Tässä lueskeltuani moninaisia kirjoituksianne, niin muutaman minuutin tuumailun jälkeen päätin vetää paperipussin pois päästäni ja hetken vetää raitista ilmaa sisääni... Pitkästä aikaa.
Pohdin tässä, että mikä olisi se lyhyt keino tyhjentävästi esittää asiani. Mutta sitten tajusin etten pysty typistämään tarinaani. Joten pahoin pelkään että tarinasta tulee pitkä.
Jos on etsittävä jokin lähtökohta, niin ajatukset vievät minut lapsuuteen jossa kaikki oli erinomaisen hyvin. Ehkä siinä on se voima joka on saattanut minut kolmenkymmenenvuoden päähän noista ajoista. Olin aivan tavallinen, hieman keskiluokkaisen perheen pojannaskali joka tykkäsi leikkiä Legoilla ja syödä siskonsa karkkeja, sen jälkeen kun omat oli syöty.
Ensimmäisen kerran muistan oikein hyvin, kun joku puuttui johonkin asiaan jota en itsessäni käsittänyt, en voinut sitä hahmottaa, joten asia unohtui kaikkeen lapsuuden vilinään, hukkui sen alle ja jäi jonkinlaiseksi taustakohinaksi. Tämän kyseisen huomautuksen esitti isöäitini, kun hän katseli pihallaan vilistäviä penikoita ja sanoi minun omalle äidilleni ihmettelevänsä sitä miten laiha ja pieni olen ikäisekseni... kuin tyttö.
Tästä sai serkkuni hyvät naurut. Siitä lähtien olen saanut tapella jotain käsittämättömän valtavaa asiaa vastaan.
Aikaa kului. Enkä minä kasvanut niin kuin muut pojat kasvoivat. Olin juuri se jota ei valita mihinkään koskaan, kun se juoksee ja kompuroi kuin ämmä, ei osu pesäpalloon eikä osaa tapella. Koko ruumiinrakenteeni muistutti enemmän jotain rampaa tai aliravittua gasellia, kuin kohta murrosikäänsä törmäävän miehenalun kehoa. Tästä seurasi se, että kykenemättä lyömään takaisin, minua lyötiin ja potkittiin. Lopulta niin järjestelmällisesti että koko yläaste meni aivan ketuilleen ja poissaoloni nousivat koulun kärkeen - edes jossain olin siis tilastoykkönen.
Minun vastareaktioni puuttuvaan voimaan ja miehisyyteen oli radikaaliudessaan erittäin lyhytnäköistä: huumeet, varastelu ja ilkivalta kukoisti nuorenmiehen elämässä, samalla kuin naiset alkoivat saada enemmän sijaa ajatuksissani. Olin hyvin pidetty niihin aikoihin. Ehkä minä en ollut niin törkeä tytöille kuin sellaiset kundit, jotka juoksivat toisen päältä toiselle ja siinä välissä mainostivat saavutuksiaan. Itse olin melko keskusteleva, ja vaikka olinkin jatkuvasti poliisin kanssa tekemisissä, niin silti maineeni kimmoille ystävällisenä heppuna oli tiedossa.
Tilanne kehoni kanssa vain paheni. Tähän kun yhdistetään vielä pitkät hiukset (aivan must), niin tilanne lähti kaupungilla käsistä. Ja kundit jotka luulivat tyttöystävääni ja minua lepakoiksi, järjestivät minut lopulta sairaalaan. Potkivat niin sanoakseni paskat ulos.
Sinä päivänä minä vihdoin tajusin vihaavani ruumistani. Syy oli yksin minun. Ja minä itse kaikesta vastuussa. Minä olin kehoni, keho jossa ei voi elää.
Siirryin itsetuhon tielle. Yritettyäni muutaman kerran itsemurhaa, päätin luovuttaa ja heittäytyä ajelehtimaan... aivan sama minne.
Niinä vuosina minä otin käyttöön kaikki ne keinot jotka erottavat toisistaan femiinin ja maskuliinisen käytöksen. Se ei luultavasti auttanut juurikaan asiaa, sillä yhä kimitin ja näytin Amsterdamilaiselta huumehuoralta. Tajusin lähenteleväni jotain käsittämätöntä friikkeyttä.
Kaikenlainen seksuaalinen suuntautuneisuus oli karissut harteiltani. En ollut seurustellut vuosiin. Minua eivät kiinnostaneet naiset, ei miehet eivätkä koirat. Loppujen lopuksi en enää muistanut edes millaista oli saada orgasmi. Vedin mieluummin viivat. Istuin himassa ja sekoilin. Joku toi ruokaa eteiseen jota en syönyt.
