkäyksen alkaessa,” Samoojan äänessä kuului hämmästys ja pelko, ”Voisiko se johtua... Tietääkö hän... meistä?”
”Varmasti, isälläni on suuri joukko tiedustelijoita palvelijoiden keskuudessa. Kehenkään ei voi luottaa.”
”Mutta hän on sentään isäsi...” Aragornille alkoi vasta valjeta käskynhaltijan todellinen luonne. ”Entä jos minä lähden, hän peruuttaa päätöksensä ja...”
”Ei,” Faramir keskeytti Aragornin epätoivoisen yrityksen tylysti. ”Hän ei peru mitään, hän haluaa päästä minusta. Muistutan liikaa Boromiria ulkonäöltäni ja liian vähän luonteeltani. Olen yllättynyt, että hän antaa minun kuolla kunniakkaasti, taistelussa.”
”Silloin minä tulen mukaasi, kuolen rinnallasi, jos niin täytyy tapahtua.”
”Ei, en salli sinun.” Mutta Faramir näki rakastajansa silmistä, että hän oli tosissaan, eikä aikonut jäädä. ”Se olisi minulle kunnia, enkä voisi toivoa onnellisempaa loppua.”
Mutta menettäisikö hän kaiken juuri nyt, kun oli sen vasta saavuttanut? Hän oli toivonut Aragornin rakkautta pitkään, katsellut tätä kaukaa, unelmoiden. Kuvitellut nuo silmät katsomassa häneen, niin kuin ne nyt katsoivat. Kuvitellut tuntevansa nuo huulet omillaan, niin kuin hän nyt tunsi. Loppuisiko tämä kaikki, ennen kuin ehti edes alkaa? Hän tiesi, ettei kukaan Minas Tirithissä hyväksyisi heitä, mutta he voisivat lähteä. Hänelle ei ollut täällä mitään, vain vihaava isä ja kansa, joka halveksisi häntä, jos saisi tietää totuuden. Mutta nyt he eivät voineet lähteä, örkkejä oli kaikkialla ja kaupungista poistuminen ilman käskynhaltijan lupaa mahdotonta. Hän taistelisi taistelunsa, luultavasti viimeisen, rakkaansa rinnalla ja veljeään muistaen.


***************************************************************************

Maisemat vaihtuvat nopeasti, miehet ovat väsymättömiä ratsastajia, tietämättömiä tilanteen toivottomuudesta. He iloitsevat tulevasta taistelusta, kaikki paitsi hän ja Aragorn. Aragorn ratsastaa hänen vierellään, rohkaisee toivon pettäessä ja neuvoo Faramirin ollessa neuvoton. Sotilaat ihmettelevät, kuka tuntematon muukalainen on, mutta hän vain käskee heitä kutsumaan itseään Samoojien päälliköksi ja ohittaa muut kysymykset. Ratsastaessa ja satunnaisten örkkilaumojen kanssa taistellessa ei tosin jää paljon aikaa kysymyksille, ja pian miehet oppivat kunnioittamaan Samoojien päällikköä hyvänä johtajana ja se riittää heille.
Heidän saapuessaan Osgilliathiin taistelu on jo täydessä vauhdissa, Faramir joukkoineen liittyy miekkoja heiluttavaan miesjoukkoon. Pian miehet huomaavat, ettei taisteluista kannata riemuita etukäteen, ei ainakaan tästä. Örkkejä on tuhansia ja taas tuhansia, heitä vain kolmasosa niiden luvusta. Miehiä kaatuu Faramirin edessä ja takana, vain onni ja lapsuuden miekkailutunnit ovat pitäneet hänet hengissä tähän saakka. Nytkin hänen vieressään olevaan mieheen osuu örkin nuoli ja tämä kaatuu… Valar auttakoon, se on Aragorn! Faramir polvistuu rakkaansa viereen välittämättä enää ympärillä riehuvasta taistelusta. Aragornin viimeiset, hellät sanat ja hän on mennyt.
Tyhjyys. Tyhjyys ympäröi Faramirin joka puolelta. Se vaatii häntä luovuttamaan, päästämään irti elämästä ja jäämään ikuisesti rakkaansa viereen. Tyhjyys tuo vapauden, vastaukset kysymyksiin…
’Juuri sitä isäsi haluaa. Hän haluaa sinun kuolevan kunniattomasti, pelkurina omaan miekkaasi. Boromir uskoi sinuun, Aragorn uskoi sinuun, nytkö sinä petät heidän luottamuksensa?’
Örkit ovat saartamassa heitä joka puolelta, niitä on liikaa, aivan liikaa, on vain yksi mahdollisuus pelastautua ja pelastaa ne harvat vielä elossa olevat Gondorin sotilaat.
”Perääntykää! Ratsastakaa Minas Tirithiin!” Faramirin ääni on heikko, mutta miehet toistavat hänen sanojaan. Luoden viimeisen katseen Aragorniin , Faramir lähtee taistelemaan tietään kohta kaupunkiaan.
”Minas Tirithiin!”