Meilahdessa heräsin tiputuksesta ja minulle kerrottiin että painoin alle neljäkymmentäkiloa. Eipä juuri kiinnostanut. Samaan syssyyn ilmestyi ovesta eräs vanha tuttuni. Hän kertoi olevansa raskaana minulle. Menimme naimisiin ja erosimme kuukauden kuluttua. Olen nyt kuitenkin isä. Se on jo jotain. Mutta mitä?
Olen hyvin äidillinen, huolehdin lapsestamme vaikka emme exän kanssa enää asukaan yhdessä. Rakastan siivoamista ja käytäväjuoruja, pätkätöitä ja lapsen kanssa temuamista. Tunnen eläväni jopa korvatulehduksien aikana päivystyksen juoppojonoissa tasapainoista ja ihanaa elämää. Mikään ei ole kauniinpaa mielestäni kuin se, että työntelee lastenvaunuja ja kuvittelee että itse olisi voinut synnyttää oman lapsensa... aivan itse. Juuri niin kuin hän syntyy joka ikinen aamu aina uudestaan ja uudestaan kuin auringonpaiste.
Ja vieläkin minua luullaan kimmaksi joka ei meikkaa, vaan kiroilee ja pukeutuu kuin jätkä... koska mä olen jätkä joka joka ei meikkaa vaan kiroilee ja pukeutuu kuin jätkä.
Tiedän että tarinani ei ole oikeastaan mitään muuta kui sitä ihmetystä miten kummallinen elämä voikaan olla. Ja itseni kohdalla: Miten ihmeellistä on ensimmäistä kertaa todella pitää itsestään ja tuntea olevansa tärkeä sekä itselleen että muille... huolimatta mitään siitä että olet ja näytät miltä näytät.
Pohdin tässä, että mikä olisi se lyhyt keino tyhjentävästi esittää asiani. Mutta sitten tajusin etten pysty typistämään tarinaani. Joten pahoin pelkään että tarinasta tulee pitkä.
Jos on etsittävä jokin lähtökohta, niin ajatukset vievät minut lapsuuteen jossa kaikki oli erinomaisen hyvin. Ehkä siinä on se voima joka on saattanut minut kolmenkymmenenvuoden päähän noista ajoista. Olin aivan tavallinen, hieman keskiluokkaisen perheen pojannaskali joka tykkäsi leikkiä Legoilla ja syödä siskonsa karkkeja, sen jälkeen kun omat oli syöty.
Ensimmäisen kerran muistan oikein hyvin, kun joku puuttui johonkin asiaan jota en itsessäni käsittänyt, en voinut sitä hahmottaa, joten asia unohtui kaikkeen lapsuuden vilinään, hukkui sen alle ja jäi jonkinlaiseksi taustakohinaksi. Tämän kyseisen huomautuksen esitti isöäitini, kun hän katseli pihallaan vilistäviä penikoita ja sanoi minun omalle äidilleni ihmettelevänsä sitä miten laiha ja pieni olen ikäisekseni... kuin tyttö.
Tästä sai serkkuni hyvät naurut. Siitä lähtien olen saanut tapella jotain käsittämättömän valtavaa asiaa vastaan.
Aikaa kului. Enkä minä kasvanut niin kuin muut pojat kasvoivat. Olin juuri se jota ei valita mihinkään koskaan, kun se juoksee ja kompuroi kuin ämmä, ei osu pesäpalloon eikä osaa tapella. Koko ruumiinrakenteeni muistutti enemmän jotain rampaa tai aliravittua gasellia, kuin kohta murrosikäänsä törmäävän miehenalun kehoa. Tästä seurasi se, että kykenemättä lyömään takaisin, minua lyötiin ja potkittiin. Lopulta niin järjestelmällisesti että koko yläaste meni aivan ketuilleen ja poissaoloni nousivat koulun kärkeen - edes jossain olin siis tilastoykkönen.
Minun vastareaktioni puuttuvaan voimaan ja miehisyyteen oli radikaaliudessaan erittäin lyhytnäköistä: huumeet, varastelu ja ilkivalta kukoisti nuorenmiehen elämässä, samalla kuin naiset alkoivat saada enemmän sijaa ajatuksissani. Olin hyvin pidetty niihin aikoihin. Ehkä minä en ollut niin törkeä tytöille kuin sellaiset kundit, jotka juoksivat toisen päältä toiselle ja siinä välissä mainostivat saavutuksiaan. Itse olin melko keskusteleva, ja vaikka olinkin jatkuvasti poliisin kanssa tekemisissä, niin silti maineeni kimmoille ystävällisenä heppuna oli tiedossa.
Tilanne kehoni kanssa vain paheni. Tähän kun yhdistetään vielä pitkät hiukset (aivan must), niin tilanne lähti kaupungilla käsistä. Ja kundit jotka luulivat tyttöystävääni ja minua lepakoiksi, järjestivät minut lopulta sairaalaan. Potkivat niin sanoakseni paskat ulos.
Sinä päivänä minä vihdoin tajusin vihaavani ruumistani. Syy oli yksin minun. Ja minä itse kaikesta vastuussa. Minä olin kehoni, keho jossa ei voi elää.
Siirryin itsetuhon tielle. Yritettyäni muutaman kerran itsemurhaa, päätin luovuttaa ja heittäytyä ajelehtimaan... aivan sama minne.
Niinä vuosina minä otin käyttöön kaikki ne keinot jotka erottavat toisistaan femiinin ja maskuliinisen käytöksen. Se ei luultavasti auttanut juurikaan asiaa, sillä yhä kimitin ja näytin Amsterdamilaiselta huumehuoralta. Tajusin lähenteleväni jotain käsittämätöntä friikkeyttä.
Kaikenlainen seksuaalinen suuntautuneisuus oli karissut harteiltani. En ollut seurustellut vuosiin. Minua eivät kiinnostaneet naiset, ei miehet eivätkä koirat. Loppujen lopuksi en enää muistanut edes millaista oli saada orgasmi. Vedin mieluummin viivat. Istuin himassa ja sekoilin. Joku toi ruokaa eteiseen jota en syönyt.
Meilahdessa heräsin tiputuksesta ja minulle kerrottiin että painoin alle neljäkymmentäkiloa. Eipä juuri kiinnostanut. Samaan syssyyn ilmestyi ovesta eräs vanha tuttuni. Hän kertoi olevansa raskaana minulle. Menimme naimisiin ja erosimme kuukauden kuluttua. Olen nyt kuitenkin isä. Se on jo jotain. Mutta mitä?
Olen hyvin äidillinen, huolehdin lapsestamme vaikka emme exän kanssa enää asukaan yhdessä. Rakastan siivoamista ja käytäväjuoruja, pätkätöitä ja lapsen kanssa temuamista. Tunnen eläväni jopa korvatulehduksien aikana päivystyksen juoppojonoissa tasapainoista ja ihanaa elämää. Mikään ei ole kauniinpaa mielestäni kuin se, että työntelee lastenvaunuja ja kuvittelee että itse olisi voinut synnyttää oman lapsensa... aivan itse. Juuri niin kuin hän syntyy joka ikinen aamu aina uudestaan ja uudestaan kuin auringonpaiste.
Ja vieläkin minua luullaan kimmaksi joka ei meikkaa, vaan kiroilee ja pukeutuu kuin jätkä... koska mä olen jätkä joka joka ei meikkaa vaan kiroilee ja pukeutuu kuin jätkä.
Tiedän että tarinani ei ole oikeastaan mitään muuta kui sitä ihmetystä miten kummallinen elämä voikaan olla. Ja itseni kohdalla: Miten ihmeellistä on ensimmäistä kertaa todella pitää itsestään ja tuntea olevansa tärkeä sekä itselleen että muille... huolimatta mitään siitä että olet ja näytät miltä näytät.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuo lapsuusajan kertomus oli kuin itsestäni. Ehkäpä minulla oli jotain muuta, kun en liukunut tuolle tiellesi. Ehkä tähän vaikutti se että kotiolot oli hyvät ja kun tietoa puuttui yritti elää "kunnon miehenä". Hetkittäinen pakeneminen naisen maailmaan piti pään kasassa. Kunhan tietoa alkoi tihkua lisää, tajusin että olen ollut lapsuudesta saakka tyttö/nainen. Kesti vielä aikansa ennen kuin pääsin tutkimuksiin ja hoitoihin. Nyt elämäni on oikeilla raiteilla kun saan elää omaa, naisen elämääni.
Mietipä olisiko sinullakin tuo sama elämäsi taustana. Olisitko sittenkin nainen etkä mikään friikki.
Suorastaan pelottavaa, miten vähillä sanojen vaihdoilla voisi tuosta tehdä oman tarinansa. Lapsuus kuulosti saman tyyliseltä, ja aikuisena no ei tullut päihteitä käytettyä, mutta muita masentumisen oireita sitäkin enemmän.
Vaikea muuten kuvitella että millä tavalla erilainen sosiaalisenympäristön olisi täytynyt olla että tarina päättyisi eritavalla. On vain asioita joita ei pysty kuvittelemaan.