***************************************************************************

Denethor katseli tyytymättömänä nuorempaa poikaansa.
’Ainoaa, joka minulla on enää jäljellä,’ hän muistutti itselleen, kääntäen veistä haavassa. Kuin ihmeen kaupalla Faramir oli palannut Osgilliathista, palannut kunniakkaasti vähän miesjoukon saattamana. Armollinen käskynhaltija hänestä kenties tulisi, jos Gondor säilyisi. Niin armollinen, että syöksisi kansansa tuhoon. Eikö hänen poikansa ymmärtänyt, että armollisuus oli heikkoutta ja vihollinen kostaa heikkouden välittömästi? Olihan Denethorkin halunnut olla armelias, kaikkien rakastama, voittoisa hallitsija, mutta oli jo kauan sitten ymmärtänyt sen olevan mahdotonta. Hän voisi määrätä itselleen perijän, Boromirin kaltaisen, joka sopisi hallitsijaksi. Jos vain Faramiria ei olisi…


”Löydettiin keskellä yötä, oli hypännyt palatsin tornista. Voi ruhtinas raukkaa… Olihan hän viime aikoina vähän hiljainen, mutta en minä vaan olisi ikinä voinut arvata,” vartiokaartin päällikön vaimo yritti kuulostaa murheelliselta, mutta tämä oli mielenkiintoisin puheenaihe aikoihin. Kyllähän hän tietysti suri ruhtinas Faramiria, mutta olihan ystävättärillä oikeus tietää kaikki tästä hirveästä tragediasta.
”Niin, hiljainen hän oli palattuaan taas kaupunkiin, sen taistelun jälkeen. Sanotaan, että siellä kuoli joku hänelle läheinen, että hän olisi alkanut pitää jostain sotilaasta... epäluonnollisen paljon, tiedättehän,” naisen ääni aleni kuiskaukseksi, vainajia ei pitänyt loukata.


Denethor hymyili itsekseen, kaikki oli mennyt täydellisesti. Ei, tietenkään hän ei ollut tappanut ,tai edes tapattanut omaa poikaansa, ikinä hän ei tahraisi käsiään perheensä vereen. Faramir oli tehnyt ratkaisunsa itse, vain pienellä henkisellä avustuksella, kuiskaten jotain tyhjyydestä ja vapaudesta. Ensimmäisen kerran Faramir oli toiminut isänsä toiveiden mukaan.

*************************************************************************************

Tyhjyys kutsuu häntä, se huutaa häntä nimeltä, Aragornin äänellä. Se rukoilee häntä seuraamaan itseään, tekemään kaikille palveluksen, antamaan viimeinkin periksi. Kukaan ei kaipaisi häntä, ainoat hänelle rakkaat ihmiset olivat jo menneet. Hänen isänsä saapuu, kehottaa häntä kuuntelemaan, tyhjyydellä on kaikki vastaukset, se on oikeassa, kukaan ei kaipaisi. Boromir ja Aragorn huutavat häntä, hänen veljensä ja rakastettunsa, he molemmat kutsuvat häntä, miksei hän vastaisi? Ei ole mitään syytä, ei mitään. Joten hän vastaa, vastaa tyhjyydelle, tekee mitä se kertoo, tottelee sokeasti. Alas on pitkä matka, mutta se ei tunnu siltä, kaikki käy nopeasti ja pian hän on taas rakkaansa sylissä. Hän tuntee Aragornin pehmeät huulet omillaan ja tietää ratkaisunsa oikeaksi.
”Veli,” Faramir näkee Boromirin nauravat kasvot edessään ja syleilee veljeään iloisena. Hänellä on kaikki, mitä hän on ikinä toivonut; Aragorn, Boromir ja tieto siitä, että hän viimeinkin teki jotain, minkä hänen isänsä hyväksyi.

*************************************************************************************