Olen nyt ajatellut kokonaisen viikon sanojasi, ja aina kun olen sitten jotain ollut sanomassa, niin olen deletoinut juttuni. En oikein tiedä mitä sanoa, sillä suhteeni "naiseuteeni" on niin julma ja raaka, että olen aina vihannut sitä (siis tässä nyt tarkoitan fyysistä olemusta. Se mitä olen henkisesti, ei mielestäni ole mitenkään negatiivista).
Sitä on erittäin vaikea selittää, mitä tarkoitan.
Ja tässä kirjoittaessa huomaa etten tajua siitä itse vieläkään yhtään mitään.
Mutta on ollut todella kiva lukea teidän elämänkokemuksia. Sillä tämä on ollut toisinaan vähän yksinäistä hommaa tämä elämä näine tällaisine ongelmineni. Joten on ollut "kiva" kuunnella että muillakin on ollut samoja juttuja, vaikka se terveen päässä varmaan kuulostaa sadismilta.
Sinun ei tarvitse olla yksin! Jos vain suinkin pääset osallistumaan vertaistukiryhmiin (kutsutaan kotoisasti kahvi-illoiksi), lähde mukaan. Helsingissä kokoonnutaan viikoittain, Tampereella ja Turussa harvemmin. Mikäli asut liian kaukana, keskustellakin voi, joskin tämä keskustelupalsta ei ole siihen paras. Esimerkiksi Setan keskustelupalsta ja varsinkin sen transpalsta on parempi, koska sinne joutuu pakosta rekisteröitymään. Myös muita asiallisia keskustelupalstoja löytyy.
Ne trasntukipisteen kahvi-illat on vähän sellaista AA-kerho tyyppistä kädestäpitotoimintaa, ettei ainakaan itseäni kiinnostanut. Sitäpaitsi siellä käy nykyään toisten kertoman mukaan niin kummallista sukankuluttajaa, että niistä tuskin on apua kenellekään. Lisäksi siellä heiluu aktiivisesti ainakin yksi hoitoihin pääsemätön katkera idiootti. Setan transpalsta on taas täynnä hihkuvia "uusioteinejä" muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.
En todellakaan ole ajatellut sekoittaa tätä asiaa vielä sillä, että lähtisin hyppimään johonkin Pirkko-paratiisiin juomaan kahvia ja keskustelemaan sukkahousuista.
Vaikka asun Helsingissä, niin silti olen erinomaisella tavalla kyennyt ohittamaan kaiken sellaisen, joka pomppii silmille tältä saitilta sen karmaisevimmassa muodossa. Eihän kukaan voi luulla, että sokeana ja kuurona täällä voisi elää?
Mulla on vahva tarve olla tasapainossa. Ei minulla ole varaa lähteä sekoilemaan mihinkään. Sillä olen omat sekoiluni aika syvällä sekoillut. Tässä on sellaisia asioita tällä hetkellä elämässä, että pistää vihaksi katsella kun jotkut miettivät sitä miten leveä se takapuoli tänään kuuluu olla, ja että mitä sille Klaaralle Taka-Töölöön kuuluu uusissa saappaissaan?
Tällä hetkellä paikallaan olisi unet ennen töihinlähtöä.
Kunhan pärpätän.
Tukipisteellä käy sama porukka kerrasta toiseen ja niitä näyttää yhdistävän se, että elämässä ei päästä senttiäkään eteenpäin. Jos joku on edennyt vähänkään, hän saa kateutta osakseen.
Mulla ainakin tuli joka kerta siellä sen verran paha mieli, etten ole aikoihin enää kulkenut siellä. Eikä tarttekaan.
Helsingissä on useita vertaistukiryhmiä. Olet nyt tainnut erehtyä ryhmästä, sillä TS-ryhmässä puhutaan erittäin harvoin jostain sukkahousuista tai takapuolen leveydestä. Mutta elintärkeitä vinkkejä ja kokemuksia prosessista kylläkin saa.
No jokainen arvioikoon onko kelvollinen vertaistukiryhmän toimintaan osallistumiseen. Mikäli ei pysty sieltä saamaan apua ja kokee keskustelun huuhaana, voihan sitä yrittää kahlata omin nokin eteenpäin. Mutta sen uskallan sanoa omasta kokemuksestani että vaikeampaa se on.
Ei kannata uskoa sinisilmäisesti täällä kirjoittelevien katkeroituneiden juttuja. Parasta on tarkistaa asia itse ja tehdä vasta sitten omat päätöksensä.